Kotityökeskustelun jatkumo eräässä perheessä

28685935_1015460201934307_2014514230769745920_n

Eräänä kauniina päivänä.

Mies: ”Onks meillä pölyrättejä jossain?”

Nainen: ”Ei, ne on loppu. Eiku hei katos tosta kaapista, siellä saattaa olla yks pesty. Semmonen valkonen.”

Mies penkoo kaappia.

 ”Äläää sotke, se on siinä päällimmäisenä jos on!”, nainen parahtaa.

”Tämäkö?”, mies kysyy ja nostaa kaapista esiin vaalean keittiöpyyhkeen.

Nainen: ”Ei jessus…pitäsköhän sun sittenkin osallistua enemmän näihin kotitöihin nii tietäsit ees mikä on RÄTTI!

Mies: ”No ei se nyt siitä ole kiinni ettenkö tietäs. Mun silmään vaan noi sun pöytäliinatkin näyttää räteiltä.”

Mmmmmh. Rakkautta, rakkautta vaan…

No, pieni kiistely silloin tällöin pitää parisuhteen vetreänä ja seuraavana päivänä kävimme ostamassa ison pinkan pölyrättejä.

Aikaisempi Miesten työt ja naisten työt -postaus täällä.

Näitä blogeja seuraan [muun muassa]

Huomion, tykkäyksien ja kommenttien saaminen omassa blogissa tai omasta blogista jossain muualla on IHANAA. Myöntäkää pois, minä ainakin myönnän! Siksipä haluan nyt omalta osaltani kehaista muutamalla sanalla joitakin niistä blogeista, joita seuraan säännöllisesti (ja joita ei tule juuri muuten linkkailtua postauksissa tai osallistuttua keskinäisten kehujen kerhoon, haha!).

DSC_0040 (2)

Aloitetaan pienemmistä ihanista:

KOHTISUORA

Sailan juttuihin eksyin tutustumaan vasta kun itsekin muutin tänne WordPressiin. Ihania ja varsin naseviakin tarinoita kerrottavana hällä. Välillä niitä kepeitä, pieniä suuria juttuja ja havaintoja arkisista asioista, joskus hän taas tuuttaa eetteriin hyvinkin asiapitoista tekstiä, joskus ajatuksissa seilataan syvemmillekin vesille ja pohdintoihin.

THIS THING CALLED LIFE

Jos luonnonkosmetiikka ja veganismi ja muu aiheeseen liittyvä on sydäntäsi lähellä, niin suuntaos tänne! Blogi tosin päivittyy varsin harvoin, mutta etenkin kosmetiikasta riittää tarinaa, esittelyjä ja suosituksia bloggaajan instatilin Stories -osiossa!

VOIKO SUKKAPUIKOILLA MELOA?

Tänne kun itsensä klikkaa, niin tuntuu kuin sukeltaisi pehmeään syliin. Siltä, kuin menisi jonkun ihanan, sympaattisen ja ehkä hieman keskittymiskyvyttömän hölöttäjän sohvan nurkkaan istumaan ja puhaltelemaan tyynenä teetään ja kuuntelemaan – et sinä kuitenkaan itse ehtisi siihen väliin sanoa yhtään mitään. Hyväntuulista, arkista, todellakin sitä elämänmakuista ja aitoa tarinaa riittää. Käsitöitä harrastavalle suosittelen myöskin lämpimästi, joskaan itse en niistä mitään ymmärrä.

28511754_1011078979039096_1868351380_n

Sitten vielä muutama isompi:

MUA LEMMITKÖ VIELÄ, KUSTAA?

Siis tää nainen on vaan niin järjettömän hauska. Järjettömän hauska! Tästä blogista poistun joka kerta hyväntuulisena, silloin tällöin jopa ääneen naureskellen (tai vähintään hymähdellen!)

POLKA DOTS

Lempeitä, mutta myös teräviä, havaintoja elämästä ja ympäristöstä. Pidän hänen kirjoitustyylistään kovin! Päivittyy harmittavan harvoin, mutta aina uuden postauksen tullen asetun mukavaan asentoon lukeakseni sen heti, tai siirrän odottamaan seuraavaa kiireetöntä hetkeä.

