Elän niin kuin opetan ja se on hyvä

No, opetan ja opetan…mut siis pointti  tähän postaukseen oli se, että sitä täällä blogin puolella tulee jaettua kaikennäköisiä neuvoja ja vinkkejä asiaan jos toiseen (ja köh, kröhh, no, ihan myös livenä kysyttiin niitä tai sitten, useimmiten, ei) ja sitten niihin ei oikeastaan koskaan varsinaisesti palaa. Et ne vaan niinku jää jotenkin leijumaan tuonne blogihistoriaan monien monien muiden postausten sekaan.

Siitäpä syystä nyt tänä viikonloppuna, kun kaamos on entistä lähempänä ensi viikolla alkavan marraskuun ja tänä yönä siirrettävien kellojen takia, on meidän kaamosmasennustaistelijoiden aika asettua topakkaan rivimuodostelmaan! Tai, no, ainakin aika asettua seisomaan omien sanojemme taakse ja ammentamaan energiaa, voimaa ja hyvää oloa sieltä mitäs sitä tulikaan sanottua.

IMG_20171027_180140_380

En todellakaan aio tässä postauksessa käydä läpi kaikkia niitä raapustamiani kaamosmasennusteemapostauksia (laitan kylläkin linkit vielä tuonne postauksen loppuun), vaan tämän hetkisen turhamaisen hattarafiiliksen myötä palailen vaan siihen postaukseen, jossa pohdin olenko ihminen ja jakelin lähinnä tällaiseen ulkoiseen habitukseen ja sitä kautta hyvän olon löytämiseen johtavia vinkkejä. Tai ”vinkkejä”. Sellasia niinku pue päällesi ja harjaa hiuksesi tyyppisiä juttuja, jotka toki jollekulle muulle saattaa olla sellasia ihan joka aamuisia perustoimenpiteitä.

20171028_140706

Joka tapauksessa minulle ne eivät niin olleet, johtuen siitä, että vietän aikani pitkälti kotona etäopiskellen ja jännittäviä sosiaalisia tapahtumia on mm. lähikaupassa käyminen. Päivät seurasivat toisiaan saman näköisinä, tuntuisina, hajuisina ja makuisina eikä loppujen lopuksi ollut enää mitään merkitystä onko arki vai pyhä, mälsä maanantai vai lystikäs lauantai. Tämä efekti tulee myös kaamosaikaan (vaikka olisi työelämässä tai sosiaalinen elämä olisi aktiivinen) ja siitäKIN syystä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ennen kuin apatia ja melankolia saapuvat nuhjuisuuden ja aikatauluttomuuden vähemmän kivoiksi kavereiksi.

IMG_20171027_215142_835

Nyt olen sitten elänyt lokakuun kuin IHMINEN. Laitan joka aamu päivävaatteet päälle sen sijaan, että hiihtäisin aamusta iltaan ja päivästä toiseen jumpsuitissa tai pieruverkkareissa. Harjaan hiukseni ja joka kerta kauppaan lähtiessäni sipaisen meikkiä naamaan – hitto vie saatan huiskaista puuteria ja ripsaria nykyisin, vaikka poistuisin koko päivänä vain lenkille tapaamatta ketään. Herään joka aamu viimeistään yhdeksältä ja kaadun petiin ennen puolta yötä väsyneenä – terveellä, ihanalla tavalla väsyneenä. Ulkoilen joka päivä jos vain sää sallii – joko haravoiden, yksin lenkkeillen (muumikirjat äänikirjoina ovat muuten ihan superhauskaa lenkkiseuraa!) ja nyt viimeisen viikon aikana olen saanut kaverinkin mukaan. Touhuan joka päivä jotain kotihommia – kokkaan, pyykkään, siivoilen ja järjestelen. SYÖN AAMUPALAA. Okei, päivän ensimmäinen ateria saattaa olla vasta kahdeltatoista, vaikka heräänkin yhdeksältä, mutta se on aamupalaksi luokiteltava vihersmoothie, puuro tai raejuusto marjoilla EIKÄ lämmin ateria kolmelta iltapäivällä. Olen vähentänyt alkoholin käyttöäni runsaasti ja herkkupäivät ovat pysyneet aisoissa.

