”Antakaas MÄ hoidan tän!” ja muut ihan sikaärsyttävät luonteenpiirteet

IMG_20171108_135009_893

Siitä on lähes tarkalleen vuosi kun minä kirjoittelin vanhassa blogikodissani tästä samasta aiheesta. Silloin jo postauksen otsikossa itsevarmuutta uhkuen toitotin, että ”opettelen sanomaan ei”.

Ahahahaah. HAH. Hahaha. En oo mittään oppinu!

Tuolloin reilu vuosi sitten töissä oli ihan sikkesikarankkaa, ja tämä ei:n opettelu juonsi juurensa sieltä. Lähinnä silloin ajatuksena (ja nyt tänäänkin, eh eh) oli, että opettelisin sanomaan ITSELLENI  JA OMILLE LUONTEENPIIRTEILLENI EI. Ongelma ei siis ole se, että minulle tyrkättäisiin kasapäin tehtäviä ja velvollisuuksia ja odotuksia ja olisin nääntymässä niiden alle. Eiiiii. Kyse on siitä, että minä itse ensinnäkin huseeraan vähän joka paikassa ja toisekseen otan sitten sieltä kaikkialta kaikki huolet ja murheet ja tehtävät ja deadlinet ja järjestelyt omaan niskaani.

Kirjoittelin tuolloin myös siitä, että tämä ei liity vain työhön vaan myös ihmisuhteisiini. Minä olen se ihan älyttömän ärsyttävä besserwisseri, joka puuttuu ja työntää nokkansa ihan kaikkeen ja jolla on mielipide asioihin, kysyttiin sitä tai ei. Kerro minulle huolesi, niin minulla on siihen ratkaisu! (kun joku muu ehkä luennoinnin ja ongelmanratkaisun sijaan tarjoaisi olkapäätä ja sympatiaa). Olin silloin reilu vuosi sitten hirveen topakkana! Kirjoitin, että ”Ei. Sanon (tai yritän ainakin sanoa) tässäkin kohtaa itselleni ei. Minun tehtäväni ei ole olla mikään dear Eki eikä minun tehtäväni varsinkaan ole hieroa ystävieni naamaan analysointia siitä miks nyt joku juttu meni pieleen sen sijaan, että aukaisisin heille vaikka uuden kylmän juoman.

Toistan: Ahahahaah. HAH. Hahaha. En oo mittään oppinu!

IMG_20171108_213701_795

Havahduin nimittäin tähän samaan shaibaan nyt opiskellessa. Tähän saakka opintoni ovat olleet täysin etänä ja täysin itsenäisesti – olen rrrrrakastanut joka hetkeä (no, lähes joka hetkeä), on ihanaa olla oman itsensä ja oman aikataulunsa herra. Puolitoista viikkoa sitten alkoi ensimmäinen verkkokurssi, jonka aikana minun on oltava sosiaalinen ja aktiivinen toimija muiden opiskelijoiden kanssa (hrrr).

Kävikin niin, että ennakko-odotuksieni vastaisesti viime viikkoiset keskustelut ja epäilemättä tulevienkin viikkojen keskustelut ovatkin olleet ihan kivoja. Ihan on tämmönenkin mörri nauttinut siitä, kun on saanut vaihteen vuoksi yksinäisen pakerruksen jälkeen palautetta ja tukea omille ajatuksilleen, paljon uutta tietoa ja erilaisia näkökulmia asioiden tarkasteluun.

Maanantaina sitten alkoi viikon mittainen ryhmätyöviikko. (Hrr hrr tätä kammoksuin etukäteen vielä enemmän!) Siellä minä verkossa neljän muun opiskelijan kanssa nyt sit oon vääntämässä muutaman sivun mittaista ryhmätyötä.

Ja arvatkaa mitä? NO SIELLÄ MINÄ OON PÄSMÄRÖINY SAATANA. Heti kuulkaa maanantai-aamuna laitoin pystyyn moiiikkamoii nimenhuudon ja heti olin intopiukeena avaamassa ideointi ja työnjako -keskustelua. Siellä minä oon niin hoitanu jo oman tonttini, haalimassa lisää tonttitilaa, neuvomassa ja opastamassa ja kirjoittamassa puhtaaksi työnjakoa ettei se nyt vaan huku sinne keskusteluun sekaan ja ollaan kaikki kärryillä, niii.

