”Antakaas MÄ hoidan tän!” ja muut ihan sikaärsyttävät luonteenpiirteet

IMG_20171108_135009_893

Siitä on lähes tarkalleen vuosi kun minä kirjoittelin vanhassa blogikodissani tästä samasta aiheesta. Silloin jo postauksen otsikossa itsevarmuutta uhkuen toitotin, että ”opettelen sanomaan ei”.

Ahahahaah. HAH. Hahaha. En oo mittään oppinu!

Tuolloin reilu vuosi sitten töissä oli ihan sikkesikarankkaa, ja tämä ei:n opettelu juonsi juurensa sieltä. Lähinnä silloin ajatuksena (ja nyt tänäänkin, eh eh) oli, että opettelisin sanomaan ITSELLENI  JA OMILLE LUONTEENPIIRTEILLENI EI. Ongelma ei siis ole se, että minulle tyrkättäisiin kasapäin tehtäviä ja velvollisuuksia ja odotuksia ja olisin nääntymässä niiden alle. Eiiiii. Kyse on siitä, että minä itse ensinnäkin huseeraan vähän joka paikassa ja toisekseen otan sitten sieltä kaikkialta kaikki huolet ja murheet ja tehtävät ja deadlinet ja järjestelyt omaan niskaani.

Kirjoittelin tuolloin myös siitä, että tämä ei liity vain työhön vaan myös ihmisuhteisiini. Minä olen se ihan älyttömän ärsyttävä besserwisseri, joka puuttuu ja työntää nokkansa ihan kaikkeen ja jolla on mielipide asioihin, kysyttiin sitä tai ei. Kerro minulle huolesi, niin minulla on siihen ratkaisu! (kun joku muu ehkä luennoinnin ja ongelmanratkaisun sijaan tarjoaisi olkapäätä ja sympatiaa). Olin silloin reilu vuosi sitten hirveen topakkana! Kirjoitin, että ”Ei. Sanon (tai yritän ainakin sanoa) tässäkin kohtaa itselleni ei. Minun tehtäväni ei ole olla mikään dear Eki eikä minun tehtäväni varsinkaan ole hieroa ystävieni naamaan analysointia siitä miks nyt joku juttu meni pieleen sen sijaan, että aukaisisin heille vaikka uuden kylmän juoman.

Toistan: Ahahahaah. HAH. Hahaha. En oo mittään oppinu!

IMG_20171108_213701_795

Havahduin nimittäin tähän samaan shaibaan nyt opiskellessa. Tähän saakka opintoni ovat olleet täysin etänä ja täysin itsenäisesti – olen rrrrrakastanut joka hetkeä (no, lähes joka hetkeä), on ihanaa olla oman itsensä ja oman aikataulunsa herra. Puolitoista viikkoa sitten alkoi ensimmäinen verkkokurssi, jonka aikana minun on oltava sosiaalinen ja aktiivinen toimija muiden opiskelijoiden kanssa (hrrr).

Kävikin niin, että ennakko-odotuksieni vastaisesti viime viikkoiset keskustelut ja epäilemättä tulevienkin viikkojen keskustelut ovatkin olleet ihan kivoja. Ihan on tämmönenkin mörri nauttinut siitä, kun on saanut vaihteen vuoksi yksinäisen pakerruksen jälkeen palautetta ja tukea omille ajatuksilleen, paljon uutta tietoa ja erilaisia näkökulmia asioiden tarkasteluun.

Maanantaina sitten alkoi viikon mittainen ryhmätyöviikko. (Hrr hrr tätä kammoksuin etukäteen vielä enemmän!) Siellä minä verkossa neljän muun opiskelijan kanssa nyt sit oon vääntämässä muutaman sivun mittaista ryhmätyötä.

Ja arvatkaa mitä? NO SIELLÄ MINÄ OON PÄSMÄRÖINY SAATANA. Heti kuulkaa maanantai-aamuna laitoin pystyyn moiiikkamoii nimenhuudon ja heti olin intopiukeena avaamassa ideointi ja työnjako -keskustelua. Siellä minä oon niin hoitanu jo oman tonttini, haalimassa lisää tonttitilaa, neuvomassa ja opastamassa ja kirjoittamassa puhtaaksi työnjakoa ettei se nyt vaan huku sinne keskusteluun sekaan ja ollaan kaikki kärryillä, niii.

Yks siellä kiitteli et kiva ku otit homman koordinoitavaksi ja pidät paketin kasassa. Kolme muuta varmaan ajattelee, että tukehu teehes. Mut siellä sitä vaan jatketaan koordinointii, kommentointii, järjestelyy ja rynkytetään äfvitosta ja mietitään miks ei mitään tapahu…siis siitäki huolimatta, että eka sovittu kimppadeadline on vasta perjantai-iltana (ja kenenkähän idea seki oli, no nii).