Ja arvatkaa mitä? Olen voinut lokakuussa aivan helvetin hyvin. Olen ollut energinen, aikaansaava, onnellinen ja touhukas. Hyväntuulinen ja tasapainoinen. Tarkoitukseni on jatkaa tätä ihmisenä oloa. Toivottavasti marraskuulla ei ole mitään sitä vastaan.

Täältä luettavissa minun vinkkejäni kaamostaistoon:

Lämpöä ja hämärää (reseptissä kaamosmasennustaistoon)

Älä tule paha syksy, tule hyvä syksy

Pöpelikössä goes hippi

ja miksipä ei myös Mausteiden yms. terveysvaikutuksista (for dummies)

Valituslista

Saila kyseli Kohtisuora -blogissaan, että onko aina pakko olla onnellinen? Oh, well…

Mun oikea lapa/hartianseutu ja niska sanoivat sopimuksensa irti noin neljänkymmenen omenakilon ja pihamaan haravoinnin jälkeen. Jumien takia kärsin myös pari päivää putkeen päänsärystä, johon ei auttanut buranat. Määräsin itseni pakkolepoon eli parin päivän ajan kaikki ylimääräinen kotityö ja omenat ovat kiellettyjen listalla. Päänsärky hellitti, vaikka jumit vielä eivät. Olohuoneen sohvapöydällä seilaa mobilatit, kauratyyny, lämpöneste. Kauratyyny hartioilla piparminttuöljypöllyssä olen maannut katsomassa luentoja.

DSC_0026

Minäkin hiimailin eräänä aamuna jotenkin onnellisena narskuvalla nurmikolla kun yön aikana oli laskeutunut ensimmäinen kuura. Minäkin otin instagrammiin hihkuen kuvan ensilumesta (joskaan meillä sitä ei tullut kinostolkulla). Mutta MIKSI? Minkä helvetin takia?! Tätä kylmää, kalseaa, kammottavaa paskaahan tässä tulee olemaan seuraava puoli vuotta! Pakkasta, pihamaan kolaamista kolaamisen perään, päivittäistä polttopuun raahaamista sisään läpi lumen ja viiman. BLÄRGH!

Neljästä kuoriutuneesta silkkilapsesta vain kanalapsi sai kodin. Kolme kukkopoikaa jäi käsiin. Ne kehittyvät vauhdilla – eilen kuului jo kiekumisharjoituksia ja Jere oli nähnyt ne jo keskenään kisailemassakin. Pääkukko ei, onneksi, ole vielä antanut nuorten kloppien hetkauttaa itseään. Aika kuitenkin käy vähiin. Sovittiin, että niin pitkään pidetään kun eivät verissäpäin tappele. Sitten on pakko tehdä niitä kanalan pitäjän ikävämpiä ratkaisuja.

DSC_0030

Imuroin joka toinen päivä ja silti  joka helvetin päivä täällä näyttää siltä, että imuriin ei ole koskettukaan. Kenen helvetin idea oli valkoiset laminaatit?! (Minun). Kuka helvetti halusi, että koira on sisällä 24/7?! (Minä). Kuka saatana oli sitä mieltä, että kyllä meille mahtuu toinenkin kissa ja avasi sylinsä kodinvaihtaja-Triolle?! (Minä). Kuka on se vatipää joka ei suostu edes keskustelemaan alakerran pönttöuunien purkamisesta ja siirtymisestä isoon leivinuuniin (= vähemmän puiden kantoa ja puuroskaa) vaan vaalii kynsin hampain pönttöuunejaan?! (Minä). Kenen helvetin mielestä oli hyvä idea, että otetaan tähän vielä kaksi kissaa lisää?! (Minun.)

IMG_20171024_112026_483

Siinäpä zeniä kaikille ja ihanaa viikonloppua. ❤

Saavutinko minkä halusin vuonna 2017

Kirjoitin tammikuussa 2017 listan siitä mitä haluan tältä vuodelta. Kirjoitin, että minä en lupaile, toivo eikä haaveksien ajattele josko vaikka, vaan uhmakkaasti haluan. Ajattelin, että nyt vuoden lähestyessä loppuaan olisi hyvä palata tähän listaan. Tsekata, että saavutinko mitä halusin ja jos en, niin tässä on vielä kaksi kuukautta aikaa petrata! Haluamiset kopioin tähän sanasta sanaan boldattuna.

