Välitilassa

Päätän aina, että joo sitten maanantaina otan otteen kirjasta, itsestä, elämästä,  järkevyydestä ja järjestä, ja sitten aina yhtäkkiä on uudestaan ja uudestaan se sama maanantai kun mitään ei kuitenkaan tapahdu.

DSC_0062

Tai no mitään ja mitään – aina tapahtuu jotain kuitenkin. Ihan vastottain kirjoitin elämästäni höttöpäänä ja siitä, että näin on ihan hyvä ja ettei minua esimerkiksi opiskelun eteneminen huolestuta. Periaatteessa näin on edelleen, sillä en minä tässä ole humpsahtanut mihinkään apaattisuuteen ja täydelliseen aikaansaamattomuuteen.  Mutta myönnetään, että näin päivien vaihtuessa viikoiksi ja viikkojen kuukausiksi ja kalenterin lehtien kääntyillessä sitä alkaa pikkuhiljaa kaivata sitä loppuvuoden flowta, sitä tuotteliaisuutta, energiaa, ajatuksen virtaa. Sitä kun ei ollut ihan näin tahmainen ja höttö.

DSC_0070

Olen jossain välitilassa.

Ehkä helmikuut on vähän sellaisia välitiloja.

DSC_0080

Hullaannuin mökillä valon määrästä. Tuntui, kun se olisi yhtäkkiä saapunut. Ilmoittanut, tässä olen. Kuinka aamulla puoli kahdeksalta ei ollutkaan enää pilkkopimeää ja kuinka hämärä alkoi saapua vasta iltapäivällä puoli viiden aikaan. Valo innoitti minut kuvaamaan kameralla pitkästä aikaa.

Huomasin räpsineeni valoa ja mennyttä kesää.

27939547_1001002423380085_1184553261_n

Että tässä sitä ollaan, välitilassa. Nuhjuisena, ja ränsistyneenä, hieman unohtuneena. Ja odottaen sitä jotain parempaa, tarttuen ahnaana helmikuun lupauksiin keväästä, joka ei kuitenkaan ole täällä aivan vielä.

DSC_0069

Ja tässä sitä ollaan, jälleen yhdessä maanantaissa. Kalenteriin on kirjattu siivoa ja lue uuden työn paradokseista. Tartun niihin.

Arjensietokyky

Oi voi voi, oi joi joi. Kyllä on niin rankkaa tämä arki!

DSC_0090

Aamupäivällä sanottiin heipat mökille ja huomasinpa hästägäileväni instaan paluusta arkeen. Joo siis kyllä. On ihan siis todella rankkaa viettää ensin illanhämyjä ja aurinkoisia päiviä mökillä tehden oikeastaan ei mitään ja sitten tupsahtaa keskelle perjantaita. On. Rankkaa on arki.

Totta kai siinä on se laukkuhässäkkä. Pakkaa kamat, kanna autoon, kanna autosta ulos, pura kamat. Likapyykki, puhtaat vaatteet, jääkaappitavarat, kuiva-aineet, vie tuo ja laita kaikki paikalleen. Kylmälaukku varastoon, vesikanisterit kuivumaan, äkkiä puhelin lataukseen. Talviaikaan nyssäköiden määrä on kesään nähden huomattavan suuri, kun mökillä ei voi säilyttää esimerkiksi ruoka-aineista mitään jäätyvää. Kannetaan sitten edes takaisin oliiviöljyt, sinapit, säilykkeet ja juomat.

Sitten alkaa ne kotihommat. Jere jää hoitamaan ulkohommia – ruokkii kanat, lakaisee portaat, kolaa päivien aikana kertyneet lumet, tyhjentää postilaatikon. Minä työnnän kissanruokaa neljään kuppiin, silitän, leperrän ja leikitän. Sytytän tulet pönttöuuniin ja napsautan sähköpatterit pois päältä. Järjestelen, siivoilen, putsaan hiekkalaatikot, palautan koulutehtävän. Jerellä on iltavuoroon meno, joten ravitsevaa lounasta edustaa pakastepitsa. Minä teen eväät.

DSC_0045

Minulla on tänään jännittävä ilta tiedossa. Jo jokin aika sitten minuun otti yhteyttä lapsuuden aikainen ystäväni lähettäen kaveripyynnön Facebookissa. Olemme vaihtaneet muutaman sanan, mutta tavanneet emme ole sitten ala-asteen.  Voi että, olimme silloin kauan kauan sitten niin bestiksiä! Viikko sitten hän aloitti keskustelun, josko tavattais? Kun hän on tänne meidän kaupunkiin palannut, unelmien omakotitalon vuokrannut, kanoista haaveilee. Että juotasko vaikka vähän viiniä?  Sovimme treffit tälle illalle. Ajattelimme, että kun ystävyydelle on pohjat silloin aikoinaan luotu, niin kannattaahan tämä kortti katsoa! Katsoa, että mitä meistä on tullut, olisiko vielä meitä. Jos ei ole, niin sitten ei, mutta täytyyhän siitä ottaa selvää!