Yks siellä kiitteli et kiva ku otit homman koordinoitavaksi ja pidät paketin kasassa. Kolme muuta varmaan ajattelee, että tukehu teehes. Mut siellä sitä vaan jatketaan koordinointii, kommentointii, järjestelyy ja rynkytetään äfvitosta ja mietitään miks ei mitään tapahu…siis siitäki huolimatta, että eka sovittu kimppadeadline on vasta perjantai-iltana (ja kenenkähän idea seki oli, no nii).

IMG_20171108_213915_269

Miten, siis miten ihmeessä ihminen oppisi suitsimaan sisäistä järjestelijäänsä, organisoijaansa, koordinoijaansa ja vitun ärsyttävää päsmäröijäänsä? Sanomaan siis itselleen ei, ja pitäytymään siinä? Minä en ihan totta tiedä. Tuollekin kurssille minä lähdin sillä asenteella, että nyt hei Pia. Nyt annat muille tilaa. Mun ei tarvii laittaa kaikkea ja kaikkia ojennukseen, ne on siellä aikuisia fiksuja ihmisiä.

Reilu vuosi sitten lopetin postaukseni näin: Ei on ihana sana. Se ei ole pelkästään negatiivinen ja kurja. Se on olennainen osa omaa hyvinvointia, omasta itsestä välittämistä. Ja minun tapauksessani myös ystävistä välittämistä. Minä opettelen.

Kuinka monta vuotta tässä tarvii opetella? Voiko omaa luonnettaan muuttaa tai edes hillitä? Pitäskö mun lähteä sittenkin opiskelemaan sosiaalityön sijaan jotain hemmetin johtotehtäviä kun tää pomotus tuntuu olevan niin verissä? BYÄÄ!  😀

 

Neljä päivää hän lepäsi

Neljään päivään en saanut aikaiseksi mitään tärkeää. Tai järkevää – niin kuin siivousta tai opiskelua. Kyllä minä sain aikaiseksi tärkeitä asioita. Kuten

Makasin mahallani sängyn tai sohvan vieressä

sillä halusin nähdä kissat, jutella niille kuin puhekykynsä (ja järkensä) menettänyt, lahjoa kalkkunaleikkeleillä, kertoa kuinka somia he ovatkaan, leikittää hiirellä ja paperipalloilla.

IMG_20171106_143818_569

Lenkkeilin nilkkoja myöten hangessa tarpoen päivällä

ja seuraavalla kerralla jo sulaneessa maassa, mutta pilkkopimeässä otsalampun valossa.

Hain vintiltä kynttelikön keittiön ikkunalle

todetakseni, että polttimot ovat palaneet ja todetakseni, että unohdin ostaa uusia käydessäni kaupassa.

Hain vintiltä myös seinähyllyn ja naulakon ja krääsää ja orjuutin Jeren mukaan keittiön rymsteeraukseen

ja hain myös lukuisat tauluni, kehystetyt korttini ja julisteeni ja pistin itse tuulemaan kukkakuvioisella vasarallani vessassa.

IMG_20171106_160508_228

Meni kaksi vuotta, ennen kuin raskin rei’ittää uusia seiniä olohuoneessa ja keittiössä remontin jälkeen. Meni yli kolme vuotta ennen kuin inspiraatio puraisi vessassa ja loputkin tauluni pääsivät kylmältä vintiltä esille.

Luin ihanaa paksua synttärilahjaksi saamaani kirjaa, se hupenee käsiin.

Eksyin Indiskan nettiputiikkiin ja tilasin sieltä jättikokoisen teemukin ja sulkakoristeisen teesihvilän ja pitkähihaisen mekon ja ponchon.

IMG_20171101_170706_147

Rakastan itseäni ja haluan ympäröidä maailmani kaikella pehmeällä, lämpimällä, kauniilla ja hyväntuoksuisella ja lillua jossain hämärässä onnellisuuskuplassa

ja toisaalta olla tehokas ja sähäkkä ja juoda uutta jännittävää tuttavuutta ginger kickiä,

jonka pahvipaketissa on kuvituksena hirmuisen hauska keltaisenoranssi lintu.

IMG_20171102_163304_582

Kävin elokuvissa katsomassa Tuntemattoman sotilaan

ja söin kolmen päivän aikana yli kilon irtokarkkia.

 

Kissa kukkaruukussa ja muita tarinoita

Meillä on täällä mustavalkoinen kissa, joka asuu sängyn alla perimmäisessä nurkassa. Minusta tuntuu, että hän vain haluaa asua niin. Että hän hengailee siellä, koska tahtoo hengailla, ei siksi, että olisi pakko.