IMG_20171025_110508_056

1. Viettää vähemmän aikaa sohvalla. Laahustaa vähemmän aivot netflix- ja somepuuroisina uraa sohvan ja jääkaapin välille. Kuunnella enemmän Jeren päivän kuulumisia kuin Modernin perheen tai facebookin feedin, olla ärtymättä siitä kun taas se keskeyttää ja täytyy painaa stoppia tai sanoa oota kirjoitan tän lauseen ensin loppuun. Olla enemmän läsnä. Tehdä enemmän yhdessä. Tai edes olla siinä sohvalla yhdessä, kaivautua enemmän kainaloiseksi kuin sulautua yksinään sohvatyynyyn.

Kröhöm, noh. Aika netflix- ja somepuuroinen vuosi on kyllä takana, lukuisia sarjoja on tullut ahmittua ja koettu jopa niitä epätoivon hetkiä kun eihän täällä ole mitään mielenkiintoista! Toisaalta kesämökin olemassa olo vähensi tätä harrastusta huomattavasti ja vuoden lähestyessä loppuaan myös aivoton sohvakoomailu on vähentynyt huomattavasti. Hirvittävän paljoa ei edelleenkään ehditä Jeren kanssa tekemään kivaa yhdessä, mutta yhdessä vietetty aika on tuntunut erityisen laadukkaalta. Mökkeilyä ja Pohjois-Norjaa, ihania pitkiä yhdessä vetkuteltuja aamuja (ovat todella harvinaista herkkua), kahdestaan aloitettu polku tupakoimattomuutta, paljon naurua ja hölmöjä juttuja. Sanoisin, että tämä ensimmäinen kohta on CHECK.

2. Tehdä jotain tälle varsin, hmmm, pehmoiseksi muuttuneelle vartalolleni. No okei. Läskiksi. Valkoiseksi tutisevaksi taikinaksi muuttuneelle vartalolleni. En aio, en halua siis, tehdä mitään sen kummempia ruokavalio- tai liikuntasuunnitelmia. Lähden siitä, että ihan kaikkea ei tarvii syyvä minkä kiinni saapi. (Ja siitä, että punaviinillä kuitenkin on tutkittuja terveysvaikutuksia. En vain muista mitä, mutta kuitenkin. Terveystuote.)

Hah. Hahahahaha. Olen huomattavasti manaatimpi lokakuussa kuin tammikuussa. Ei jatkoon.

20171025_181358

3. Opiskella. Koko opiskelutilanne ja suunnitelmani työn ja opiskelun yhdistämisestä junnaavat nyt pahasti paikoillaan, koska en ole vielä löytänyt tutustumispaikkaa, joka tämän viimeisen perusopintojen kurssin sisältöihin kuuluu. Ennen sitä en saa suoritettua kurssia, enkä näin ollen voi myöskään aloittaa aineopintoja. Kyrsii, mutta ei auta kuin kärsivällisesti odotella vastausta sähköpostiini paikasta x. Jos se ei onnistu, niin en tiedä mikä tulee olemaan kohde y, jota lähestyisin, mutta toivottavasti siihen ei tarvitse mennä.

No todellakin CHECK! Perusopinnot sain plakkariin muistaakseni maaliskuussa, kesäkuussa ilmottauduin sosiaalityön aineopintoihin ja  heinäkuussa jäin opintovapaalle. Opintovapaalla lorvailen olen akateeminen ja hirveen viisas marraskuuhun 2018 saakka. Lisäksi ilmottauduin tällä viikolla myös sosiologian aineopintoihin ja hei jee, pääsin myös toiselle niistä sostyön opintojen kursseista, jonka luulin missanneeni! (Toivottavasti toisen kurssin suhteen yhtä hyvä säkä!)

4. Matkustella! Viime vuonna kävin neljä kertaa ulkomailla. Tänä vuonna ei varmastikaan sellaisiin lukemiin päästä (etenkään jos opiskelu pääsee etenemään), mutta edes kahdesti haluan karata maasta! Keväällä ja syksyllä.

Byhyy, tämän missasin. Pääsin sentään kesällä sinne Pohjois-Norjaan viikoksi telttailemaan ja ai että se se vasta olikin jotakin. ❤ Loppuvuodellekaan ei ole luvassa reissuja minnekään. Ensi vuoden alkuun varovaisesti haaveillaan kuitenkin edes pidennetystä viikonlopusta Tallinnaan (sponsored by tupakoinnista säästetyt rahat, joita keräämme kimppakippoon) riippuen Jeren töistä. Oisko tää PUOLIKAS CHECK!

