Opintovapaalle jahtaamaan unelmia!

Julkaistu Lilyssä 28.4.2017

Useissa aiemmissa postauksissa olen kertonut siitä kuinka haluan opiskella. Kuinka haluaisin joskus isona olla sosiaalityöntekijä. Olen kertonut siitä kuinka olen yhdistänyt (etä)opiskelua avoimessa yliopistossa 3-vuorotyön kanssa. Olen vuoroin hihkunut riemusta, vuoroin vaipunut epätoivon partaalle. Olen haaveksinut haaveksimasta päästyäni, tehnyt suunnitelmia, turhautunut, järsinyt kynsiäni, opiskellut ja tehnyt töitä.

Erittäin, erittäin hitaasti olen edennyt tähän pisteeseen missä olen nyt. Pisteeseen, jossa en todellakaan aloittaessani kuvitellut koskaan olevani! Syksyllä 2015 ilmottauduin muuten vaan, katotaan nyt mitä se tääki nyt on -meiningillä yhdelle yhteiskuntatieteiden ja filosofian peruskurssille. Tulipa tsekattua toinen kurssi, kolmas. Vuotta myöhemmin sain päähäni, että tätä minä haluan tehdä. Haluan opiskella lisää, haluan edetä! Tuolloin aloin todenteolla pohtia asiaa, punnita vaihtoehtoja, haastaa itseäni – olisiko minusta todella opiskelijaksi?

DSC_0009.JPG

Otteita syyskuun 2016 postauksesta työ, opiskelu ja elämä

”…Sitä kun on tässä kerennyt hankkiutua naimisiin pankin ja elukkalauman kanssa eikä älynnyt tuota miestänsäkään mistään eliittipiireistä valkata, niin töissähän sitä on ihmisen käytävä. Tälleen heikunkeikunmeiningillä ei työn ja opiskelun yhdistäminen ole ollut mikään ongelma, mutta jos sitä alkas oikeesti pänttäämään niin ei vuorokaudessa enää riittäisi tunnit, päässä virta, elämässä ilo eikä parisuhteessa jousto.

…olen yrittänyt kuumeisesti miettiä, että miten elämänsä pystyisi järjestelemään. Vai pystyykö edes? Onko olemassa jotain fiksuja ratkaisuja yhdistää työt+opiskelu+elämä? Vai onko olemassa jotain keinoa tiputtaa yhtälöstä työt pois ilman, että konkurssi uhkaa ja elää kaurapuurolla?  Vai onko tässä vain todettava itselleen niinku se joku mamma pizzamainoksessa, että lakkaa haaveksimasta.”

Siinäpä sitten jatkoin eloani. Edelleenkin tein töitä ja hiljakseen siinä sivussa suoritin perusopintoja. Sitten minä tajusin, että ei hemmetti vieköön! Ei se elämä mitän valmiina anna, vaan se on itse otettava! Kehittelin päässäni suunnitelmaa, jolla voisin mahdollistaa opintoni ilman, että työni ja taloudellinen tilanteeni kärsisi liian pahasti. Pikkuhiljaa tuntui kuin palaset loksahtaisivat kohdalleen ja rohkeasti käännyin lähimmän esimieheni puoleen suunnitelmani kanssa.

DSC_0006.JPG

Otteita marraskuun 2016 postauksesta tavoitteena työn ja opiskelun yhdistäminen (askel otettu!)

”…Ehdotin siis, että kunhan olen saanut perusopinnot suoritettua voisin ilmoittautua sosiaalityön aineopintokokonaisuuteen. Esitin, että ensin jatkaisin töissä 80% työajalla ja tämän jälkeen jäisin kokonaan töistä pois opintovapaalle (aikuiskoulutusrahalle). 

Opinto-oikeushan kestäisi ilmoittautumisesta kaksi vuotta, mutta minäpä aion olla niin hurja, että suorittaisin koko hässäkän alle kahteen vuoteen (ja josta lähestulkoon puolet olisin kaiken lisäksi töissä). En tiedä kuinka realistinen tällainen tavoite on, mutta luotto omiin supervoimiin on vankka.”

Voitte uskoa, että vain viikkoa myöhemmin minä friikahdin täydellisesti kun esimiehet näyttivät suunnitelmalleni vihreää valoa! ”Ihan vähän voisin juosta pihalla ympyrää ja kiljahdella? Pikkuisen voisin sitten hengitellä paperipussiin ja jatkaa ympyrän juoksemista toiseen suuntaan? Saanko? Tältäkö tuntuu kun haaveille annetaan lupa toteutua? :D”, minä kirjoittelin tuolloin enkä voinut olla enempää iloisempi tai onnellisempi. Tartuin viimeisiin peruskurssiopintoihin vielä suuremmalla innolla ja intensiteetillä mitä aiemmin.

