Jännittämistä ja itsensä voittamista

Olen muistaakseni aiemminkin kirjoittanut siitä, että olen sosiaalialan ihmiseksi hämmentävän epäsosiaalinen. Kaipaan ja tarvitsen valtavasti omaa tilaa ja aikaa, viihdyn erinomaisesti yksin omissa oloissani ja en esimerkiksi kuuntele musiikkia koskaan (paitsi hiprakoissani), koska nautin enemmän hiljaisuudesta.

Totta kai tulee myös hetkiä, kun kaipaan ihmisiä. Lörpötystä, naurua, kuulumisten vaihtoa, syvääluotaavia keskusteluja ja sitten taas älyttömyyksiä, melutason nousua sitä mukaa kun lasissa olevan juoman ja seurueessa olevien tyyppien (ja omien) juttujen taso laskee.

Tutussa porukassa olen puhelias, se kovaääninen kaikkeen osallistuva tyyppi, juttujen kertoja ja äänekkäästi naurava, sarkastinen ja hyväntahtoisesti piikittelevää molemminpuolista huumoria viljelevä, itseironinen, rohkea ja rento.

IMG_20171207_181046_990

Vieraassakin seurassa olen puhelias ja otan vahvasti paikkaani. Lörpöttelen ja vitsailen. Hion kuitenkin särmiäni, pehmentelen persoonaani. Olen esillä ja äänessä, mutta yritän mukautua johonkin sosiaalisesti sopivampaan muottiin.

Ja jännitän niin helvetisti!

Perjantaina ja lauantaina oli jälleen lähipäivät yliopistolla. Jälleen reilun kymmenen hengen porukka, jota en tiennyt enkä tuntenut enkä ollut tavannut aikaisemmin. Valitkaa näin aluksi näistä kuvakorteista jokin, joka kuvastaa sinua ja kertokaa sitten kaikille miksi valitsit sen. Vuoroni lähestyessä tunsin pulssini nousevan, hiusrajan hiestyvän ja ajatusteni säntäilevän kuin ajokoiran jahtaama jänis, kiivaasti miettien mitä helvetin fiksua minä tästä kuvasta, siis itsestäni, osaan sanoa. Vuoroni ollessa kortti tärisi käsissäni lähestulkoon huvittavasti (jos olisi huvittanut) ja tunsin miten ääni värisi ja puhuin t o d e l  l a nopeasti. Vuoroni jälkeen en jaksa muistaa mitä puhuin.

Parityöskentelyssä olen vahvempi. Pieni ryhmäkin on okei. Mutta luokan edessä, edes siitä omalta paikalta, puhuminen on kammottavaa. Ainakin alkuun, ennen kuin porukka on tutumpi. Eikä esimerkiksi keskusteluun osallistuminen ole paha paikka, koska silloin saat puhua jos itsestä siltä tuntuu, että on jotain sanottavaa. Toisaalta esiintymisjännitykseen ei auta tuttukaan porukka. Muistan kun lukiossa pidin esitelmää fobioista (kuinka sopivaa!) ja onneksi opettaja oli kartalla – hän ehti kehottaa minut jatkamaan esitelmää omalta paikaltani juuri ennen kuin olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Tunsin korvien kohinani, kylmettyvien kasvojeni ja tärinän keskeltä, että en enää kestä, pyörryn.

Näinä kahtena päivänä jouduinkin sitten todellisen tulikokeen eteen. Aiheena oli asiakastyön taidot ja heti alkuun opettaja kertoi, että emme pidä kalvosulkeisia. Että harjoittelemme. Että jakaudumme ryhmiin ja ryhmissä otamme ennalta määriteltyjä (mutta hyvin väljiä) asiakkaan ja sosiaalityöntekijän rooleja erilaisissa asiakastilanteita. JA ETTÄ ESITÄMME LUOKAN EDESSÄ NÄMÄ, LÄHES IMPROTUT, TILANTEET. Niin, että kymmenen minuutin ajan muu ryhmä havainnoi ja tämän jälkeen keskustelemme. Tätä siis olisi tiiviisti, intensiivisesti edessä seuraavat kaksitoista tuntia.

Siellä minä sitten olin. Ääni väräjävänä, en tippaakaan uskottavana, sosiaalityöntekijänä. Ja siellä minä olin uudestaan, 13-vuotiaana koulukiusattuna poikana. Se meni nappiin. Koko kehoa vapisuttava pelko ja hajoileva ääni olivat kuulkaa täysin autenttiset!

