Tärkeämpää on muistaa elämä, kuin kuolema

Korttipakka vyörytti muistoja mieleen enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Sieltä kymmenen vuoden takaa, ja paljon kauempaa. En tarkoita, että olisin unohtanut. Pienistä asioista hän välkehtii aina mieleen, häilyy taustalla, ihan tavallisen arjen keskellä. Vahvimmin juhlapyhinä, isänpäivinä ja jouluisin, erityisesti, että kun pitäisi viedä haudalle kynttilä ja keväällä orvokkeja ruukkuun istuttaessa miettii, että taaskaan en hoida sen kiven edustaa, sen kantikkaan ja mustan, jonka valitsin, ja jossa on hakattuna pintaan valkoinen riippakoivu, jonka ajattelin kuvastavan häntä ja hänen rakkauttaan kotipaikkaansa.

Kymmenen vuotta. Se on pitkä aika ja vaikka ei unohda, niin silti unohtaa ihan hirvittävän paljon.

Picture_20180224_133642573

En juurikaan muista niistä päivistä, kun sain tiedon. Silloin maaliskuisena aamuna tasan kymmenen vuotta sitten. Tai niistä päivistä, kun asioita piti laittaa kuntoon. Muistan, että touhuttiin paljon. Tyhjennettiin asunto, häkkivarasto. Nopeasti, säntillisesti ja tehokkaasti. Muistan, kuinka en halunnut kiinnittää asiaan huomiotani, pysähtyä tai miettiä liikoja. Toimin kuin olisin ollut huseeraamassa jonkin aivan tuntemattoman asunnossa – roskiin, kierrätykseen, pois pois pois vain nopeasti kaikki se vähäinen omaisuus ja kaapit, lattiat, vessa ja keittiö siivottiin ja putsattiin kuin minkä tahansa muuton tieltä. Muistan myös, että tätini, siis isäni sisko, otti hoitaakseen kaikki paperiasiat ja byrokraattiset rattaat, hautajaisjärjestelyt ja organisoinnin. Serkkuni auttoivat siivoamisessa ja setäni, isäni veli, pakkaamisessa ja tavaroiden kuljettamisessa. Olen saamastani avusta äärimmäisen kiitollinen, vaikka en ehkä osannut osoittaa sitä silloin. 23-vuotias minä ei olisi pärjännyt yksin, tuskin 33-vuotias minäkään pärjäisi.

Picture_20180224_134001456

Vain muutamat asiat pysäyttivät ja vain ne muutamat pakkasin itselleni. Maastokuvioinen, sätkän ja isän tuoksuinen fleecetakki, jonka hän laittoi päälleen mennessään parvekkeelle tupakalle. Valokuva-albumit, joissa oli kuvia myös jostain kaukaa menneestä, ajalta ennen minua. Kirjahyllyssä kehystetyt koulukuvat minusta ja kellarista löytyneen virvelin. Otin talteen kultaisen kaulaketjun, jossa roikkuu kultainen härkä-horoskooppilaatta. Se hänellä oli kaulassaan aina. Kellarikomerosta löytynyt peltilaatikko. Sieltä löytyi lukuisat kirjeet, joita olin haparoivin kirjaimin kirjoittanut isälleni silloin, kun hän asui Ruotsissa ja myöhemmin myös teininä hänen asuessaan takaisin Suomessa, mutta silloin vielä satojen kilometrien päässä. Se on aarre, jota en tiennyt olevan olemassa, ja joka pakahduttaa minut edelleen. Isäni oli kulkuri, kaikella rakkaudella sanoen häntäheikki, joka hajotti ja kokosi jälleen elämänsä lukuisia kertoja kahdessa eri maassa ja useilla eri paikkakunnilla. Ja sen kaiken aikaa, lähes kaksi vuosikymmentä, hän oli kuljettanut mukanaan peltirasiallista kirjeitä, vaikka kaikki muu ympärillä oli mennyt ja tullut.

Picture_20180224_134048513

Kymmenessä vuodessa unohtaa paljon. Olen unohtanut mitä halusin laittaa lehti-ilmoitukseen, mutta tiedän, että lehtileike on hautajaiskuvakansion välissä. En muista, minkä tekstin valitsin kukkalaitteeseen, mutta muistan, että en itse sitä lukenut. Muistan missä kohtaa varastossa on valokuva-albumit, hautajaiskuvakansio, muovikassillinen adresseja ja siististi nidottu paperipinkka esitutkintapöytäkirjoja. En tiedä miksi säilytän niitä, vaikka ne tuottavat minulle vain pahaa oloa.