Mustavalkoinen nimittäin käy iltaisin jaloittelemassa jos siltä tuntuu. Se tulee rohkeasti aivan viereeni odottamaan ruokaa jo silloin, kun vasta olen laittamassa ruokaa kuppiin. Se nuuskuttelee ojennettua kättä ja Rikin nenää.

Sitten meillä asuu täällä pieni kirjava kissa. Joka myös tulee kostetusetäisyydelle, mutta puikahtaa karkuun jos yrittää koskettaa. Sen kanssa on saatu pystyyn leikit – leluhiiren tappaminen, paperipallon jahtaaminen, rautalankavänkyrän päässä olevan kissanleluviritelmän saalistus. Se kirjava kuljeskelee päivisin ympäri taloa. Istuu kukkaruukussa, kiipeää kiikkerän kirja-krääsä-hylly-perunalaatikko-minkälie päälle. Roikkuu verhossa ja nuuskuttelee viherkasvia sen näköisenä, että tästä voisi haukata. Eilen aamulla heräsin siihen, että joku tuijottaa. 

Mietin illalla, että joskus tulevaisuudessa saatan vielä kaivata niitä päiviä, kun se oli vain sängyn alla hiljaa.

Picture_20171106_104751836

Trio ja Pikkunen on molemmat noteeraaneet kirjavan ja kirjava ne. Kirjava ei välitä pätkän vertaa, hiimailee niinku tykkää. Mutta Trio on ollut pudota nojatuolista monen monta kertaa pienen kirjavan menoa seuratessaan. Pikkusen ruokarauha on häiriintynyt hetkellisesti.  Esimerkiksi eilen keittiöstä kuulu mussun mässyn, kirjava meni sinne niin kuului Pikkusen närkästynyt KIÄSSSHHHHH ja kun kirjava tuli pois sieltä (ilman mitäääään kiirettä) kuului taas mussun mässyn.

20171106_102958

Meidän lellipentu pikku-Trio näyttää yhtäkkiä valtavan isolta ja aikuiselta. Meidän koti puolestaan näyttää kaatopaikalta (en voi imuroida, koska pienet kissat, hän sanoi itselleen ja sulki silmänsä) ja opintojen eteneminen siltä, että jollakulla on ollut täällä mielenkiintoisempaa tekemistä.

 

Kaksi pelokasta raasua

Eilen keskipäivällä haimme kotiin kaksi kantokopan takanurkassa kyyhöttävää pelokasta kissaa. Haimme ne eläinlääkäriltä, jonne kodittomien kissojen parissa vapaaehtoistyötä tekevä oli ne kuskannut sirutettavaksi ja varmuuden vuoksi ultrattavaksi, ettei kaupan päälle tule mukana pikkuylläreitä.

Eilisen päivän he asuivat sohvan alla.

IMG_20171102_141219_464

Riki oli asiasta innoissaan, joskin illalla piti hieman muistutella mieliin, että liika innostus ei ole hyvästä. Trio ja Pikkunen eivät huomanneet koko eilisen päivän aikana, että taloon on tullut uusia asukkaita. Mama on oikein ylpeä lastensa säkenöivästä älystä. Pientä kummeksuntaa herätti vain kun tarjoilin ruokaa sohvan alle ja sieltä kuului tyytyväinen maiskutus, mutta pönttöuunin päällä lämpö ja uni vei voiton eikä mielenkiinto herännyt sen pitemmälle.

Mustavalkoinen päätti kesken illan kipittää olohuoneen halki makuuhuoneeseen sängyn alle. Tuosta noin vain, sohvalla lojuvasta minusta ja saksalaisesta huolimatta. Pikkukirjava puolestaan rohkaistui useammankin kerran tutkistelemaan sohvan ympäristöä illan ja yön aikana, mutta paineli aina kiireen vilkkaan takaisin sohvan alle. Minä ryömin perässä, lahjoin kalkkunaleikkeleellä ja unohdin tyystin kuinka aikuiset ihmiset puhuvat. Lopulta nostin hänet sohvalle lampaantaljan päälle. Pienen, kiivaasti hengittävän ja tärisevän otuksen. Pian se loikkasikin sohvan viereen parkkeerattuun katolliseen hiekkalaatikoon. Teki tarpeensa ja jäi, parka, pelokkaana sinne kyhjöttämään. Siirsin sen suojaisaan ja pehmeään kissanpesään ja menin nukkumaan.