No, minusta riippumattomista syistä viimeisen kurssin suorittaminen sitten venyi ja vanui ja olin taas turhauman partaalla. Kurssiin sisältyi vaihtoehtoisesti joko kahden viikon harjoittelu sosiaalityöntekijän ohjauksessa tai 60h vapaaehtoistyötä kolmannella sektorilla omaan tahtiin. Minä metsästin kuukausitolkulla harjoittelupaikkaa kunnes luovutin, ja päätin kääntyä kolmannen sektorin puoleen. Onneksi tein sen päätöksen, sillä vapaaehtoistyö oli todella antoisaa ja no, pääsinpä taas pikavauhtia etenemään opinnoissani! Maaliskuu oli myös tähän astisen opiskelun rankin vaihe kun yhdistin kokopäivätyöni, kuusikymmentä tuntia vapaaehtoistyötä ja kirjalliset tehtävät…mutta minä tein sen ja olin taas jälleen kerran mahdottoman onnellinen ja iloinen ja jee!

DSC_0014.JPG

Nyt olen siinä tilanteessa, että kaikki yhteiskuntatieteiden ja filosofian perusopinnot on periaatteessa suoritettu. Periaatteessa siis siitä syystä, että toinen (jo kuukausi) sitten palauttamista tehtävistäni roikkuu edelleen tarkistusjonossa. Eteneminen sosiaalityön aineopintoihin on siis siitä kiinni – kaikki peruskurssit (yhteensä 25 op) on siis oltava suoritettuna vähintään kolmosen arvosanoilla, jotta avoimessa voi ilmoittautua aineopintoihin. Uskallan kuitenkin sanoa, että tehty mikä tehty, vaikka kyseistä tehtävää ei ole vielä tarkistettukaan. 😀

No. Tästäpä päästäänkin sitten siihen, että mitäs nyt? Suunnitelman mukaanhan minun pitäisi nyt siis jäädä töihin tekemään lyhennettyä työaikaa ajaksi x ja siirtyä sitten jossain vaiheessa opintovapaalle. Noooo. Minuun vaan nyt sit sattu jälleen kerran iskemään se EI HEMMETTI VIEKÖÖN! Ei se elämä mitään anna, jos ei itse ota! 😀 Minuun iski malttamattomuus, innostus, mullekaikkihetinyt! Ja hupsistakeikkaa huomasinkin kääntäväni kaiken aiemmin suunnittelemani ylösalaisin ja väsääväni esimiehelle opintovapaahakemusta.

Viime keskiviikko-aamuna jätin hakemuksen. Samana iltana sain vastauksen: ”Onnittelut! Hakemuksesi hyväksyttiin eli voit aloittaa opintovapaan kuten suunnittelit.”

DSC_0004.JPG

Härtsyykeli!! Tässä minä nyt sitten istun, edelleenkin hieman pöllähtäneenä. Pyörät sitten todellakin lähtivät pyörimään ja MINUSTA TULEE IHAN OIKEA OPISKELIJA! Jään kesälomalle kesäkuun alussa ja siitä suoraan opintovapaalle heinäkuun alusta alkaen. Opintovapaalla olen marraskuuhun 2018 saakka. En ole vielä osannut päättää ilmottaudunko opiskelijaksi kuitenkin jo heti tuossa kesäkuun alussa saadakseni kuukauden lisää aikaa kurssien suorittamiseen, vai pidänkö loman lomana. Varsin lyhyt aika opintovapaaseen (kun opinto-oikeus olisi kuitenkin kaksi vuotta) ei johdu työnantajasta – uskoisin, että vapaata olisi herunut vaikka sen kaksikin vuotta. Lyhyt aika johtuu puhtaasti rahasta, sillä aikuiskoulutustukea ei makseta kuin maksimissaan viidentoista kuukauden ajan (tänkjuu Sipilä!).

Mitenpäin vaan, en joka tapauksessa mitenkään saa tätä koko pakettia kasaan vapaani aikana. Mut mitä siitä! NYT minä pääsen opiskelemaan! Sisäinen Scarlett O’Harani kuiskii minulle lohduttavasti, että jatkoa voin miettiä sitten myöhemmin uudestaan… (sinne samaan kategoriaan menee myös kandityön ajattelu ja sen sellaiset pikkujutut).

Elämä on kyllä välillä aika wau, ja olen mahdottoman ylpeä itsestäni kun uskalsin nyt lopultakin tehdä ratkaisun ja ottaa ison askeleen eteenpäin. Tyytyväisenä voin myös katsella tammikuussa tekemääni mitä haluan vuodelta 2017 -listaa. Yhtenä kohtana kun siellä seisoo selvällä suomen kielellä; opiskella.

Lonkero viinilasissa ja muita erätarinoita

Julkaistu Lilyssä 30.1.2017

Olen niin fiini, että pakkasin mökille mukaan viinilasin. Fiineys tosin sai pahan kolauksen siinä kohtaa kun muistin ettei punaviinikauppa ole sunnuntaisin auki. Lipitin sitten tyttölonkeroa viinilasista, jonka kyljessä Tommy Tabermann kyselee kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä.

