Löydän kultaisena huojuvat itseni mittaiset heinät, syvän vihreän sammalen, ruskean lehtimaton. Löydän ratkaisun ikuiseen mitä tänään syötäis -kysymykseen. Sammaleen seassa, risujen ja lehtien alla, läjäpäin kirkkaankeltaisia kanttarelleja.
Löydän toisaalta tummanharmaana roikkuvat pilvet, toisaalta silmiä särkevän sinisenä kaartuvan taivaan. Punaiset painavat pihlajanmarjatertut roikkuvat muuten alastomilta oksilta. Aurinko paljastaa kauneutta ja karua kuolemaa, molempia sulassa sovussa.
Löydän lähes nollaan tippuneen lämpötilan todellisuuden. Punaisen nenän. Lapasia kaipaavat sormenpäät. Juuri hetkeä mökille palaamisen jälkeen katselemme ikkunasta syksyn ensimmäistä sakeaa räntäkuuroa.
Löydän onnesta sekavan saksanpaimenkoiran. Juoksee, hyppii mättäältä toiselle ja sammaloituneiden puunrunkojen yli kuin nuori kloppi. Nenä käy koko ajan, maassa, ilmassa. Ei ole aikaa pysähtyä, maailma on liian jännittävä!
Metsästä löydän sut. Sut sanomassa: En halua lähteä kotiin. Jään tänne. Elän sorsilla, lakoilla ja kanttarelleilla. Muurahaisten munilla.
Metsästä löydän rakkauden. Sinuun, metsään, maailmaan.
Pöpelikössä 