20171025_181157

5. Viettää hirveestipaljon aikaa kesämökillä ja luonnossa ylipäänsä. Aina kun mahdollista, vuoden ympäri.

Jeessss, todellakin CHECK!

6. Olla ällöttävän rakastunut ja rakastettu.

Minä en tiedä mitä myrkkysieniä me ollaan syöty tai minkä ydinlaskeuman alle me ollaan jääty onko meidän juomaveteen lorautettu jotain, mutta tänä vuonna me ollaan oltu jotenkin ihan superällöjä. Totta kai on sitä ihan perusarkea ja jonninjoutavia säksätyksiä, mutta se pohjimmainen fiilis on ollut koko vuoden jotenkin kuplivan onnellinen, höpsö, kikatteleva ja paljon kosketteleva. Siis CHECK.

7. Saada pihan kukoistamaan ja rönsyilemään. Nähdä paljon vihreää, paljon kukkivia kukkia. (Olla kärsivällinen ja leppoisa kun kanat haluavat syödä kaiken vihreän ja kukkivan.) Saada parempaa satoa kasvihuoneesta ja ne jo viime keväänä haaveilemani kasvatuslaatikot toimittamaan kasvimaan virkaa. Olla syksyllä ihan true-martta. Tilasin villivihannekset-kirjan alennusmyynneistä ja haluan ettei se jää vaan hyllyyn pölyttymään.

Buahahaha. Tänä vuonna minä todellakin rakastin puutarhaani, mutta en niinkään sen hoitoa. Satoa kylläkin saatiin ihan mukavasti, mutta olisi voitu saada enemmänkin jos olisi saanut aikaiseksi hoitaa esimerkiksi retiisejä ja salaatteja ahkerammin. Toisaalta sää (ja kanat) söi satoa, niihin minä olen syytön. Haaveilemani kasvulaatikot hankittiin ja lisää rönsyilyä pihaan saatiin hankkimalla ihana kaari. Villivihannekset -kirja jäi, valitettavasti, pölyttymään hyllyyn. Syksyn true-martta on kyllä toteutunut niin tehokkaasti, että olen tämän päivää pitänyt pakollista lepoa mobilatin, buranan, lämpövoiteen ja kauratyynyn kera, sillä haravoinnin ja lähestulkoon neljänkymmenen kilon omenasatsin käsittelyn jäljiltä hartiani ja niskani huutavat tuskasta (ja niitä perkeleitä on vielä jäljellä).  Ehkä olen nyt armollinen ja annan tästä itselleni täydet pisteet, vaikka ihan en kaikkea saavuttanut – CHECK!

20171025_183434.jpg

Lopputulemana siis olen saavuttanut haluamistani 5/7 ja yhden puolikkaan. Aika helkkarin hyvin, etten sanoisi! Kohta onkin aika kääntää katsetta tulevaan vuoteen ja tavoitteisiin silloin.

Kuinkas te? Asetitteko tälle vuodelle lupauksia, toiveita, tavoitteita ja saavutitteko ne? Onko jo ajatuksia tulevasta vuodesta?

Kodittomat kissat

Näillä kahdella kissalla on koti. Pikkusella ja Triolla. Uskallan väittää, että näillä on hyvä koti. Siitäkin huolimatta, että omistajalla on silloin tällöin päiviä, jolloin toisesta voisi tehdä rukkaset ja toisesta karvahatun.

IMG_9654

Trio on neljä tai viisi vuotias. En koskaan muista. Muistan vain, että se tuli meille vuoden ikäisenä kodinvaihtajana. Trio on…kuinka parhaiten kuvailisin, hmm, hieman yksinkertainen. Erittäin rakastava ja hellyydenkipeä. Ei viihdy sylissä ellei itse syliin tule, mutta tullessaan puskee, kehrää, väkkäröi, leipoo, rakastaa koko pienen kissan sydämellään ja kropallaan. Solmuun väännettävä.  Trio on toisaalta hyvin koiramainen kaikkine seurallisuuksineen ja vihellyksestä luokse tulemisineen. Toisaalta niin täydellisen kissa – pönttöuunin päällinen on paras paikka nokosille ja päivittäin saadaan pomppuloikkarallihepuleita ihan vaan siksi, kun ääni päässä niin sanoo.