VISUAL DIARY

Välillä ajattelen, että haluaisin osata kirjoittaa niin kuin hän. Kirjoitustyylinsä siis miellyttää ja etenkin viihdyttää minua todella paljon – lisäksi hänen elämänsä on mielenkiintoista, tai ainakin hän saa sen kuulostamaan siltä. Isoa plussaa ja sydämiä upeiiiiiiista kuvista Portugalista!

NORREBRO SUMMERS

Nimen tokan O:n yli pitäisi mennä poikkiviiva, mutta en tiedä miten se taiotaan näppäimistöstä. ENIVEI! Tämä nainen kirjoittaa piiiiiiitkästi ja se on ihana, ihana asia. Tekstit ovat viihdyttäviä, joskus samaistuttavia ja niissä on aina ajatusta. Postauksista kuplii elämänilo ja elämännälkä – myös niistä vakavampi henkisistä. Kannattaa ehdottomasti tutustua!

Oliko listalla tuttuakin tutumpia vai löytyikö jopa uutta luettavaa? Voit myös vinkata kommenteissa omia suosikkejasi tai ilmiantaa itsesi! 🙂

Virtahepo olohuoneessa (ja mehikasvi virtahevossa)

Olen silleensä laiskahko sisustaja, että en jaksa veivata huonekaluja tai pienroinaakaan ympäriinsä jatkuvasti. Verhojakaan en vaihda kuin silloin, kun kyllästyn edelliseen ja haluan uudet. Tällä hetkellä keittiön verhot ovat olleet samat neljä vuotta ja olohuoneessakin ainakin pari vuotta. Sisustukseeni ei myöskään varsinaisesti kuulu suunnitelmallisuutta. Yleensä homma etenee niin, että näen jotain kivaa, roiskaisen sen mukaan ja toivon, että se sopii yhteen muiden roiskaistujen kanssa.

Joskus kuitenkin havahdun. Niin kuin esimerkiksi nyt katsastelin pitkästä aikaa kotiamme sisustussilmällä ja tulin siihen tulokseen, että eeeehkä kynttilöistä ja lyhdyistä raaskisi luopua jo näin maaliskuussa! 😀

28536645_1013719108775083_721557478_n

Leikkokukat on olennainen osa meidän kotia – niitä meillä on lähestulkoon aina, paitsi kesäaikaan ei niinkään (ainakaan ostokukkia). Sainkin #muovitonmaaliskuu -postaukseeni kommenteissa muistutusta siitä, että ne voisi hakea ihan kukkakaupasta ja tällöin säästyisi niiltäkin pakkausmuoveilta. Haemme jo leivät pääasiassa paikallisesta leipomosta, ja tuemme näin maailmanparannuksen nimissä myös paikallista yrittäjää, joten ehdottomasti laitoin idean korvan taakse ja seuraavaksi ryhtiliikkeeksi sen, että myös kukkien osalta siirryn paikallisen yrittäjän asiakkaaksi.

Tänä keväänä huomaan hurahtavani mehikasveihin. Niitä haluaisin monen monta, pieniä ja suuria, asetelmaksi. Ehkä myös pikkuruisia kaktuksia? Yhden ison ihanan ostin jo aikoja sitten – ja unohdin sen sitten autoon. Voin sanoa, että oli aika rapsakassa kunnossa se! Tänään sitten toinen kerta toden sanoi, ja voi että se on ihana!

28722204_1013730125440648_1823051369_n

DSC_0052

Huomaan nyt muutenkin katselevani ja miettiväni viherkasveja jotenkin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Aina niitäkin on meillä ollut, mutta nyt ne huhuilevat minua jotenkin erityisen paljon. Haluaisin ehkä jotain isoa, kuten esimerkiksi peikonlehteä, viheriöimään olohuoneen nurkkaan. Toisaalta olen pyöritellyt mielessäni jonkinlaisia amppelihässäköitä, eri kokoisia ja eri korkeuksille roikkumaan. Hmm, no, saa nähdä mihin päädyn vai päädynkö kiireisenä keväänä lopulta mihinkään, mutta kovin vihreitä ajatuksia ainakin on!

