Kaksi pelokasta raasua

Eilen keskipäivällä haimme kotiin kaksi kantokopan takanurkassa kyyhöttävää pelokasta kissaa. Haimme ne eläinlääkäriltä, jonne kodittomien kissojen parissa vapaaehtoistyötä tekevä oli ne kuskannut sirutettavaksi ja varmuuden vuoksi ultrattavaksi, ettei kaupan päälle tule mukana pikkuylläreitä.

Eilisen päivän he asuivat sohvan alla.

Riki oli asiasta innoissaan, joskin illalla piti hieman muistutella mieliin, että liika innostus ei ole hyvästä. Trio ja Pikkunen eivät huomanneet koko eilisen päivän aikana, että taloon on tullut uusia asukkaita. Mama on oikein ylpeä lastensa säkenöivästä älystä. Pientä kummeksuntaa herätti vain kun tarjoilin ruokaa sohvan alle ja sieltä kuului tyytyväinen maiskutus, mutta pönttöuunin päällä lämpö ja uni vei voiton eikä mielenkiinto herännyt sen pitemmälle.

Mustavalkoinen päätti kesken illan kipittää olohuoneen halki makuuhuoneeseen sängyn alle. Tuosta noin vain, sohvalla lojuvasta minusta ja saksalaisesta huolimatta. Pikkukirjava puolestaan rohkaistui useammankin kerran tutkistelemaan sohvan ympäristöä illan ja yön aikana, mutta paineli aina kiireen vilkkaan takaisin sohvan alle. Minä ryömin perässä, lahjoin kalkkunaleikkeleellä ja unohdin tyystin kuinka aikuiset ihmiset puhuvat. Lopulta nostin hänet sohvalle lampaantaljan päälle. Pienen, kiivaasti hengittävän ja tärisevän otuksen. Pian se loikkasikin sohvan viereen parkkeerattuun katolliseen hiekkalaatikoon. Teki tarpeensa ja jäi, parka, pelokkaana sinne kyhjöttämään. Siirsin sen suojaisaan ja pehmeään kissanpesään ja menin nukkumaan.

(Kuten huomaatte, tulokkaat eivät ole vielä kertoneet meille nimiään.)

Havahduin juuri unen ja valveen rajamailla kolahdukseen. Rävellyksiin, kolinaan. Ehdin nähdä, että mustavalkoinen oli lähtenyt yölliselle tutkimusmatkalla. Annoin mennä ja tutkia. Aamulla nostin koriste-esineitä takaisin hyllyyn ja kaatuneen orkidean takaisin arvokkaampaan asentoon. Mustavalkoista ei näkynyt missään, ei kertakaikkisen missään. Vapaaehtoistyöntekijä olikin kertonut, että mustavalkoinen viihtyy omissa oloissaan ja keksii mitä nerokkaampia piilopaikkoja. Pikkukirjava puolestaan oli muuttanut yön aikana takaisin sohvan alle.

Kului tunti, toinen, monta. Mustavalkoista ei edelleenkään näkynyt missään. Jere tutki uudestaan ne mahdolliset piilot, jotka minä olin jo kertaalleen käynyt läpi. Kurkki kiinni oleviin kaappeihin, tiedä mikä houdini meille on muuttanut! Lopulta se löytyi – mikron takana oli hyvä jemma.

Päivällä molemmat muuttivat sängyn alle. Viiksikarvan vilahdustakaan ei ole nyt iltapäivän ja illan aikana näkynyt, mutta sängyn alle tarjoiltu ruoka on kelvannut.

Vanhat ja uudet ovat jo huomanneet toisensa, mutta tuttavuutta eivät ole tehneet. Nenäkkäin eivät ole olleet vielä kertaakaan. Trio on välillä osoittanut uteliaisuutta tulokkaita kohtaan kiikaroimalla nurkan takaa kaula pitkällä sinne missä ne oudot otukset ehkä majailevat. Suurimman osan ajasta on kuitenkin ollut välinpitämätön, hoidellut vain omia tärkeitä kissan tehtäviään. Pikkusta puolestaan, yllättäin, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Yllä olevat kuvat ovat parhaimmat, mitä minulla tulokkaista on tähän mennessä tarjolla. Siksi Pikkunen pääsee nyt edustamaan kuvillaan näitä kissa-asioita. Hän nimittäin päätti tänään aamulla kello yhdeksän, että henkilökuntaa ei enää nukuta eikä näin ollen ole tarvetta tyynyllekään.

Näihin tunnelmiin. Yritän rakastaa raasut ehjiksi, rohkaista pelottomiksi. Palailen varmasti kuulumisten kanssa jatkossakin. Aiempi postaukseni kodittomista kissoista täällä.