20171103_140314

(Kuten huomaatte, tulokkaat eivät ole vielä kertoneet meille nimiään.)

Havahduin juuri unen ja valveen rajamailla kolahdukseen. Rävellyksiin, kolinaan. Ehdin nähdä, että mustavalkoinen oli lähtenyt yölliselle tutkimusmatkalla. Annoin mennä ja tutkia. Aamulla nostin koriste-esineitä takaisin hyllyyn ja kaatuneen orkidean takaisin arvokkaampaan asentoon. Mustavalkoista ei näkynyt missään, ei kertakaikkisen missään. Vapaaehtoistyöntekijä olikin kertonut, että mustavalkoinen viihtyy omissa oloissaan ja keksii mitä nerokkaampia piilopaikkoja. Pikkukirjava puolestaan oli muuttanut yön aikana takaisin sohvan alle.

Kului tunti, toinen, monta. Mustavalkoista ei edelleenkään näkynyt missään. Jere tutki uudestaan ne mahdolliset piilot, jotka minä olin jo kertaalleen käynyt läpi. Kurkki kiinni oleviin kaappeihin, tiedä mikä houdini meille on muuttanut! Lopulta se löytyi – mikron takana oli hyvä jemma.

Päivällä molemmat muuttivat sängyn alle. Viiksikarvan vilahdustakaan ei ole nyt iltapäivän ja illan aikana näkynyt, mutta sängyn alle tarjoiltu ruoka on kelvannut.

20171103_140101

Vanhat ja uudet ovat jo huomanneet toisensa, mutta tuttavuutta eivät ole tehneet. Nenäkkäin eivät ole olleet vielä kertaakaan. Trio on välillä osoittanut uteliaisuutta tulokkaita kohtaan kiikaroimalla nurkan takaa kaula pitkällä sinne missä ne oudot otukset ehkä majailevat. Suurimman osan ajasta on kuitenkin ollut välinpitämätön, hoidellut vain omia tärkeitä kissan tehtäviään. Pikkusta puolestaan, yllättäin, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Yllä olevat kuvat ovat parhaimmat, mitä minulla tulokkaista on tähän mennessä tarjolla. Siksi Pikkunen pääsee nyt edustamaan kuvillaan näitä kissa-asioita. Hän nimittäin päätti tänään aamulla kello yhdeksän, että henkilökuntaa ei enää nukuta eikä näin ollen ole tarvetta tyynyllekään.

20171103_091030

20171103_092226

Näihin tunnelmiin. Yritän rakastaa raasut ehjiksi, rohkaista pelottomiksi. Palailen varmasti kuulumisten kanssa jatkossakin. Aiempi postaukseni kodittomista kissoista täällä.

 

Marraskuun ensimmäinen

Lumi satoi sankkana lokakuun puolella, mutta muodostuu kinoksiksi ja taivuttelee kuusten oksia vielä nyt marraskuun ensimmäisenäkin. Marraskuun ensimmäinen avautui kirkkaana. Aamulla avatessani silmäni näin ensimmäisenä kissan, joka istui yöpöydällä aurinkokylvyssä.  Olohuoneen ikkunasta vyöryi kirkas valo täyttämään makuuhuoneenkin.

IMG_20171101_163820_643

Marraskuun ensimmäinen avautui kylmänä. Pakkasta oli aamulla kymmenen astetta, päivällä kuusi ja iltapäivän hämärtyessä alkaa taas hiipiä alaspäin.

Toinen kissoista on muuttanut pönttöuunin päälle, toinen nukkuu sängyssä tyynyni vieressä myös päivisin. Koira ei tajua tuon taivaallista. Kanojen luukut on suljettu. Huomenna haetaan kaksi uutta kissaneitiä torppaan, niin loppuu tämä horrostus!

IMG_20171030_170549_974

Minä paahdan myskikurpitsaa uunissa ja keitän siitä keittoa. Kohotan leipätaikinaa vuorokauden kaapin päällä (kissantassujen ja nenien ja karvojen ja häntäsuikeroiden ulottumattomissa) ja paistan valurautapadassa iltapalaksi. Kaipaan mattoja keittiön lattialle ja ihailen kuurankukkia ulkoeteisen ikkunoissa. Kuuntelen punanenäisenä Muumilaakson marraskuuta lenkillä ja illalla saunan jälkeen joudun sipaisemaan kosteusvoidetta poskipäihin.

IMG_20171031_133002_730

Ok. Marraskuu. Olen valmis. Ole minulle hellä.