Mutta se on ainakin varmaa, että kynttilöiden ja lyhdyn jättämä aukko työpöytäni nurkalla suorastaan huutaa paikalle pikkiriikkisiä narsisseja!

19046922_1013720398774954_427354302_n

Vihreitä ajatuksia noin muutenkin tuo puutarhahullulle ja multamaanikolle kevät tullessaan. Eilen hain kellarista talvehtineet pelargoniat keittiön ikkunalle ja kävin varastosta kaivamassa ruukkuja valmiiksi. Minulle kuitenkin kerrottiin, että alakuulla ei kannattaisi kasvien kanssa puuhastella, tuppaavat kuulema kuolemaan! Jaaa…uskoakko näitä vanhoja uskomuksia tai ei, niin päätinpä olla hupsu, ja jäädä odottamaan vielä tämän kuun loppuun nousevaa kuuta ja täysikuuta ennen kuin tartun toimeen. Hupsuudesta ei kuitenkaan ole mitään haittaa – vaikka muovisankoissa röhnöttävät rehut särkevätkin silmiä! 😀

28829200_1013721402108187_1600616544_n

Operaatio kalkkijalkapunkin häätö [vko1] + muita vinkkejä

Havaitsimme sunnuntaina 25.2., että pieneen potpottilaamme on päässyt pesiytymään kalkkijalkapunkki. Tämä ötökkä ja sen tekemät tuhot ja oireet eivät olleet meille sinällään ennestään tuntemattomia ja vieraita, sillä lähes viisi vuotta kanoja pitäneenä ja ahkerasti keskustelupalstoja lukeneena sitä oli ehtinyt imeä itseensä tietoa jos jonkinmoista, joten tiesimme heti mistä on kyse, kun näimme kukkoparkamme jalat. Olisi voinut tietysti toivoa, että tämä olisi jäänyt vain tiedon asteelle, ei kokemuksen, mutta näin nyt sitten kävi… Ensimmäisistä hetkistä ja pienen infopläjäyksen kirjoitin blogiin täällä.

Viikko on nyt vierähtänyt, ja meillä se on sujunut näin:

MAANANTAI

Raivoisaa tiedon etsintää, googlettelua ja Facebookin Munanetti -ryhmän hyödyntämistä. Selvitin mitä täytyy tehdä, miksi ja missä järjestyksessä. Maanantaina tarkistimme myös muiden kanojemme ja pääkukon jalat. Selvisi, että myös silkkikanalla on oireita, onneksi huomattavasti lievempiä kuin silkkikukolla. Otimme molemmat vuorotellen käsittelyyn, tästä liotuksesta kerroinkin jo aiemmassa postauksessa. 

Jere laittoi tilaukseen kalkkijalkavoiteen (lanoliinin). Tarkoitukseen sopisi myös esimerkiksi tummeli, vaseliini, parafiiniöljy , oliiviöljy tai mikä tahansa muu oikein rasvainen tuote. Voiteiden, rasvojen ja öljyjen tarkoituksena on, että ne tukahduttavat punkit. Sen verran tässä ehdin oppia, että mineraaliöljyt (kuten parafiiniöljy tai vaseliini) toimivat tehokkaammin kuin kasvi- tai eläinrasvat.

TIISTAI

Liottelukäsittely jatkui. Tällä kertaa aikaa säästääksemme kökimme molemmat yhtä aikaa kylpyhuoneessa – toinen liotteli kanan jalkoja, ja toinen kukon. Pidensimme myös liotusajan puoleen tuntiin, joka oli hyvä. Kököt olivat huomattavasti pehmeämmät ja tulosta syntyi paremmin kuin edellisenä päivänä. Minä olen se, joka jalat liottelun jälkeen käsittelee eli rapsuttelen, hieron, pyyhin ja nypin kökkäreitä pois. Jere pitää siis käsiteltävää lintua sylissään, toinen tirppa odottaa vuoroaan pahvilaatikossa.

Edellisen päivän Munanetissä viettämäni aika ja sieltä saadut vinkit ohjasivat minut keittiömme kaapeille. Siellä oli avattu purkki kookosöljyä. Siis mikä tahansa muu oikein rasvainen tuote. Liottelun ja rapsuttelun jälkeen käsittelin kanan ja kukon jalat kookosöljyllä!

