Jännittämistä ja itsensä voittamista

Olen muistaakseni aiemminkin kirjoittanut siitä, että olen sosiaalialan ihmiseksi hämmentävän epäsosiaalinen. Kaipaan ja tarvitsen valtavasti omaa tilaa ja aikaa, viihdyn erinomaisesti yksin omissa oloissani ja en esimerkiksi kuuntele musiikkia koskaan (paitsi hiprakoissani), koska nautin enemmän hiljaisuudesta.

Totta kai tulee myös hetkiä, kun kaipaan ihmisiä. Lörpötystä, naurua, kuulumisten vaihtoa, syvääluotaavia keskusteluja ja sitten taas älyttömyyksiä, melutason nousua sitä mukaa kun lasissa olevan juoman ja seurueessa olevien tyyppien (ja omien) juttujen taso laskee.

Tutussa porukassa olen puhelias, se kovaääninen kaikkeen osallistuva tyyppi, juttujen kertoja ja äänekkäästi naurava, sarkastinen ja hyväntahtoisesti piikittelevää molemminpuolista huumoria viljelevä, itseironinen, rohkea ja rento.

IMG_20171207_181046_990

Vieraassakin seurassa olen puhelias ja otan vahvasti paikkaani. Lörpöttelen ja vitsailen. Hion kuitenkin särmiäni, pehmentelen persoonaani. Olen esillä ja äänessä, mutta yritän mukautua johonkin sosiaalisesti sopivampaan muottiin.

Ja jännitän niin helvetisti!

Perjantaina ja lauantaina oli jälleen lähipäivät yliopistolla. Jälleen reilun kymmenen hengen porukka, jota en tiennyt enkä tuntenut enkä ollut tavannut aikaisemmin. Valitkaa näin aluksi näistä kuvakorteista jokin, joka kuvastaa sinua ja kertokaa sitten kaikille miksi valitsit sen. Vuoroni lähestyessä tunsin pulssini nousevan, hiusrajan hiestyvän ja ajatusteni säntäilevän kuin ajokoiran jahtaama jänis, kiivaasti miettien mitä helvetin fiksua minä tästä kuvasta, siis itsestäni, osaan sanoa. Vuoroni ollessa kortti tärisi käsissäni lähestulkoon huvittavasti (jos olisi huvittanut) ja tunsin miten ääni värisi ja puhuin t o d e l  l a nopeasti. Vuoroni jälkeen en jaksa muistaa mitä puhuin.

Parityöskentelyssä olen vahvempi. Pieni ryhmäkin on okei. Mutta luokan edessä, edes siitä omalta paikalta, puhuminen on kammottavaa. Ainakin alkuun, ennen kuin porukka on tutumpi. Eikä esimerkiksi keskusteluun osallistuminen ole paha paikka, koska silloin saat puhua jos itsestä siltä tuntuu, että on jotain sanottavaa. Toisaalta esiintymisjännitykseen ei auta tuttukaan porukka. Muistan kun lukiossa pidin esitelmää fobioista (kuinka sopivaa!) ja onneksi opettaja oli kartalla – hän ehti kehottaa minut jatkamaan esitelmää omalta paikaltani juuri ennen kuin olisin pyörtynyt siihen paikkaan. Tunsin korvien kohinani, kylmettyvien kasvojeni ja tärinän keskeltä, että en enää kestä, pyörryn.

Näinä kahtena päivänä jouduinkin sitten todellisen tulikokeen eteen. Aiheena oli asiakastyön taidot ja heti alkuun opettaja kertoi, että emme pidä kalvosulkeisia. Että harjoittelemme. Että jakaudumme ryhmiin ja ryhmissä otamme ennalta määriteltyjä (mutta hyvin väljiä) asiakkaan ja sosiaalityöntekijän rooleja erilaisissa asiakastilanteita. JA ETTÄ ESITÄMME LUOKAN EDESSÄ NÄMÄ, LÄHES IMPROTUT, TILANTEET. Niin, että kymmenen minuutin ajan muu ryhmä havainnoi ja tämän jälkeen keskustelemme. Tätä siis olisi tiiviisti, intensiivisesti edessä seuraavat kaksitoista tuntia.

Siellä minä sitten olin. Ääni väräjävänä, en tippaakaan uskottavana, sosiaalityöntekijänä. Ja siellä minä olin uudestaan, 13-vuotiaana koulukiusattuna poikana. Se meni nappiin. Koko kehoa vapisuttava pelko ja hajoileva ääni olivat kuulkaa täysin autenttiset!

Olen aivan järjettömän ylpeä itsestäni.

Ja olen ylpeä meidän ryhmästämme. Näin lyhyessä ajassa meistä kuitenkin muotoitui hyvä, toisia tsemppaava, palautetta antava, naurua hersyvä porukka. Ehkä se johtui siitä intensiivisyydestä.

Nyt olen myös uupunut. Todella todella uupunut. Viikonloppu oli todella antoisa, mielenkiintoinen ja rikas kaikinpuolin, mutta vei se mehutkin tehokkaasti. Tehokkaammin kuin jos kyseessä olisi ollut vain ne kalvosulkeiset.

Ja yhtäkkiä onkin joulukuu!

Mitä hittoa?

Olen aloittanut x määrän postauksia sillä, että ihmettelen minne karkaa päivät, valuu viikot, kiiruhtaa kuukaudet. Tässäpä siis postaus x + 1.

Vasta minä ilakoin lokakuussa. Vasta minä rämmin marraskuussa. Rämmin toden totta, marraskuu oli vähällä nielaista minut. Onneksi sen tuli katkaisemaan pidennetty viikonloppu, opiskelun, ilon ja elämännälkäinen pidennetty viikonloppu, Jyväskylässä.

20171201_104500

En minä edelleenkään sanottavasti nauti olostani. Ympäristöstä, pimeydestä. Kun valoisa aikakin tuntuu pimeältä. Mutta elämässä ei ole enää niin vahvaa rämpimisen makua. On kiirettä ja päättäväisyyttä. Täytän päiviäni opiskelulla, ahnehdin, haluan saada aikaiseksi paljon, jotta voin pitää pitkän joululoman potematta levottomuutta tai huonoa omaa tuntoa minkään tekemättömyydestä.

Joulukuu. Joululoma. Joulu. Koko joulu on minulta jotenkin hukassa.

20171201_104422

Aloitimme joulukuun hiihtäen ja lumikenkäillen mökille makkaran paistoon ja nuotiokahveille. Oli yllättävän raskasta näin äkkiseltään muutaman kilometrin lumikenkäpyrähdys. Mutta olotila ulkoilun jälkeen oli hyvä…

20171201_112506

hyvä siitäkin syystä, että vietimme aikaa yhdessä pitkästä pitkästä aikaa. Joulun lisäksi viime aikoina myös parisuhde on ollut jollain tapaa hukassa. Hukassa kiireen ja kireyden alla.

Siksipä ostin tänään reippailun jälkeen Alkosta glögipullon testiin ja kaupasta namuja ja sovimme treffit yläkertaan illaksi leffasohvaperunoimaan. Etsitään joulu ja etsitään yhteinen aika.

20171201_145200