IMG_20170129_170400.jpg

Rutiinit muodostuvat nopeasti. Huomaamatta. Mökille tullessa otamme molemmat sylin täydeltä tavaraa autosta. Jerellä on avain. Hän jää sytyttelemään lämmittimiä mökkiin kun minä lähden hakemaan autolta toista sylillistä, ehkä kolmatta. Jere napsauttaa radion päälle, minä sytytän kynttilät. Jere nostelee myrskylyhdyt ulos, minä ruokatarvikkeet kaappiin. Yhtä aikaa huokaistaan. Toinen sytyttää pikkusikarin (vain erikoistapauksissa) ja toinen mentholtupakan (aina ja kaikkialla). Kaikki sulautuu saumattomasti yhteen kuin tanssi, jonka askeleet ja rytmin tiedämme vain me.

IMG_20170130_115101.jpg

Herätyskelloa ei aamulla käytetty. Oli makuupussin mutkaan survoutuva koiran kylmä ja kostea nenä. Raotin silmiäni ja pari ruskeita silmiä ja siitä näkövinkkelistä katsottuna valtavat korvat kertoivat minulle, että tänään on iiiiiiihana ihana aamu, herää jo, ihana aamu!

20170130_111942.jpg

Paistoimme tänään makkaraa nuotiolla. Ensin piti saada se nuotio. Jere kaivoi alueen esiin lumen alta, minä haalin polttopuita ja sanomalehtiä.

”On se nyt jumalauta kun ei ees paperi syty!”, minä rähisin yksinäni tuulisessa hangessa viides tulitikku loppuun palaneena.

Jere lähestyi mun on tämäkin saatana työmaatani.

”En minä SINUA tänne kutsunut!”, sylkäisin sanat ja olemus täynnä ei-tartte-auttaa-mentaliteettia.

Jere ei sanonut mitään. Viskasi vain kourallisen vuolemaansa tervasta viereeni.

Minäkään en sanonut mitään. Nuotio syttyi.

(Kiitos kulta. Ja anteeksi.)

Minäminäminä 16×3

Julkaistu Lilyssä 30.10.2016

Just nyt kun minulla ei ole mitään painavaa sanottavaa mistään (hahah, ikään kuin kovin usein muutenkaan olisi) ja elämässä ei tapahdu mitään jännittävän mullistavaa ja syksy on muutenkin ihan blargh, niin voinkin puhua lempiaiheestani; minusta. Tässäpä siis 16×3 faktaa siitä mitä mun napani ympärillä ja korvieni välissä liikkuu.

3 asiaa, joista pidän…

–        Kahvista. Ihan sama mikä merkki tai miten se on valmistettu, kunhan se on vahvaa, sitä on saatavilla ja sitä on riittävästi (paljon). Juon kahvini mustana, siihen ei pidä lisättävän mitään ylimääräisiä härpäkkeitä. (Paitsi joskus loraus jotain kahvilikööriä on ihan ok, hah.)

–        Yksinolosta ja hiljaisuudesta. Viihdyn parhaiten yksin, ahdistun isoissa ihmisjoukoissa. Joskus (usein) yksikin ihminen minun lisäkseni on liikaa. En myöskään kuuntele koskaan kotona musiikkia (paitsi hiprakkapäissäni) eikä meillä ole esimerkiksi televisiota, joka huutaisi päivät olohuoneen nurkassa ihan vaan olemassa olonsa ilosta. Nautin eräjormailusta Jeren kanssa. Silloin voimme olla hiljaa yhdessä, tulehen tuijottelijoita.

–        Kissoista. Ehkä maailman vmäisimpiä lemmikkejä, ja juuri siksi maailman parhaita. Kissanomistajat ymmärtävät. Meillä on myös koira, mutta kissoilla on se suurin paikka minun sydämessäni.

3 asiaa, joista en pidä…

–        Teestä. Tee on maailman suurin huijaus. Rakastan teen tuoksua, erityisesti kaikkien maustettujen ihanuuksien. Voisin nuuhkutella kaupan teeosastolla ikuisuuksia. Joskus sitten hurahdan ostamaan jotain iiiiihanan tuoksuista ja lilluttelen sitä onnessani kuumassa vedessä, odottaen tuoksun perusteella jotain tosi tosi nannaa tajunnanräjäytystä. En opi koskaan. Lopputulos on joka kerta mukillinen hyväntuoksuista, mutta mautonta kuumaa vettä ja paha mieli. (Irtoteet, haudutus ja muut blah blah blah jutut voitte unohtaa, en kaipaa tähän ketään teenörttiä nyt valistamaan, kiitos. 😀 ) Poikkeuksena kun on flunssa tai muuten kipeä, silloin juon teetä. Ei silloinkaan tee maistu sen kummemmalta, mutta jotain outoa lohtua se tuo.

–        Aamuista. Siis sellaisista aamuista kun on pakko herätä aikaisin (= ennen puoltapäivää). Olen aina ollut ilta/yöihminen ja pirtsakoissa aamuihmisissä on jotain epäilyttävää. Toisaalta pidän niistä aamutunneista kun itse on valvonut koko yön ja maailma alkaa hiljakseen herätä.

–        Epärehellisyydestä. No joo, tää on aika perus. Mutta arvostan rehellisyyttä itsessäni ja muissa. Mieluummin suorasanainen mulkku kuin hymyn taakse kätkeytyvä kaksinaamaisuus.