Ehkä nämä asiat sietäisikin unohtaa.

Ehkä olisi tärkeämpää muistaa elämä, kuin kuolema.

Se minuun sattuu, että unohdan asioita hänestä, siitä mitä hän oli. Kuva ei ole enää kirkas. Kasvonpiirteet, eleet ja ilmeet hämärtyvät muistoista. Ääni, puhetapa ja sananparret karkaavat jonnekin ulottumattomiin. Muistan, kuinka hän puhuessaan tykkäs jonkin asian olevan jotenkin, kun me muut oltiin sitä mieltä että. Ja sen, että hän oli ainoa ihminen, joka kutsui minua Piituksi. Mutta ei, en enää muista, miltä Piitu kuulosti. En enää muista tarkasti hänen nauruaan. Muistan, että hän ei ollut mikään hohottaja. Hän nauroi jotenkin sisäänpäin, hymähteli. Hymyili silmillään. Hän oli huumorintajuinen, mutta ei mikään ylenpalttinen. Hän ei koskaan hakeutunut huomion keskipisteeksi, mutta tutussa seurassa hallitsi sanan säilän ja olennainen osa yhteistä huumoria oli naljailu, piikittely ja leikillinen kisailu. Olen ehkä perinyt jotain sieltä.

Picture_20180224_133828618

Muistan kuitenkin paljon. Korttipelien lisäksi hän opetti minulle rakkauden ristikoihin. Täytimme lukuisia ja taas lukuisia ristikoita kahdestaan, pirttipöydän penkillä istuen päät yhdessä, minä kirjurina, saman ristikon saloja ratkoen. Hän opetti minut virvelöimään, avaamaan ja puhdistamaan lohen. Joskaan elävään kalaan en tänäkään päivänä koske. Aiemmin rannalla kajahteli iskääää kala kala kalaaaa ja pomppuloikin mättäikössä kilpaa sätkivän kalan kanssa, nykyisin kiljun apuun Jereä. Hän opetti minulle milloin ja mistä korvasieniä löytää ja kuinka ne kuuluu käsitellä ennen syömistä. Hän yritti opettaa minua käärimään sätkän, mutta eihän siitä näillä nakkisormilla tullut yhtään mitään, ja harjoitellessa poltin vähintään kolme hänen käärimäänsä ennen luovuttamista. Hän onnistui iskostamaan minuun vimman ja hurmion MM-jääkiekkoon ja Leijonien kannustamiseen, mutta SM-liiga ja muu penkkiurheiluhulluus valui kuin vesi hanhen selästä. Silti tunnen outoa tyytyväisyyttä, jos kuulen Tapparan pärjäävän. Hän istutti minulle taimikkoa perintömetsiin kasvamaan ja toi Ruotsin laivalta tuliaisena aina Daimia ja sitä pitkää punaista karkkinauhaa, jonka pussissa on elefantin kuva.

Picture_20180224_133802565

Palaan aina silloin tällöin peltilaatikkoon ja siellä oleviin kirjeisiin. Jos minun täytyisi tiivistää yhteen lauseeseen se, mitä ajattelen tai mitä tunnen isästäni, niin lainaisin omaa 10-vuotiasta itseäni:

[mummolassa] on kaksi pässiä, ne on yhtä ihania kun sinä, mutta sinä olet paljon ihanempi kun ne.

Niin. Ettäs tiedätte.

 

 

6 vastausta artikkeliin “Tärkeämpää on muistaa elämä, kuin kuolema”

  1. Ihana kirjoitus. Vähän väkisinkin kyyneltyi silmät.

    Minä olen isätön. Äitini meinasin menettää 5 vuotta sitten. Kiitän suurempia voimi, sekä lääkäreitä siitä, että saimme hänet pitää. ❤

    Niin, ja ne on Snörejä. Lakunauhaa. 😊

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos ❤

      Onneksi sait pitää äitisi vielä luonasi! Joskus oma äitini sanoi kun keskusteltiin hänen isänsä ja siis minun ukkini kuoleman jälkeen, että jotenkin sitä kuvittelee, että omat vanhemmat olisivat olemassa aina ja sitten kun näin olekaan, niin surun lisäksi on jotenkin hämmentynyt siitä. Minusta aika hyvin sanottu. 🙂

      Liked by 2 people

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s