Olen aivan järjettömän ylpeä itsestäni.

Ja olen ylpeä meidän ryhmästämme. Näin lyhyessä ajassa meistä kuitenkin muotoitui hyvä, toisia tsemppaava, palautetta antava, naurua hersyvä porukka. Ehkä se johtui siitä intensiivisyydestä.

Nyt olen myös uupunut. Todella todella uupunut. Viikonloppu oli todella antoisa, mielenkiintoinen ja rikas kaikinpuolin, mutta vei se mehutkin tehokkaasti. Tehokkaammin kuin jos kyseessä olisi ollut vain ne kalvosulkeiset.

21 vastausta artikkeliin “Jännittämistä ja itsensä voittamista”

  1. Mä jännitin kanssa ihan älyttömästi kaikkia esityksiä. Jännitän edelleen jos täytyy olla esillä muuten kuin omilla ehdoilla. Olen puhelias ja sosiaalinen, mutta silti hirveä jännittämään uusia ihmisiä ja tavallisesta poikkeavia tilanteita.

    Mutta sä hei selvisit siitä! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Juu, sosiaalisuus ja puheliaisuus ei todella tarkoita samaa kuin luova, heittäytyvä rempseys 😀 Samoin tosi hullua, että miten kaikki itsevarmuus minusta valuu ulos jos joutuu astumaan esiin pakon edessä…hyh.

      Mut juu, selvisin tästä! 🙂

      Liked by 1 henkilö

      1. Mä rakastan tutussa porukassa kaikkea heittäytymistä ja opiskellessa teatterin improtunnit oli ihan lemppareita. Mut ne oli ne mun tutut ihmiset siinä! Ihan eri tuntomattomien kanssa. 😂

        Liked by 1 henkilö

  2. Tunnistan myös itseni tästä, oon aina ollut se värisevä-ääninen tyyppi luokan edessä, joka puhuu kolme kertaa tavallista nopeammin vain päästäkseen tilanteesta nopeammin pois. En todellakaan pidä vieraille ihmisille puhumisesta, joten on myös melko naurettavaa, että olen työssä, jossa joudun joka päivä ja hetki puhumaan vieraiden ihmisten kanssa. 😀

    Ja hei hyvä sinä, selvityjä! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Joo, vähä ku vielä nopeuttas nii menis Tikusta tai Takusta :’D

      Joo ja hei mie oon sosiaalialalla! Jostain syystä tosin töissä ei jännitä tippaakaan olla järjestämässä ja ohjaamassa asukkaiden ryhmätoimintoja ja tuokioita… 🙂

      Tuli mieleen, että vihaan puhelimella soittamista tuntemattomille ja/tai jollekki virallisille tahoille. Olin sit työntekijä tai yksityishenkilö.

      Tykkää

  3. Hei sinä senkin samis! Nautin hiljaisuudesta kotona, tutussa porukassa oon viihdyttäjä. Kärsin jännityksestä (paniikkihäiriö), puhelinkeskustelut virastoihin ym. täytyy miettiä tarkkaan etukäteen, mutta töissä osaan kuitenkin olla luonteva ja sosiaalinen.

    Liked by 1 henkilö

      1. Muistan, ku piti esitellä opinnäytetyö ja opettaja oli kutsunu paikalle kaikkii alan silmäätekeviä, ku teokseni oli kuulemma niin uraa uurtava. Meinasin oksentaa siellä lavalla, mutta kuulemma ulospäin kaikki näytti tosi luontevalta 😀

        Liked by 1 henkilö

  4. Tää kirjoitus on niin tunnistettava! ❤ Olen ihan samanlainen: kaipaan paljon omaa tilaa ja rauhaa. Tutussa porukassa olen puhelias ja rohkea, oudoissa porukoissa ja uusissa tilanteissa jännitän aivan valtavasti. Huojentavaa kuulla, että meitä on muitakin. Itse en ole sosiaalialalla, mutta teen työtä, jossa on paljon workshoppaamista ja muuta ryhmätyöskentelyä – välillä olen miettinyt, olenko liian introvertti sellaiseen, mutta toisaalta työn sisältö itsessään on antoisaa. Olen myös huomannut, että mitä enemmän olen altistanut itseäni tuollaisille tilanteille, sitä helpommaksi niissä luoviminen on tullut.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s