13557685_660563310757333_544050492573565402_n.jpg

3 asiaa, jotka tein viikonloppuna…

Tämä viikonloppu on toki vielä kesken, mutta varmuudella voin sanoa sen sisältäneen/tulevan sisältämään:

–        Töitä.

–        Netflixiä.

–        Punaviiniä.

3 asiaa, jotka osaan…

–        Vältellä epäkiinnostavia asioita. Opiskelutehtävien deadlinet hengittelee niskaan tai kodissa vallitsee kaaos, mutta juuri silloin mun mielestäni on paljon tärkeämpää esimerkiksi siivota kuiva-ainekaappi, värikoodata kirjat hyllyyn tai napsia lukuisia selfietä ja jakaa niitä somessa.

–        PomottaaOpiskeluaikaan ryhmätehtävissä ja työelämässä tiimijutuissa minä olen hyvin herkkään se, joka ottaa (tai ainakin pyrkii ottamaan) roolikseen pomon. Suunnittelen, delegoin tehtäviä ja organisoin systeemin sujuvaksi mielelläni. Muistan kuinka kouluun haun yhteydessä pällitesteissä minua kuvattiin hivenen hyökkääväksi.

–       Puolustaa itseäni ja/tai omiani. Hyökkäys (tarkoitan tässä lähinnä henkistä sellaista, esim. oikeuksien polkemista tai muita mulkkupäitä ja räyhänhenkiä) minua tai ystäviäni kohtaan herättää sisältäni leijonaemon (ja joskus myös kalauttaa itsesuojeluvaiston kanveesiin).

3 asiaa, joita en osaa…

–        Käsityöt. Hädintuskin erotan sukkapuikkoa virkkuukoukusta ja ompelukone on aivan käsittämätön mysteerivempele. Vihasin käsityötunteja yläasteella, eikä kiinnostusta opetella ole tänäkään päivänä. Jere kiinnittää irronneet napit ja hänen veljensä lyhentää farkkujeni lahkeet. Näin on hyvä. 😀

–        Paistaa lettuja tai kauniita kananmuniaEn tiiä, paistinpannulla tapahtuu aina jotain mystistä.

–        Olla hiljaa mitä mielipiteisiin tulee. Kysyttiin tai ei, niin täältä paukkuu.

3 asiaa, jotka haluaisin osata…

–        Lentää. 😀

–        Laulaa, soittaa jotain instrumenttia tai tanssia. Kaikilla noilla saroilla olen täydellisen lahjaton. En omaa lauluääntä enkä minkäänlaista rytmitajua. Nämä seikat eivät tosin aina minua estä laulamasta tai tanssimasta siitä huolimatta. 😀

–        Kokata ja leipoa paremmin. Unelmissani haluaisin olla sellainen 50-luvun ämörikkalainen kotirouva, joka tuoksuu pullalta ja pyöräyttää sunnuntaipaistit noin vain sukkelaan. Samanaikaisesti toki jokainen hiussuortuva olisi päässä huolitellusti, huulipunaa ei olisi hampaista (haluaisin btw osata käyttää myös huulipunaa) ja koti olisi aina tip top.

DSC_0107 (2).JPG

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä…

–        Mainitsinko jo opiskelutehtävien deadlinesta…

–        Lopettaa tupakointi. (Never gonna happen.)

–        Pohdiskella vakavasti tarttenko oikeesti syksyn aikana kehooni keräämääni rasvakerrosta talvella vai tarttisko asialle tehdä jotain.

3 asiaa, joita stressaan…

–        Deadline, deadline, deadline.

–        Opiskelun ja työn yhdistäminen. Ensi vuonna voisi oikeasti olla aika tehdä päätöksiä ja stressaan sitä, että onko minulla rohkeutta, aikaa ja varaa lähteä toteuttamaan unelmiani.

–        En keksi tähän kolmatta, tällä hetkellä nuita kahta lukuun ottamatta fiilis ja elämä on aika seesteistä.

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan…

–        Nukkuminen. Nukkuminen on syömisen ohessa parasta maailmassa.

–        EräjormailuMetsään ja korpikuusen kannon alle janoaa mieli, pahimpaan pulaan auttaa myös kesämökkeröinen. Jo yksi yö maailmaa karussa nostaa mielialaa ja rentouttaa suunnattomasti.

–        Kissan silittely tai ihan vaan nukkuvan kissan tuijottelu. Mikään ei ole suloisempaa kuin unessa tuhiseva kissa tai kyljessä huriseva silkkinen karvapallo.

DSC_0004.JPG

3 asiaa, joista puhun usein…

–        Minä, minun, minulle, minusta.

–        Tällä hetkellä tuo opiskelusta haaveilu pulpahtelee puheissa usein.

–        Ööööhhh, en tiedä kolmatta joka toistuisi usein ja aina? Minusta tuntuu, että puhua pälpätän koko ajan jotain ihan mistä tahansa, en vain jostain tietystä asiasta. 😀

3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle…

–        Lötköpötkölököhousut kotona, aina.

