Hidasta sunnuntaita

Tänä aamuna en ollut laittanut kelloa soimaan. Havahduin vieressäni köllivän, ihan yhtä unisen, Jeren muminaan siitä, että kello on jo vaikka mitä. Kelloradio näytti kymmentä, puhelin yhtätoista. Toisaalta mitä väliä.

Lunta sataa jälleen, mutta sää on muuten lempeä. Jätin kanalassa oven auki, josko sielläkin tuulettuisi, noin niin kuin kopin, mutta myös kanojen päiden sisältä. Kevään odotus, loppumattomalta tuntuva odotus, kun katsoo taivaalle ja kinoksiin ja kaikkialle silmän kantamattomiin ulottuvaan valkeuteen, alkaa käydä jo vähän meidän jokaisen hermoon.

Päätin, että tänään en kirjoita tavuakaan esseetä, en lue yhtäkään sanaa päihteiden käyttäjistä enkä heidän lapsistaan, en mistään opiskeluun viittaavasta. Kuuntelin äänikirjan loppuun, Jojo Moyesin kerro minulle jotain hyvää. Huomasin pitäväni siitä.

Söin aamupalaa kolmelta iltapäivällä. Näkkäriä, kalkkunaleikkelettä, keitettyä kananmunaa ja suolakurkkua. Kahvia olen taas juonut mukitolkulla, mutta ei se mitään, pidän siitäkin. Lounaaksi ajattelin nautiskella viime öisen pitsan kylmät jämät.

Tänään pitäisi siivota. Päätin niin. Neljä tuntia myöhemmin olen saanut aikaiseksi sen verran, että täytin ja käynnistin tiskikoneen. Imuroin kyllä vielä. Mutta en luuttua enkä pyyhi pölyjä. Ei huvita ja sitä paitsi, karva ja pöly on ehtymätön luonnonvara tässä talossa.

Istutin kellarissa talvehtineet pelargoniat uusiin multiin ja ruukkuihin. Yksi kuudesta ei selvinnyt talven yli. Toivottavasti loput eivät nyt möksähdä, suutu, tästä siirrosta.

Tänään ei ole hoppu. Päätin myös niin.