Hän siis tulee meille. Joten arkeen paluuseeni kuului myös raivokasta imurin heiluttelua, pölyjen pikaista pyyhintää, vessan kuurausta ja yläkertaan valmiin puhtoisen pedin laittamista. Havahduin siihen, että meillä ei ole mattoja. Hieman saatoin korotella ääntäni, että ei nyt hyvänen aika ilman mattoja voi, ei nyt hittolainen voi tulla ekaa kertaa meille ihminen silleen ilman mattoja! TEE JOTAIN! JUOKSE! HAE! Ja niin Jere haki isot matot ulkorakennuksen vintiltä (iso, avoin ja kylmä tila) takaisin sisään, jonne ensin ne olin käskyttänyt hänen viemään (siis joskus kovien pakkasten aikaan, siivoushepulissani, tuulettumaan ja raikastumaan…öö…noin kuukausi sitten? Kyllä, olen hyvin on/off -tyyppi mitä hepuleihin tulee.)

DSC_0050

Mökiltä kotiutumisen ja kaiken tämän hässäkän ja lopulta päätyen (todella) raikkaiden mattojen levittämiseen lattialle välissä kului aikaa ehkä jotain pari tuntia.

Sen jälkeen minä olen vain haahuillut, räpsinyt kotonakin kameralla kuvia ihastuneena valon määrästä, leikkinyt lisää kissojen kanssa, lämmittänyt itselleni ravitsevaksi lounaaksi pyttistä, juonut kahvia, selaillut mökkikuvia, katsonut Netflixistä pari jaksoa uutta kautta ihanaa kolme miestä ja tyttöä, kirjoittanut tätä.

Tässä minä vain odottelen, kaikessa rauhassa, iltaa. Iltaa, jolloin voin juoda viiniä, syödä pinaatti-fetapiirakkaa, tutustua uudestaan ihmiseen, josta ainakin aiemmin valtavasti pidin.

Et joo. Jooo-o. Hirveen rankkaa on tämä arki. Ehkä tän sietää.

Illan tullen ihmetellen

Olemme viettäneet mökillä lukuisia iltoja ja öitä. Saapuneetkin tänne jo pimeän laskeuduttua. Mutta vasta tällä viikolla, toissapäivänä, näin mökkimme näin. Juuri ennen auringon katoamista, tästä vinkkelistä, valon palaessa ikkunasta.

Kannoin nopeasti laukut sisään, nappasin kameran laukusta ja kiipesin takaisin pienen nyppylän päälle. Ihmettelemään ja kuvaamaan tuota niin tuttua, mutta niin uutta.

Picture_20180208_163721115

Näytti kutsuvalta ja lämpimältä. Todellisuudessa mökissä oli vielä jäätävän kylmää. Edellisestä käynnistä oli aikaa ja viime viikkoina kurittivat kovat pakkaset – mökin seinät, lattia, katto ja nurkat hohkivat. Useampi tunti meni ennen kuin hirvisi sisälläkään heittää takin, pipon. Vaan vähät me siitä!

Picture_20180208_163626393

Viime yönä mökki oli jo suloista ja pehmeää. Yötä päivää pöhisseet lämmittimet ja seinän takana lämmitetty sauna hoitivat hommansa. Makuupussin alta vilkkui paljaat varpaat ja käsivarret. Riki siirtyi jalkopäästä lattialle omalle viltilleen, heittäytyi kyljelleen, pitkille pituuttaan.

Pakkanen näytti kauniilta ja jälleen kirmailin kameran kanssa sormet kohmeessa.

Picture_20180208_163645691

Valoisan ajan toimitamme asioita. Käymme kotona ruokkimassa kanat, silittelemässä kissat. Minä opiskelen, Jere kantaa vettä saunaan, minä laitan ruokaa, Jere kolaa.

Iltapäivällä hämärän hiipiessä minä lopettelen esseetä. Makuupussista toiselta puolen huonetta kuuluu vaimea kuorsaus. Riki aloittaa liikehdinnän, lähes kellontarkan, tuijottaa merkitsevästi keittiönurkkausta. Siellä on raksut, tiedän tiedän.

Picture_20180208_163700678

Pimeän tullen ei tehdä mitään, ja toisaalta tehdään kaikkea.