–        Farkut ihmisten ilmoilla. Olen farkkukansalainen.

–        Ihan sama kunhan se on tumma. (Okei, kesäaikaan olen alkanut lipsua tästä ja kaapistani löytyy yllättävän värikkäitäkin vaihtoehtoja.)

3 asiaa, joita en pue päälleni…

–        Poolokauluspaidat tai muut puserot, joissa on vähänkään tiukka kaulaosa. Jopa huivit/kaulaliinat ahdistaa, vaikka ne pyöräyttäisi hyvin löyhästi kaulaan (mutta talvella pakko pitää, yhh.)

–        Mitään eläinkuosia.

–        Yöasua.

IMG_20160322_124513.jpg

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia…

–        Ajokortti. (Toinen never gonna happen -juttu.)

–        Lisää rahaa.

–        Rikkaimurin. 😀

3 asiaa, joista unelmoin…

–        No se opiskelu.

–        Se, että voisin asua talvet jossain Etelä-Euroopassa maanpaossa lunta, moskaa, räntää, kylmyyttä ja pimeyttä.

–        Lottovoitosta. (Asiaa saattaisi auttaa jos joskus muistaisi lototakin.)

IMG_20160307_113345.jpg

3 asiaa, joita pelkään…

–        Korkeat paikat.

–        Käärmeet.

–        Pimeä.

3 asiaa, jotka toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa…

–        Että löytäisin jostain sitä rohkeutta ja viisautta toteuttaakin niitä unelmiani ainaisen jahkailun ja (yli)analysoinnin sijaan.

–        Loma ois hirveen kiva. (Joulukuu, tuu jo!)

–        Kasa paistettua pekonia minulle, kiitos.

Hehee, tämän postauksen tekeminen oli hauskaa. Tuli mieleen ihan yläasteajat, jolloin kavereiden kesken pyöriteltiin slämyjä ja muita vastaavia. Harrastinpa tuolloin jossain määrin myös swappausta, iiiks mikä nostalgiaryöppy tällaisestä nousikaan mieleen… 🙂

(Pitkän) parisuhteen pikkuparhaudet x 10

Julkaistu Lilyssä 5.10.2016

1. Herätessä omaan pieruunsa ei tarvii esittää nukkuvaa ja miettiä vauhkona et kuulikse.

2. Vaikka ostoslistaan kirjoittaa vain elintarvikkeiden nimet niin tietää mitä merkkejä/makuja tuoda kaupasta.

3. Vessapaperirulla on aina oikeinpäin telineessä.

4. Ei tartte esittää kainoa, jaloa ja kohteliasta ja jakaa karkkipussiaan. Se on mun perkele, osta omas. (Toimii molempiin suuntiin.)

5. Mies vastaa kaikkiin ulkonäkökysymyksiin ”joo”. Mies on näet oppinut, että naisen kysymys sisältää jo naisen mielipiteen ja naisen mielipide = totuus. ”Näytänkö hyvältä näissä vaatteissa?” ”Joo.” ”Näyttääks mun perse isolta?” ”Joo.” Tuohon viimeiseen voi toki olla vaarallista vastata ”joo”, mutta pitkässä parisuhteessa sen jo voi, ja kannattaa tehdä. Jos mies valehtelee kertoo mielipiteensä, että ei kun kiva nätti pylly, tuntee nainen joka tapauksessa olonsa illanvietossa epämukavaksi, valaaksi ja tympeäksi (vaikka pylly oikeasti olisikin nätti ja kiva, mutta kun naisesta ei tunnu siltä). Vastatessa ”joo” nainen vaihtaa vaatteet ja ilta on onnistunut ja kiva.

6. Jääkaapissa on aina muutakin kuin valo.

7. Tietää millä elämänalueilla homman sujumisen vastuu on itsellä, ja milloin voi vain heittäytyä toisen vietäväksi. Työnjako arjessa on selvää ja sujuvaa. Esimerkiksi ennen (erä)reissuille lähtemistä mun vastuulla on eläinten hoidon järjestäminen ja kodin asioiden järjestäminen siten ettei palatessa ole vastassa kaaos ja roskakaapissa mätänevä terveysuhka. Mies puolestaan hoitaa retkijärjestelyt ja -pakkaamiset siten, että me pärjätään, vaikka suunniteltu parin päivän luontolöllöttely muuttuisi eloonjäämistaisteluksi, mun ei tartte uhrata ajatustakaan muuhun kuin villasukkiin ja mukaan otettavan hyvän kirjan valintaan. 😀

8. Peiton rohmuajalle voi keskellä yötä rähistä ja kiskaista peittoa niin, että rohmuaja heittää voltin. Ei siis tarvitse olla maailman iiiihanin ja huomioonottavin kumppani vaaleanpunaisessa hattaramaailmassa ja varoa herättämästä omaa pikku kultamussupupelohanipöötä ja palella itse 20×20 kaistaleen alla.