IMG_20170303_172656_530

IMG_20170504_192914_031

Triolla ja Jerellä on ihan omat juttunsa. Trio käy laittamassa Jeren nukkumaan. Jere menee useimmiten aiemmin nukkumaan kuin minä. Trio seurailee iltaisin mitä tapahtuu ja kun mies siirtyy makkariin, kipittää Trio perässä. Siellä se kymmenisen minuuttia kehrää ja leipoo, ja tulee sitten  pois. Hyvin nukutettu. Trio haluaa myös mukaan yläkertaan pönttöuunin lämmitykseen. Yläkertaan ei ole kissoilla pääsyä, rappukin on suljettujen ovien takana. Mutta pönttöuunin lämmitys on näiden kahden jokin…juttu. Tällöinkin Trio seurailee tapahtumia – jaahas, alakerran pönttöön viritellään tulta. Jaahas, mies liikkuu. Kipikipikipi Trio on eteisen ovella odottomassa yläkertaan siirtymistä (naukukiukkuaa myös, jos eteneminen tapahtuu hänen mielestään liian hitaasti.)

IMG_20161210_143915

12170548_441594572691179_981423031_n

Pikkunen on minun elämäni kissa – ja minä hänen elämänsä ihminen. Suurin osa muista ihmisistä (ja eläimistä ja asioista ja mistä tahansa) on Pikkusen mielestä jotakuinkin perseestä, mutta minun kissani hän on ehdottomasti. Pikkunen täyttää joulukuussa 13 ja hän on ollut minulla pennusta asti. Muiden silmissä, ja minunkin, Pikkunen on erityisen tunnettu hänen ylhäisestä yrmeydestään. Eniten vituttaa kaikki. Anoppi esimerkiksi on nimennyt rakkaan lapseni vittusaatanaksi, hyvin kuvaavaa. Pikkunen ei ole ilkeä eikä paha (saattaa toki räpsäyttää kynsille jos ei mene mielen mukaan, mutta jos kissaa osaa lukea niin tältä välttyy), hän vain näyttää siltä. Ja osoittaa yrmeytensä kyllä. Yleensä vain mulkoillen kaikkea ja kaikkia, mutta joskus osaa vetää nerokkuuden puolelle – esimerkiksi kiipeämällä joka vierailulla juuri sen ihmisen syliin, joka ei pidä kissoista ja vähän pelkääkin niitä (ja kyseessä siis kissa, joka ei mene kenenkään muun syliin kuin minun ja joskus hellyyspäissään Jeren, terkut vaan Tiinalle!).

IMG_20170301_203352

IMG_20170304_084126_436

Minulle voidaan kuitenkin näyttää se helläkin puoli. Kehrätä ja puskea, kiivetä syliin leipomaan. Pennusta asti Pikkunen on nukkunut kerällä minun tyynyni vieressä, ja nukkuu siinä edelleen. Minulla on yksi kuvaava esimerkkikin siitä miten joku ihminen on kissan. Muutimme vuosia takaperin. Minä olin töissä kun oli viimeisten tavaroiden sekä kissojen muutto – Jere muutti ne siis yksinään. Pikkunen oli uudessa asunnossa ollut todella pelokas ja ahdistunut. Kulkenut seinän viertä matalana, ei ollut rentoutunut hetkeksikään. Kun minä pääsin töistä menin tietenkin suorinta tietä tähän uuteen asuntoon. Kissassa tapahtui kuin taikaiskusta PIM! ”Ai sinäkin olet täällä!” Minut nähtyään loppui pelokkuus ja epävarmuus kuin seinään, elämä jatkui täysin normaalina, vaikka kämppä ympärillä muuttuikin.

IMG_20161114_093821

IMG_20170208_110955

Yritin pikaisesti googlettaa tilastoja kodittomista kissoista, mutta en löytänyt. Tilastoja siitä kuinka paljon Suomessa otetaan kiinni kissoja, joita ei kukaan kaipaa. Kuinka moni näistä kissoista jää vaille kotia. Kuinka moni kaunis, terve, pentu, nuori tai aikuinen joutuu piikille, kun kukaan ei välitä. Onneksi en löytänyt tilastoja. Sydämeni särkyisi.