28459534_1011057472374580_1244959248_n

KESKIVIIKKO

Päätimme pitää välipäivää liottelusta, sillä se on eläimille epämiellyttävää ja mahdollisesti kivuliastakin. Itse tilanteessa ovat hyvin rauhallisia, pitävät suurimman osan ajasta silmiäänkin kiinni, mutta epäilemättä tilanne on kuitenkin stressaava ja takuulla räpiköisivät karkuun heti jos ote hellittäisi. Annettiin siis levätä.

Jere yritti saada eläinlääkäriä kiinni, jätti lopulta soittopyynnön. Sen osalta asia ei edennyt. Itse kuitenkin ollaan edetty sen verran, että tarvitsemamme lääkeaine on ivermektiiniä ja kauppanimellä myydään Ivomecina ja Noromectinina.

Muutoin operoitiin siten, että Jere vuoli orsien pinnat, sillä tähän hätään ei uutta orsimateriaalia ole saatavilla. Lisäksi illanhämyssä hiippailimme kanalaan ja käsittelimme kaikilta kanoilta ja kukoilta, siis myös oireettomilta, jalat kookosöljyllä ja siinä samalla napsuteltiin kynsiä lyhyemmiksi.

Tämä operaatio suoritettiin otsalampun valossa, jossa on valittavana myös punainen valo. Punainen valo rauhoittaa kanaa, joten tällaiset hoitotoimenpiteet olivat helppoja tehdä – eikun vaan nappaa kanan orrelta syliin ja antaa mennä. Kirkkaassa päivänvalossa ja/tai keinovalossa saisi aikaan vain paniikin ja yleisen härdellin.

28536757_1011478215665839_223024931_n

TORSTAI

Siivouspäivää! Aloitimme poistamalla kakkalaudoilta sekä seinällä keikkuvien pesälaatikoiden päältä muoviset pöytäliinat ja vaihdoimme tilalle puhtaat (näitä löytää kivasta esimerkiksi Facebookin  roskalavaryhmistä kun vaan kysyy ja helpottavat päivittäistä siivoamista suuresti!). Jere oli jo edellisenä päivänä vuollut orsien pinnat pois, tänään vuoleskeli vielä hieman pesien sisäänkäynneiltä. Minä käsittelin parafiiniöljyyn kastellulla sienellä orret, lattialla olevan pesälaatikon päällisen, orsille vievän rampin ja pesät myös sisäpinnoilta – siis kaiken irtaimen, minkä päällä nämä kekkuloivat. Myös pesämateriaalit ja purut lattioilta lähtivät vaihtoon. Lattian lakaisimme, mutta sen suuremmin emme sitä käsitelleet. Sen materiaali on filmivaneria, joten olettaa voi, että sellaiseen ei ötöt kaivaudu ja viihdy. Puhtaiden pesämatskujen ja purujen lisäksi päätimme kuitenkin viskoa lattialle, ja jopa niihin pesälaatikoihinkin, tuhkaa. Tuhka on siis luonnon oma loisten ennaltaehkäisy- ja häätöaine! Normaalisti laitamme tuhkaa vain ulos kanojen kylpypaikalle, sillä se pölyää tuhottomasti, mutta juuri nyt kaikki keinot ovat sallittuja.

28536735_1011478225665838_1760585393_n

20180301_141308

Siivouspäivän lisäksi otimme silkkikukon ja -kanan kolmanteen liotuskäsittelyyn. Jere oli kehitellyt idean, josta en osannut päättää, että onko se järjettömän innovatiivinen vai vain järjettömän järjetön! Hän siis oli ostanut kannellisen ja luukullisen kissanhiekkalaatikon ja idea oli, että tuupataan kana ja kukko sinne seisoskelemaan mäntysuopaveteen – nehän kun ei hämärässä boksissa mihinkään liiku ja näin säästytään mekin epämukavalta kökkimiseltä kylppärin lattialla. Uskokaa tai älkää, tämä idea osoittautui NEROKKAAKSI! Laitoimme vielä laatikon pohjalle pyyhkeen (kiitokset vaan Pirttiin tästä vinkistä!), joten sielläpä kököttivät kaikessa rauhassa liukastelematta reilun puolituntisen! 😀

Liottelun jälkeen rapsuttelut ja hiphei, tältä erää tilanne näyttää siltä, että kanan kohdalla ei enää tarvitse liotteluja jatkaa! Jipii! Kukolla tätä lystiä kyllä on vielä edessä, mutta hienosti edistyi senkin suhteen. Lopuksi vielä rasvasimme jalat kauttaaltaan parafiiniöljyllä.