Lämmitetään saunaa. Saunotaan. Kuljetaan tauolle avojaloin myrskylyhdyn valossa. Usutetaan toista hankeen, nauretaan, menen jos sinä menet. Kumpikaan ei mene.

Kuunnellaan radiota. Radio Suomen luontoillat ovat ihanaa ja mielenkiintoista kuultavaa. Viime kesän Pohjois-Norjan reissun jälkeen Jere on ottanut tavakseen laittaa silloin tällöin saamelaisen radiokanavan päälle. Ei me siitä mitään ymmärretä, mutta sitä on hauska kuunnella.

Picture_20180208_163710662

Minä luen kirjoja. Jere selailee puhelinta. Saattaa heittää yhtäkkiä kysymyksiä, kuten jos me tehtäs lapsia nii tulisko niitä kaljuja? Selvisi, että oli lukenut jotain perintötekijöistä.

Saunan jälkeen syödään. Yleensä jotain rasvaista ja epäterveellistä ja syntisen ihanaa. Kokkaillaan yhdessä, ahtaassa nurkkauksessa toisiamme väistellen, takapuolelle taputellen. Nachovuokaa. Hampurilaisia tai uunileipiä. Sipsejä, irtokarkkeja. Päivisin syödään järkevästi ja hyvin, mutta pimeällä on oma elämänsä.

Paljon tehdään kaikkea oikeastaan tekemättä mitään.

Vielä tämä ilta ja yö.

Korttipakka

Isäni kuolemasta tulee maaliskuussa kymmenen vuotta. En ajatellut hänestä sen suuremmin kirjoittaa, en kuolemasta, en siitä räjähtävästä kivusta ja surusta ja vihasta, joka vuosien myötä on muuttunut lempeäksi, haikeaksi ikäväksi. Joskus vieläkin kurkkua kuristavaksi.

Nappasin tänään korttipakan käteeni, sekoitin, jaoin pöydälle pasianssin alkuasetelman. Ja siinä ne tulivat aallokkona päälle kaikki. Kaikki ne lämpimät, riemukkaat, muistot.

IMG_20180207_114232_333

Isäni opetti minut pelaamaan korttia. Opetti lukuisat pasianssit, kaksinpelit ja muutamia, joita voi pelata vain useamman kanssa, tai on niin vaan hauskempaa. Vietimme korttipöydän ääressä tunteja ja taas tunteja. Poltettiin tupakkaa, joskus humalluttiin ja joskus ei, naurettiin, naljailtiin, piikiteltiin ja bluffattiin.

Häviäjä tekee työt.

Tee työt ja opettele pelaamaan!

Suurin osa pasianssien säännöistä on unohtunut. En varmasti muista enää niitä kaikkia muitakaan. Tikki/katko, paska, seiska, ristiseiska…ne pysyvät. Mutta mustamaija, moska haalistuvat muistoista.

Jaan pöytään itselleni pasianssin. Mustalaisen haudan, tai Napoleonin, riippuu puhujasta. Ja huijaan juuri niin kuin isä opetti.

Rakkautta on: eväät

Minä: ”Aaaaaaa-a mun hiuskuontalo on karmee ja lähipäivät tulossa ja IHMISIÄ ja kraaa pakko päästä kampaajalle eikä mulla oo varaa!”

Jere: ”Maksan sen, jos teet mulle eväät töihin kuukauden ajan.” 


Minä: ”Ommmm haluun pitsaa/namii/limpparii /mitämilloinkin enkä millääääään jaksas hakee…”

*Jere  hakee*

Jere: ”Tee mulle huomiseks eväät ku olin niin kiltti.”


Jere: ”Kuolenkohan minä huomenna töissä nälkään…”

Minä: …


Minä: ”Haluaisin kirjoittaa jostain, mut en keksi mitään aihetta…”

Jere: ”Kirjoita minusta,”

Minä: ”Mitä sinusta kirjoittaisin?”

Jere: ”Siitä kuinka nälkäinen olen.”


Jere: ”Mutta minä haluaisin, että sinä teet minulle eväät.”

Minä: ”Miksi?”

Jere: ”Nokun niin ne maistuu paremmalta.”

*hymähdys*


Minä: ”Saanks ottaa sulta yhen iltaoluen?”

Jere: ”No ei nyt…”

Minä: ”Jos teen sulle eväät?”


Eväät. Tuo parisuhteemme keskiö, syyllistämisen sinfonia, lahjonnan taikasana, rakkautemme mitta ja onnellisuutemme kauppatavara.