9. On ihan okei kantaa kotiin tappourheiluvälineet ja siihen liittyvät tappourheiludvd-ohjelmat silmät onnesta kiiluen ja pakottaa liikuntaan nihkeästi suhtautuva avovaimo mukaan harrastamaan (kahdeksan vitun viikkoa kuusi kertaa viikossa sitä kesti ja uusintakierros ois kuulema tässä talvella alkamassa). On myös ihan okei pakottaa lihansyöjä-miehensä lihattomalle lokakuulle kaveriksi, koska minä haluan. Toisinsanottuna pitkässä parisuhteessa on pokkaa vaatia toista mukaan tueksi ja kaveriksi omiin prokkiksiin ja myös halua lähteä tueksi ja kaveriksi toiselle tärkeisiin ja intoa herättäviin juttuihin.

10. Valomerkin jälkeen on varma saanti.

Mies huomauttaa, että olisi kiva jos joskus näyttäisin asialliselta kotonakin. No mitä mie teen? Ostan uudet superpehmeät ja -lötköt pieruverkkarit tietenkin! 😀

14344954_698599203620410_8317830974892831384_n.jpg

Mutku en mä haluu lapsia

Julkaistu Lilyssä 2.10.2016

Kirjoitin aiemmin siitä mitä on kun ikä alkaa kolmosella. Kaikki kriisit, paineet, omat höttöiset ja typerät odotukset siitä millainen minun pitäisi olla. Sivusin myös lyhyesti sitä, että vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton niin en siltäkään osin ole selviytynyt ilman, no, voisiko sitä nyt sanoa vaikka ikäkipuiluksi. Välillä ei suoraan sanottuna ole edes varma puolusteleeko valintojaan enemmän ympäristölle vaiko sittenkin itselleen.

Olisi niin kiva jos vaan voisi nousta barrikadeille ja karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA. Ne haisee, ne sotkee, ne vie rahat ja rikkoo tavarat. On tahmaisia käden jälkiä sohvassa, koulukirjat hukassa, riisipaketti levällään keittiön lattialla, kiukkuinen opettaja wilmassa, teini hukassa, niskapaskaa ja vihreetä räkää, legoja paljaiden jalkojen alla, parisuhde hukassa, nuhakuumekurkkukipukorvatulehusadhd, loputtomia kysymyksiä ja loputonta vastuuta. Olisi niin kiva jos vaan voisi karjua itseluottamusta ja päättäväisyyttä uhkuen MINÄ EN HALUA LAPSIA, koska ilman niitä on rahaa lompakossa, punaviiniä lasissa, ex tempore -lähtöjä, sisustusesineitä alle metrin korkeudella, pitkiä aamu-unia, rikkoutumatonta netflix -aikaa, päiväseksiä, valkoisia sohvia, tovin pidempään kuosissa pysyvä kroppa, aikaa ja vapautta käyttää aikaansa niin kuin sen itse haluaa.

IMG_20160326_183842.jpg

Mut eihän se tietenkään voi olla niin kivaa ja helppoa. Väkisinkin, vaikka omasta kannastaan on ollut ainakin silleen semivarma teini-ikäisestä asti, sitä alkaa mieleen kuroutua ja kiemurrella ajatuksia siitä, että menetänkö jotain? Jos luopuisin kaikista lapsettomuuden tuomista eduista ja mukavuuksista ja ottaisin vastaan kaikki ne hermoja kiristävät seikat niin saisinko samalla tilalle jotain vielä upeampaa kuin mistä luopuisin? Olisinko pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen nukkuvan lapsen nukkaisesta poskesta, haparoivin ottein piirretyistä pääjalkaisista, googlehaun kautta saatavasta tietomäärästä mitä leppäkertut syö tai miten lentokone pysyy ilmassa, muka-ison teinin käpertymisestä kylkeen kiinni kesken leffan, maitohampaan irtoamisen riemusta ja ylpeydestä, oppimisen ja oivaltamisen ilosta, kaikesta siitä pyyteettömästä rakkaudesta ja luottamuksesta.

Tämä on vähän niinku sitä, että samanaikaisesti haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

IMG_20160302_192227.jpg

Oman mausteensa tähän pohdintaan tietenkin tuo myös mies. Enhän minä tässä parisuhteessa yksin ole enkä toisen puolesta voi päätöksiä tehdä. En yhtään epäile etteikö minun suustani olisi tullut jo seurustelun alkumetreillä lähes kahdeksan vuotta sitten, että lapsia mie en muuten sit haluu enkä alttarillekaan aio kävellä (jälkimmäisessä pidätän oikeuden muuttaa mieleni, sain itseni kiinni jo katselemasta häämekkoja…). Olemme keskustelleet asiasta paljonkin tässä vuosien mittaan ja kantamme lapsettomuuteen on ollut yhtenäinen. En silti voi olla miettimättä, kun kerta menin ja haksahdin itseäni neljä vuotta nuorempaan mieheen, että entä jos sillä suunnalla tuuli muuttuukin. Tunnetustikin miehet käy vähän hitaammalla kuin naiset ja oletettavasti alle kolmekymppisten miesten mielessä ei ainakaan pääsääntöisesti pyöri ensimmäisenä perheen perustaminen. Mutta mitä jos se biologia iskee ja sanotaanko vaikka miehen ollessa kolmeviis hänen päähänsä iskostuukin ajatus suvun jatkamisesta ja minähän olen sillon jo vanha haahka? Tai jos vaikka fyysisesti ei mitään ongelmaa minunkaan kohdalla lisääntymisen suhteen olisi niin jos minun mieleni olisi silti ei ei ehdottomasti ei. Olemme sopineet (sikälimikäli jos nyt parisuhdetta tai elämää voi sopimalla sopia ja suunnitella), että jos jommankumman mieli muuttuu radikaalisti, jos jompikumpi tulenpalavasti haluaa perheen, niin sitten on lähdettävä. Vaikka kuinka rakastaisit ja vaikka kuinka sinua rakastettaisiin, niin silti on lähdettävä. Lapset ja perhe-elämä, siis silloin kun lapsettomuus on vapaaehtoinen valinta, on mielestäni liian suuri asia uhrattavaksi. En minä ainakaan haluaisi löytää itseäni tulevaisuudessa kodista, jota asuttaa katkeruus ja kaipuu.