Jere sai eläinlääkärin kiinni ja hän kirjoittaa meille reseptin Ivomeciin. Menee kuitenkin kuulema pari viikkoa ennen kuin lääkettä on saatavilla. Siihen saakka jatkamme parafiiniöljy/kookosöljy/kalkkijalkavoidekäsittelyillä muutaman päivän välein ( +kukolla ne liottelut niin pitkään kun tarve vaatii).

28721913_1011622212318106_1164514842_n

PERJANTAI JA LAUANTAI

Välipäivät kolmesta eri syystä. Eläimet: Saivat välillä levätä noin niinku henkisesti, mutta myös fyysisesti kintut sai hetken toipua käsittelystä. Lisäksi ei ollut järkevää huuhtoa torstaina laitettuja parafiiniöljyä heti pois. Ihmiset: Jerellä iltavuorot ja minulla viikonloppuvieras kaukaa isolta kirkolta. Ajattelin viettää aikaani muualla kuin kylpyhuoneen lattialla.

SUNNUNTAI ELI TÄNÄÄN

Kunhan Jere pääsee iltavuorosta, niin napataan kukkeli kainaloon ja kainalon kautta kissanhiekkalaatikkoon likoamaan. Haha, en kestä tätä ajatusta vieläkään, vaikka se toimivaksi todettiinkin! Liotukset ja rapsuttelut luvassa siis tänäänkin. Jere hoiti aamulla kanalan aamutoimet ja totesi, että jalat alkavat näyttää tosi hyviltä jo.  Samoin tilaamamme kalkkijalkavoide saapui postissa tänään, niin aiomme illalla käsitellä myös kaikkien potpottimien jalat sillä.

Yritän alkuviikosta ottaa vielä kuvat kukon jaloista, niin nähdään vertailua siitä mistä lähdettiin liikkeelle ja missä ollaan nyt. Palaillaan siis taas asiaan!

 

 

 

#muovitonmaaliskuu

Törmäsinpäs tällaiseen kampanjaan  YLE:n sivuilla, kuin #muovitonmaaliskuu . Tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen älyttömään muovin määrään mitä käsiemme kautta kulkee, tehdä parempia (siis mahdollisimman muovittomia) kulutuspäätöksiä ja jakaa vinkkejä muille.

Täydellisen muovittomaan maaliskuuhun, tai elämään ylipäänsä, lienee mahdotonta pyrkiä kun minusta ainakin tuntuu, että lähestulkoon kaikki elintarvikkeet on pakattu muoviin.  Oli kyse sitten tuoretuotteista tai makaronista. Olen pohtinut näitä asioita aikaisemmissa postauksissani Kierrätys – muovi ja ruoka sekä Kurkistus vessan kaappiin ja maailmantuska. Nyt tämän kampanjan innoittamana aion vielä enemmän ja tarkemmin tutkailla ihan perusruokakaupan tarjontaa, tehdä vertailuja ja valintoja mahdollisimman muovittomaan elämään.

Myös kuvan kukkapuska oli pakattuna muoviin. Ja ostan kukkia kotiin usein…

DSC_0036

Parisuhde tuo muovin määrän kontrollointiin omat haasteensa. Yhdessä kun kuitenkin ruokataloutemme jaetaan, niin en minä diktaattorina voi olla tekemässä päätöksiä siitä mitä kotiin kannetaan. Enkä voi siis ”pakottaa” miestä mukaan omiin tempauksiini. Toivon kuitenkin, että löydettäisiin jonkinlainen kultainen keskitie – ja jossain määrin on löydettykin, sillä esimerkiksi leivät ostetaan leipomosta ja/tai paistopisteistä, eli edes sen verran vähemmän muovia meille kantautuu. Muuutta mies syököön edelleen eväsrahkansa ja niin edelleen.