Elämäni höttöpäänä (+ pari kirjavinkkiä)

Hämärästi muistan syyskuun ja lokakuun. Sen minussa virranneen energian ja tarmon ja motivaation muutoksille, halun olla ja elää. Kuinka löysin elämääni sen sellaisen yleisesti hyvänä pidetyn rytmin ja sisällön, ja kuinka se itsestäkin tuntui hyvältä. Muistan, muistan hämärästi…

27658672_995110317302629_2071200576_n

Vaihdoin kahvin teehen ja sitten taas kahviin ja taas takaisin teehen, kun huomasin, että jopa aamupäivällä juotu kahvi vaikuttaa seuraavan yön nukahtamiseen. Ai niin ja sitten taas siitä huolimatta takaisin kahviin.

Lumen lisääntyessä, säiden kylmetessä ja flunssan kurittaessa lenkkeilyt ja kaikenlaiset ulkoilut tipahtivat tasolle nolla. Tiedänhän minä, että ulkoilu piristäisi mieltä eikä liikunta varmasti ainakaan pahentaisi tuota opintovapaan aikana vyötärölle kerääntynyttä röllykkää. Muuutta olen myös nautiskellut suunnattomasti villasukat jalassa haahuilusta sisällä, kynttilöiden polttamisesta ja ajatuksesta siitä, että mun ei oo pakko mennä ulos. Riittämiin ollut, ja tulee olemaan, sitä pakkoa työmatkoissa.

Niin, palasin siis kahviin jälleen kerran, koska päätin taas keksiä (oravan)pyörän uudestaan. Olen pyhittänyt illat itselleni, joka siis käytännössä tarkoittaa piereskelyä sohvalla ja Netflixin tuijotusta. Joskus hyvä sarja saattaa pitää otteessaan niin, että oho kello onkin kaks yöllä. Sitten kun kyllästyin sarjojen tuijotukseen, löysin BookBeatin uudestaan. Nyt on mennyt neljä yötä ja kolme luettua kirjaa*, sekä neljäs aloitettu. Nukahdan aamuisin, pakotan itseni ylös viimeistään puoliltapäivin, juon sammiollisen kahvia saadakseni rattaat päässäni pyörimään ja opiskelun sujumaan, valvon illat ja yöt, koska kahvi ja kaikki ihana oma aika.

No okei, ei se opiskelukaan just nyt tällä hetkellä suju ihan niin suurella panostuksella kuin vielä vaikka loppuvuodesta, mutta etenemistä se on hidaskin eteneminen. En ole huolissani.

27583860_995110897302571_914704960_n

Olen vuorokausirytmin ja kaikki hyvät ja kauniit lupaukset ylösalaisin vipsauttanut höttöpää. Marraskuussa tämä tällainen olisi suistanut minut raiteiltaan, mutta nyt kun katson helmikuun ensimmäisen päivän maisemaa ikkunasta, voin vain hyristä tyytyväisyyttä. Aurinko ja pakkanen toivat mukanaan valon ja värit. Lumihanki loistaa ja hohkaa valkoisena, taivas on kirkkaansininen. Minulla on villasukat, neuletakki ja pieruverkkarit ja kuvaan aurinkokylvyssä rusottavia vaaleanpunaisia neilikoita ja mietin, että tekee mieli kirjoittaa.

Voisin sättiä itseäni kurittomaksi aasiksi, pyrkiä pakottamaan takaisin muottiin (joka syksyllä kyllä oli hyvä, ei sillä), tuntea syyllisyyttä ja huonommuutta. Mutta toisaalta nukun riittävästi, teen mitä haluan ja milloin haluan, luen kirjoja, kehitän itseäni opiskellen. Syön kasvikseni. Vietän pitkiä aamuja, kiireettömiä ja leppoisia. Siirrän imuroinnin huomiseen ja syön aamupalaksi Runebergin tortun. Katselen nukkuvia kissoja kukkakuvioisella sohvalla, keitän punaherukoista vispipuuroa ja googletan kasvisruokareseptejä.

Syksyllä elin hyvää elämää, kurinalaista. En tiedä millaista elämää elän maaliskuussa tai huhtikuussa tai heinäkuussa. Hyvää todennäköisesti silloinkin. Tammikuu ja helmikuu olkoon elämääni höttöpäänä. Koska tämäkin on hyvä, just nyt.

*Tässä vielä viime öiden lukuvinkit muille höttöpäille:

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

+ viime yönä aloitettu Catharina Ingelman-Sundbergin Kakkua, kiitos!, joka ei näin alkuun ole vakuuttanut ihan niin hyvin kuin nuo kolme aiempaa, mutta menee samaan höttökastiin kuitenkin (ja tulee varmasti luettua loppuun).