IMG_20171108_213915_269

Miten, siis miten ihmeessä ihminen oppisi suitsimaan sisäistä järjestelijäänsä, organisoijaansa, koordinoijaansa ja vitun ärsyttävää päsmäröijäänsä? Sanomaan siis itselleen ei, ja pitäytymään siinä? Minä en ihan totta tiedä. Tuollekin kurssille minä lähdin sillä asenteella, että nyt hei Pia. Nyt annat muille tilaa. Mun ei tarvii laittaa kaikkea ja kaikkia ojennukseen, ne on siellä aikuisia fiksuja ihmisiä.

Reilu vuosi sitten lopetin postaukseni näin: Ei on ihana sana. Se ei ole pelkästään negatiivinen ja kurja. Se on olennainen osa omaa hyvinvointia, omasta itsestä välittämistä. Ja minun tapauksessani myös ystävistä välittämistä. Minä opettelen.

Kuinka monta vuotta tässä tarvii opetella? Voiko omaa luonnettaan muuttaa tai edes hillitä? Pitäskö mun lähteä sittenkin opiskelemaan sosiaalityön sijaan jotain hemmetin johtotehtäviä kun tää pomotus tuntuu olevan niin verissä? BYÄÄ!  😀

 

14 vastausta artikkeliin “”Antakaas MÄ hoidan tän!” ja muut ihan sikaärsyttävät luonteenpiirteet”

  1. Meillä noita ryhmätöitä on tosi paljon kurssia kohden ja viime vuodesta oppineena päätin olla nyt ihan, että AIVA SAMA. Ja se on kyllä tehnyt itselle valtavan hyvää. 😀 Oon siis katsonut vaan, että tehtävässä on ollut joku fiksu työnjako, sopinut priifinkin jonnekin hamaan tulevaisuuteen ja jättänyt kaikki oman onnensa nojaan. Jotenkin vaan on tehtävät kasaantuneet kokoon, vaikka luultavasti jengi on painanut oman osuutensa läpi yön pikkutunteina. MUT AIVA SAMA.

    Liked by 1 henkilö

  2. Hei kyl voi muuttua! Mää oon oppinu 😂 Amikseen asti pomotin joka ikisen kouluhomman läpi, AMKissa vaan yhen! Ja senki siks ku sattu semmonen porukka, et se tehtävä ei vaan ois menny läpi muuten.
    Oon skarpannut asiassa myös ihmissuhteissa, mut ikävä kyllä luulen, et jos ny viis kertaa kymmenestä osaan olla pomottamatta/neuvomatta/ olematta muuten dominoiva, niin ihmiset näkee vaan ne viis kertaa mitkä edelleen teen niin 😂😂 Mut on se ihanaa omassa päässä aina kehua itteensä ku saaki suunsa ajoissa kiinni. Vaatii joka kerta ihan tietoista yrittämistä ja usein suu käy niin nopeeta etten ehi sitä hallita, mut oon sentään alkanu huomioida nekun tilanteet!
    Pitta-luonteelle tuo on niin ominaista ettei taatusti oo helppo irrottautua!

    Liked by 1 henkilö

      1. No sepä 😂😂😂
        Mulla on toiminu se et jos siitä ajatuksesta ehtii saada kiinni, niin nöyryytän itteni käymään läpi et MIKSI mun nyt täytyy saada tää meneen just niinku haluan. Voisko ihan kelpo lopputulos tulla muidenkin metodeilla. Jne jne.. Tai vaik kotioloissa: Onko loppuilta mukavampi jos naputan asiasta X ja saan toisen tekeen kuten haluan, vai jos vaan annan sen tehä niinku sen mielestä on oikein ja nielen neuroosini.. Vaikee selittää, mut semmosta ittensä läksyttämistä ja hyöty/haittasuhteiden kaivelua 😁 Aika harvoin sitä si osaa antaa itellee mitää järkevää syytä miks asioiden pitää mennä NÄIN, muuta ku et Ego huutelee sisältä niin ja sitä on tottunu kuunteleen.

        Tykkää

      2. ”Voiko lopputulos olla ihan kelpo muidenkin metodeilla?”

        EI VOI!, huutaa sisäinen pittani. :’D Onneks mä en kuitenkaan kotona sorru sellaiseen ”näin imuroidaan oikein” tai ”taas se on täyttäny tiskikoneen väärin” -naputukseen, mutta oon varmasti työ- ja opiskeluelämässä yks piikki muiden lihassa.

        Tykkää

  3. Aaaargh mä oon IHAN SAMANLAINEN. Pakkoko se on aina tunkea nokkansa joka paikkaan ja haalia vielä vähän lisää hommaa ja ORGANISOIDA. Niinku kamoon nainen, hengitä vähän, sanon itselleni about joka päivä. Ja seuraavana päivänä jatkan samaa rataa.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s