Sydämeni ei myöskään pysty käsittämään, että miten vielä näinä aikoina, 2010-luvun Suomessa, on edelleen kesäkissoja. En ymmärrä, en käsitä. Kesäkissan ottajista minulla olisi paljon painokelvotonta sanottavaa. Totean kuitenkin vain, että olen ollut aina jotensakin sitä mieltä, että ihminen joka ei siedä eläimiä on jotenkin epäilyttävä. Ihminen, joka satuttaa eläintä satuttamisen ilosta tai välinpitämättömyyttään, on paha.

En myöskään pysty käsittämään, että tänäkin päivänä kissojen annetaan juosta irti leikkaamattomina. En hirveästi fanita irtijuoksemistakaan (etenkään kaupunki- tai muilla liikennöidyillä alueilla), mutta leikkaamattomuus menee aivan yli hilseen. Siellä ne viipottaa ja kissat, siis nehän lisääntyy kuin…no, kissat. Pentueita löytyy sitten, jos löytyy, ties mistä kivenkoloista ja heinäladoista ja taaskaan kukaan ei välitä. Ei emosta, ei pennuista. (Tai jos kissa sattuukin tekemään pentunsa kyrpämäisen  omistajansa luo, niin kätevä tapa hankkiutua ei-toivotuista pennuista eroon on esimerkiksi hukuttaa ne tai hylätä muovipussissa roskikseen. Eikä emoa tietenkään edelleenkään leikata.)

Kyllä, kärjistän. Suurin osa ihmisistä kuitenkin, toivoakseni, on varustettuna aivoilla ja sydämellä. Suurin osa kissaihmisistä on, no ehkä hieman vinksahtaneita, mutta varmasti eläimensä hyvinvoinnin puolella. Mutta silti näitä [sensuroitu] tyyppejä on liikaa. Yksikin kaltoinkohdeltu eläin on liikaa.

Törmäsin Facebookissa paikallisen löytöeläinhoitolan sekä heidän kanssaan vapaaehtoistyötä tekevän tyypin ilmoitukseen, että kodittomia kissoja on nyt hoitolan ja sijoituspaikkojen kädet täynnä ja loukutuksia jatketaan yhä. Näköhavaintoja on isosta irti juoksevasta populaatiosta ja vasta osa saatu kiinni ja turvaan. Sydämeni sanoi taas vähän riks ja raks.

Sitten laitoin viestiä. Ilmoitin, että meille mahtuu. Meillä on tarjota loppuelämän koti, rakkautta, lämpöä ja ruokaa kahdelle raasulle. Kerroin, että iällä ei ole väliä – mielellään ottaisinkin nuoria aikuisia tai aikuisia, sillä niille on aina vaikeampaa löytää koti kuin pennuille. Ainoaksi kriteeriksi laitoin, että superarka ei voi olla, kun meillä kuitenkin täällä häärää kaksi kissaa ja yksi aivoton saksalainen. Hoitolassa/sijaiskodissa pidetään kiinni otettuja kissoja (vähintään) viisitoista vuorokautta. Mikäli tämän ajan kuluessa ei kukaan kaipaa kissaa kotiin, on kissan kohtalona joko uusi koti tai useimmissa tapauksissa piikki. Mikäli näitä kahta varaamaani ei kukaan omakseen tunnista niin he muuttavat meille marraskuun alussa. Tällä hetkelle meille on varattuina kaksi kaunokaista: puoli vuotias kirjava tyttö ja aikuinen mustavalkoinen tyttö.

Auttakaa tekin! Jos ei ole mahdollista tarjota kotia sellaista tarvitsevalle eläimelle tai budjetti ei anna periksi rahalahjoituksille eläinsuojelutyölle, niin muillakin tavoin voi auttaa. Monet paikalliset hoitolat esimerkiksi ottavat ilolla lahjoituksena vastaan vanhoja peittoja, tyynyjä, pyyhkeitä ja muita sen sellaisia.