Omien pohdintojen ja parisuhteellisuuden lisäksi tämän ikäisenä toki lyödään painetta jonkin verran myös ulkoapäin. Mihinkään älyttömyyksiin en onneksi ole törmännyt. En tiedä johtuuko siitä, että ympärilläni on ilmeisen hienotunteisia ja järkeviä ihmisiä vai siitä, että olen hyvin napakasti tehnyt selväksi kantani asiaan. En silti minäkään ole säästynyt niiltä vakiokysymyksiltä, joihin varmaan jokainen nainen törmää elämänsä jossain vaiheessa. Näitähän on esimerkiksi ”no jokos sinä sit seuraavaksi?” (useampien ihmisten suusta kun pikkuveljeni sai esikoisensa), ”oot jo niin vanha!” (hei kiitti mummo) ja ”pikkupikkupikkupikkusiaaa….” (anopillani on krooninen lapsenlapsikuume). Näistä en kuitenkaan ole sen suuremmin ottanut itseeni tai antanut vaikuttaa omaan päätöksentekooni. Ihan riittämiin on veivaamista omien ajatusten kanssa. Olen tosin saanut palautetta myös ylianalysoinnista kun olen tätä asiaa käsiäni väännellen, huokaillen ja murahdellen puinut ystävieni kanssa. Se on kyllä myös ihan totta, ajattelen ja analysoin ihan liikaa. Minulle sanottiin, että lopeta ajattelu ja anna vaan mennä…siis anna mennä mihin? Kun se kakku on niin kovin kovin kaunis etten sitä tahtoisi mennä leikkelemään, mut mmmm mikä mehevä sisus siellä saattaisi ollakaan. Että niin.

20160817_153332.jpg

Näistä loppumattomista mietinnöistä ja asioiden solmuun vääntelyistä huolimatta olen edelleenkin ja kaikesta huolimatta sitä mieltä, että lapsettomuus on se oikea ja hyvä valinta minulle. En voi tietenkään tietää millaista onnellisuutta perheellisten elämään sisältyy, mutta tiedän sen, että perheettömänä, juuri nyt, olen se pakahduttavan onnellinen ja tyytyväinen. Loppujen lopuksi en halua luopua vapaudestani, mahdollisuuksistani tehdä mitä haluan milloin haluan, avoimista (tai edes pikkiriikkisen raollaan olevista) ovista esimerkiksi työn ja opiskelun koukeroissa, mun elämästä.

Pidän lapsista paljon ja saankin nauttia niistä hyvistä, ihanista, riemastuttavista hetkistä niin kummitytön kuin ystävien lasten kanssa. Minä koen olevani ihmisenä ja luonteeltani kuitenkin sellaista epäkelpoa äitimatskua – olen liian itsekäs, mukavuudenhaluinen, levoton ja ärsytysherkkä, että se mahdollisuus palautetaan omistajalle on hyvä olla ja säilyttää mitä lasten hoitoon, kasvatukseen ja vastuuseen tulee. Niin paljoa minulla ei kuitenkaan ole pokkaa tai rohkeutta, että nousisin barrikadeille sanomaan ei ikinä. Mutta uskallan sanoa, että tuskin koskaan ja näin on hyvä.

Kun ikä alkaa kolmosella

Julkaistu Lilyssä 26.9.2016

Muistan ajatelleeni joskus teininä, ja vielä parikymppisenäkin, että ooämgee kolmekymppiset on siis jo niin aikuisia. Kolmekymppisillä on jo elämä kasassa (tarkoittaen ulkoisia juttuja niin kuin työt, koti, perhe-elämä), ne tietää mitä ne haluaa ja ovat mahdollisesti jo saavuttaneetkin haluamansa. Kolmekymppiset tietää miten maailma toimii, ne on hirveen viisaita, eikä ne enää sätki ja sykyile oman itsensä, oman tunne-elämänsä tai minkään muun kuohunnan keskellä. Kolmekymppiset vaan on, tyytyväisiä ja harmonisia ja elämän suunnat selvillä.