Jere nosti tässä asiassa myös tärkeän ja varsin ristiriitaisen pointin esiin. Erityisesti hänelle kun on erittäin tärkeää ostaa vihannekset ja hedelmät luomuna. Miksi, oi miksi, ainakin Lidlissä kaikki luomutuotteet on pakattuna muoviin joko yksittäin tai muutaman hedelmän/vihanneksen paketteihin?! Samaan aikaan kun tavikset pyörii irrallisena ilman muovikääreitä. Nnngghhhh! Teeppä siinä sitten fiksuja valintoja.

No mutta, nyt joka tapauksessa taas hieman uusin silmin tutkailemaan kaupan valikoimia. Saa nähdä kuinka naisen käy!

Tärkeämpää on muistaa elämä, kuin kuolema

Korttipakka vyörytti muistoja mieleen enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Sieltä kymmenen vuoden takaa, ja paljon kauempaa. En tarkoita, että olisin unohtanut. Pienistä asioista hän välkehtii aina mieleen, häilyy taustalla, ihan tavallisen arjen keskellä. Vahvimmin juhlapyhinä, isänpäivinä ja jouluisin, erityisesti, että kun pitäisi viedä haudalle kynttilä ja keväällä orvokkeja ruukkuun istuttaessa miettii, että taaskaan en hoida sen kiven edustaa, sen kantikkaan ja mustan, jonka valitsin, ja jossa on hakattuna pintaan valkoinen riippakoivu, jonka ajattelin kuvastavan häntä ja hänen rakkauttaan kotipaikkaansa.

Kymmenen vuotta. Se on pitkä aika ja vaikka ei unohda, niin silti unohtaa ihan hirvittävän paljon.

Picture_20180224_133642573

En juurikaan muista niistä päivistä, kun sain tiedon. Silloin maaliskuisena aamuna tasan kymmenen vuotta sitten. Tai niistä päivistä, kun asioita piti laittaa kuntoon. Muistan, että touhuttiin paljon. Tyhjennettiin asunto, häkkivarasto. Nopeasti, säntillisesti ja tehokkaasti. Muistan, kuinka en halunnut kiinnittää asiaan huomiotani, pysähtyä tai miettiä liikoja. Toimin kuin olisin ollut huseeraamassa jonkin aivan tuntemattoman asunnossa – roskiin, kierrätykseen, pois pois pois vain nopeasti kaikki se vähäinen omaisuus ja kaapit, lattiat, vessa ja keittiö siivottiin ja putsattiin kuin minkä tahansa muuton tieltä. Muistan myös, että tätini, siis isäni sisko, otti hoitaakseen kaikki paperiasiat ja byrokraattiset rattaat, hautajaisjärjestelyt ja organisoinnin. Serkkuni auttoivat siivoamisessa ja setäni, isäni veli, pakkaamisessa ja tavaroiden kuljettamisessa. Olen saamastani avusta äärimmäisen kiitollinen, vaikka en ehkä osannut osoittaa sitä silloin. 23-vuotias minä ei olisi pärjännyt yksin, tuskin 33-vuotias minäkään pärjäisi.

Picture_20180224_134001456

Vain muutamat asiat pysäyttivät ja vain ne muutamat pakkasin itselleni. Maastokuvioinen, sätkän ja isän tuoksuinen fleecetakki, jonka hän laittoi päälleen mennessään parvekkeelle tupakalle. Valokuva-albumit, joissa oli kuvia myös jostain kaukaa menneestä, ajalta ennen minua. Kirjahyllyssä kehystetyt koulukuvat minusta ja kellarista löytyneen virvelin. Otin talteen kultaisen kaulaketjun, jossa roikkuu kultainen härkä-horoskooppilaatta. Se hänellä oli kaulassaan aina. Kellarikomerosta löytynyt peltilaatikko. Sieltä löytyi lukuisat kirjeet, joita olin haparoivin kirjaimin kirjoittanut isälleni silloin, kun hän asui Ruotsissa ja myöhemmin myös teininä hänen asuessaan takaisin Suomessa, mutta silloin vielä satojen kilometrien päässä. Se on aarre, jota en tiennyt olevan olemassa, ja joka pakahduttaa minut edelleen. Isäni oli kulkuri, kaikella rakkaudella sanoen häntäheikki, joka hajotti ja kokosi jälleen elämänsä lukuisia kertoja kahdessa eri maassa ja useilla eri paikkakunnilla. Ja sen kaiken aikaa, lähes kaksi vuosikymmentä, hän oli kuljettanut mukanaan peltirasiallista kirjeitä, vaikka kaikki muu ympärillä oli mennyt ja tullut.