IMG_20170428_073134_657

 

Maan antimista (ja oman pään)

Herään aamulla kun Jere kolistelee pönttöuunin luukkuja. Kohta kuuluukin tulen humina, puiden räiske. Pihamaa on valkoisenaan kuurasta ja pakkasta näkyy olevan kuusi astetta. Taivaanranta on kylmä, auringon valo tuntuu värittömältä. Kukko kiekuu tontin nurkalla kanakopissa. Janoaa, sekin, kesää ja vapautta.

Picture_20171021_130553053

Lisään aamuteeheni hunajaa. Teehenpä hyvinkin! Kahvi jäi detoxin myötä aivan minimiin. En päättänyt niin, tuntui vain siltä. Totuttelen 17 vuoden tupakoinnin ja vielä pitemmän aikaa kestäneen mustan kahvin lipityksen kalttaamaa kieltäni löytämään teen hentoja aromeja. Nautin ainakin tuoksusta. Illalla sain itseni jo kiinni selailemasta söpöisiä teepannuja ihan vaan koska. Miettimästä, että kaapin uumenista kaivettu vedenkeittimemme on susiruma, haluan uuden. Näinpä, tässä taas yksi höyrähdys siihen elämän mittaiseen jatkumoon…

Picture_20171021_130632028

Mökillä ollessamme joku tonttu oli tuonut kotimme ulkoeteiseen ison korillisen omenoita. Puu kuulema notkuu niitä valtoimenaan, lähdemme keräämään tänään ne pois. Lupasin keitellä hillot joululahjaksi koko suvulle, hah. Eilen aloittelin, maustoin raastetulla inkiväärillä. Tänään jatkan oikealla vaniljalla. Mietin muita makuja – ehkä kanelia? Purkkitolkulla näitä joka tapauksessa tulee, on mahdollisuus vaikka mihin.

Picture_20171021_130427910

Picture_20171021_130503074

Illalla vielä kaivoin kaapin nurkasta valurautapannun – halusin testata ensimmäistä kertaa kuinka tarte tatin luonnistuu. Siitä tuli jumalaista. Syntistä. Hampaisiin tarttuvan tahmeaa, mehevää, kirpeää. Kitkerän karamellista.

IMG_20171020_154825_767

Kirjoitan ostoslistaan perunoita, punajuuria, kyssäkaalia, lanttuja. Porkkanat ja sipulit löytyvät kaapista. Mieleni tekee syksyisiä, hunajaisia uunijuureksia. Punajuuripihvejä aion kokeilla tehdä ensi kertaa itse. Kyssäkaali on tuikituntematon ja jääkaapissa odottaa toinenkin vieras – myskikurpitsa. Siitä on tulossa pastaa. Kanttarelleja ollaan paistettu sellaisenaan, tehty kermakastiketta ja loput kuivattu.

IMG_20171020_140501_813

On nyt jokin tarve olla kiinni maassa. Haravoida pihaa, suojata kukkapenkkejä lehtikasojen alle, katkoa kesällä niin kukoistaneet varret. Ihmetellä lehdetöntä, mutta marjoista täyttä, pihlajaa. Kävellä aamulla kuuraisella ruohikolla heti herättyään. Syödä mitä maa antaa.

IMG_20171020_132834_315

Mökillä söimme myös lihaa. Mutta emme, omasta mielestäni, epäeettisesti. Pannulle meni naapurilta saadut kuhafileet ja toisena päivänä poronkäristyslihat. Luonnon antimia nekin, tavallaan.

 

 

 

Metsästä löydän

Löydän kultaisena huojuvat itseni mittaiset heinät, syvän vihreän sammalen, ruskean lehtimaton. Löydän ratkaisun ikuiseen mitä tänään syötäis -kysymykseen. Sammaleen seassa, risujen ja lehtien alla, läjäpäin kirkkaankeltaisia kanttarelleja.

IMG_20171019_150450_987

received_1246225038816723

Löydän toisaalta tummanharmaana roikkuvat pilvet, toisaalta silmiä särkevän sinisenä kaartuvan taivaan. Punaiset painavat pihlajanmarjatertut roikkuvat muuten alastomilta oksilta. Aurinko paljastaa kauneutta ja karua kuolemaa, molempia sulassa sovussa.

received_1246225032150057

Löydän lähes nollaan tippuneen lämpötilan todellisuuden. Punaisen nenän. Lapasia kaipaavat sormenpäät. Juuri hetkeä mökille palaamisen jälkeen katselemme ikkunasta syksyn ensimmäistä sakeaa räntäkuuroa.