20160916_202847.jpg

Paria vuotta ennen minä aloin ensimmäistä kertaa kriiseilemään tuota kohta saavutettavaa rajapyykkiä. En minä silloin tajunnut kriiseileväni, vasta myöhemmin jälkeenpäin tarkasteltuna ymmärsin mistä oli kyse. Mutta minä taannuin. Minä heittäydyin jollain tapaa vastuuttomaksi. Valvoin yöt (joka sinällään ei ole minulle mitään uutta, mutta tämä valvominen ja rytmin heittäminen väärinpäin oli jotenkin pakonomaista), ryyppäsin ja remusin, otin kolme lävistystä, kapinoin kaikkea ja kaikkia vastaan. Elin kuin viimeistä päivää, kuvitellen, että käyttäytymällä kuin teini pääsisin karkuun sitä etten enää ole teini.

Pikkuhiljaa rauhoituin. Täytin sen maagisen kolmekymmentä juhlimalla kavereiden kanssa aamuun saakka. Tajusin, ettei maailma kaatunut. Etten minä muuttunut, ei minusta tullut yhdessä yössä jotain sellaista mitä en kokenut olevani tai mihin en kokenut olevani valmis. Huomasin pelänneeni tuota asettamaani aikuisuuden rajaa aivan suhteettoman paljon, pelänneeni sitä, että en täytä niitä odotuksia mitä minä itse tai ympäristö saattaa sen ikäiselle ihmiselle asettaa.

20160908_142608.jpg

Tässä kuussa täytin 32. Voin siis sanoa olevani jo iältäni 30+. Eli siis ikäloppu harakka, kaamee haahka! Riähkä! Huomaan taas vähän pelästyväni. Vieläkään, siis vieläkään, en täytä niitä ajatuksia, joita parikymppisellä minulla oli kolmekymppisestä minästä. Ja oon kuitenkin jo kolkyt plus, kai siinä iässä pitäs jo vähän osata kaikkea? Tai olla se harmoninen ja tyytyväinen? Sen sijaan minä yhä edelleen haen suuntaa, poukkoilen. Olen onnellinen, mutta olenko koskaan levollinen? Yhä edelleen valvon silloin tällöin öitä, istun yksin keittiön lattialla aamuyöllä viinilasin kanssa miettimässä, että mitäs sitä nyt elämälleen tekisi.

On toki erojakin, paljonkin, kakskymppisessä ja tän hetkisessä minässä. Suurimmat ehkä tuolla fyysisen minän puolella. Iho nyt ei ehkä ole niin kuulaan kimmoisa enää ja persposket alkaa hivuttautua läheisiin tekemisiin polvitaipeiden kanssa. Silmien ympärykset alkaa olla koko ajan ryppyisemmät (naururyppyjä, lohduttaudun!). Rinnat on onneksi sen verran pienet ettei edes painovoima viitsi niiden takia vaivautua. Ajatusmaailmasta löytyy eroja toki myös ja kun niitä alkaa pohdiskelemaan ei tämä ikääntyminen (hrr!) ehkä niin pelottavalta enää tunnukkaan. Et vaikka mielen levottomuus ei niin hirveästi ole päässytkään tasaantumaan, niin ehkä siihen on tullut ripaus rohkeutta ja luottoa lisää. Rohkeutta ja luottoa omaan itseensä ja siihen, että kyllä minä tän handlaan. Rohkeutta siihen, että elämäänsä voi elää niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Rohkeutta siihen, että ehkä niitä aamuöisin pohdittuja asioita voisi ihan oikeasti toteuttaakin. Nyt kun on viisas ja iso.

Mutta kyllä minä silti sanoisin, että olla kolkyt plus nainen ei oo se kaikista helpoin rasti. Jos vaikka oman kriittisyyden saisikin karsittua minimiin on ympäröivältä maailmalta sitä tarjolla riesaksi asti. Ehkä suurimpana aiheena tän ikäisen naisen maailmassa on lapset, tai meidän tapauksessa lapsettomuus. Vela on kai se termi johon minutkin lokeroidaan. Nyt kun kuitenkin on ne vakityöt ja omakotitalo, niin seuraavana askeleena kai kuuluisi pyöräyttää se 1,7 mukeloa. Tästä aiheesta taidan kuitenkin kirjoittaa myöhemmin ihan oman postauksensa. On sen verran laajempi kokonaisuus kuitenkin, vaikka isona osana liittyykin tähän ikäkipuiluun.

IMG_20160312_114919.jpg

Jokatapauksessa tälleen lopuksi toteaisin, että jos ei oo helppoo nii kyllä tähän silti riemuakin mahtuu mukaan. Vähän tälleen vanhempana minut otetaan vähän vakavammin (virhe?) ja minun sanoillani ja mielipiteilläni on himppusen enemmän painoarvoa kuin nuorempana tytönheitukkana. Lisäksi se parhain (ja ehkä kliseisin) juttu on se, että saan syödä jälkkärin ennen pääruokaa niin tahtoessani, tai vaikka skipata koko pääruuan ja elää koko päivän jäätelöllä. Ja hei, kameroissa on huiput filtterit myös, jipii!