Picture_20171019_150302404

Löydän onnesta sekavan saksanpaimenkoiran. Juoksee, hyppii mättäältä toiselle ja sammaloituneiden puunrunkojen yli kuin nuori kloppi. Nenä käy koko ajan, maassa, ilmassa. Ei ole aikaa pysähtyä, maailma on liian jännittävä!

Picture_20171019_150554981

Metsästä löydän sut. Sut sanomassa: En halua lähteä kotiin. Jään tänne. Elän sorsilla, lakoilla ja kanttarelleilla. Muurahaisten munilla.

Metsästä löydän rakkauden. Sinuun, metsään, maailmaan.

Kun mies ja nainen valmistautuvat talveen

Ennen mökille lähtöä mies ostaa rasiaporanterä-sarjan, ikkunatiivisteitä ja kaivonrenkaan sekä muistuttaa pakkaamaan vesikanisterit (ai meillä on sellaisiakin, hämmästyen ilahtuu hyvä vaimomatsku) kun hänen viime mökkikäynnillään lähdevesikaivossa oli hiirenrato. Pakkaa poran ja työkaluja, kalsarit.

Nainen huolehtii mitä syödään? Onhan riittävästi kaikkea? Teetä, hunajaa. Suklaata ei pidä unohtaa eikä juustonaksuja! (Mökillä vallitsevat tyystin erilaiset terveyssäännöt kuin kotona). Otetaan mukaan valkosipuli ja paprika ennen kuin nuupahtavat. Ennen lähtöä hän pilkkoo ruskean banaanin ja jääkaappiin unohtuneet keitetyt perunat kanoille. Kassiin hän pakkaa villasukkia, kirjoja, pöytäkynttilöitä. Miettii, että mökiltä täytyy pikkuhiljaa palautella kotiin se hyvä hoitoaine, tarkistaa mitä jäätyviä ruoka-aineita on kaapeissa. Miettiä täytyykö pastat ja muut kuiva-aineet pakata talveksi astioihin. Hiirien varalta, vaikka ei niitä ole kesällä näkynyt.

Mökillä on huomattu, että kosteus tiivistyy ikkunan väleihin. Mökissä tuntuu kosteus ja syksyn myötä se lisääntyy luonnostaan. Myös lisääntyvä kaasulämmittimen ja kaasuhellan käyttö lisäävät kosteutta (ja palaessaan syövät happea), joten mies miettii ilmanvaihtoa. Nainen miettii lämpöä miehen tiivistäessä ikkunoita. Isot sisustustyynyt ja seinävaate lähtevät talveksi varastoon kosteutta keräämästä, ilmoittaa mies. Nainen nyökyttelee, mutta varmuuden vuoksi parahtaa, että mattoja ei viedä! Ei halua laskea varpaitaan kylmälle puulattialle. Ei ollut tarkoituskaan.

Mies poraa ilmastointiräppänöitä oveen ja parille seinälle. Nainen poraa itseään syvemmälle makuupussin mutkaan. On vuorautunut villasukkiin ja muhkeaan fleeceen, juo höyryävää vadelmateetä ja uppoaa pitkästä aikaa rikospatologin maailmaan.

Nainen valittaa miten varpaita paleltaa, mökki on kylmä. Mies on juossut mökkiä ympäri räppänöitä tehdessään, ohimennessään korjaillut saunan kynnystä, kantanut saunaan säkillisen puita. Pieni hiki otsallaan vilkaisee naista merkitsevästi.

Nainen nousee. Kantaa saunaan vedet. Kuorii porkkanoita, perunoita, sipulia ja valkosipulia. Paloittelee ne höysteeksi miehen valmistamille kuhafileille. Lakaisee havunneulaset kuistilta ja pesee mustikanvioletin linnunkökön ulkotuolin selkänojalta. Pistää merkille, että tuikkuja ja kruununkynttilöitä täytyy ostaa lisää. Heittää sitruunamelissan pois ja vie ruukun varastoon.

Illalla istuvat yhdessä ulkona. Mitään ei näe lyhdyn muodostaman valoympyrän ulkopuolelta. Molempien ihot höyryävät saunan kuumuutta ulkoilman kylmyydessä. Höyry katoaa ilmaan.

Ja hiljaisuus on hyvä.