Picture_20180224_134048513

Kymmenessä vuodessa unohtaa paljon. Olen unohtanut mitä halusin laittaa lehti-ilmoitukseen, mutta tiedän, että lehtileike on hautajaiskuvakansion välissä. En muista, minkä tekstin valitsin kukkalaitteeseen, mutta muistan, että en itse sitä lukenut. Muistan missä kohtaa varastossa on valokuva-albumit, hautajaiskuvakansio, muovikassillinen adresseja ja siististi nidottu paperipinkka esitutkintapöytäkirjoja. En tiedä miksi säilytän niitä, vaikka ne tuottavat minulle vain pahaa oloa.

Ehkä nämä asiat sietäisikin unohtaa.

Ehkä olisi tärkeämpää muistaa elämä, kuin kuolema.

Se minuun sattuu, että unohdan asioita hänestä, siitä mitä hän oli. Kuva ei ole enää kirkas. Kasvonpiirteet, eleet ja ilmeet hämärtyvät muistoista. Ääni, puhetapa ja sananparret karkaavat jonnekin ulottumattomiin. Muistan, kuinka hän puhuessaan tykkäs jonkin asian olevan jotenkin, kun me muut oltiin sitä mieltä että. Ja sen, että hän oli ainoa ihminen, joka kutsui minua Piituksi. Mutta ei, en enää muista, miltä Piitu kuulosti. En enää muista tarkasti hänen nauruaan. Muistan, että hän ei ollut mikään hohottaja. Hän nauroi jotenkin sisäänpäin, hymähteli. Hymyili silmillään. Hän oli huumorintajuinen, mutta ei mikään ylenpalttinen. Hän ei koskaan hakeutunut huomion keskipisteeksi, mutta tutussa seurassa hallitsi sanan säilän ja olennainen osa yhteistä huumoria oli naljailu, piikittely ja leikillinen kisailu. Olen ehkä perinyt jotain sieltä.

Picture_20180224_133828618

Muistan kuitenkin paljon. Korttipelien lisäksi hän opetti minulle rakkauden ristikoihin. Täytimme lukuisia ja taas lukuisia ristikoita kahdestaan, pirttipöydän penkillä istuen päät yhdessä, minä kirjurina, saman ristikon saloja ratkoen. Hän opetti minut virvelöimään, avaamaan ja puhdistamaan lohen. Joskaan elävään kalaan en tänäkään päivänä koske. Aiemmin rannalla kajahteli iskääää kala kala kalaaaa ja pomppuloikin mättäikössä kilpaa sätkivän kalan kanssa, nykyisin kiljun apuun Jereä. Hän opetti minulle milloin ja mistä korvasieniä löytää ja kuinka ne kuuluu käsitellä ennen syömistä. Hän yritti opettaa minua käärimään sätkän, mutta eihän siitä näillä nakkisormilla tullut yhtään mitään, ja harjoitellessa poltin vähintään kolme hänen käärimäänsä ennen luovuttamista. Hän onnistui iskostamaan minuun vimman ja hurmion MM-jääkiekkoon ja Leijonien kannustamiseen, mutta SM-liiga ja muu penkkiurheiluhulluus valui kuin vesi hanhen selästä. Silti tunnen outoa tyytyväisyyttä, jos kuulen Tapparan pärjäävän. Hän istutti minulle taimikkoa perintömetsiin kasvamaan ja toi Ruotsin laivalta tuliaisena aina Daimia ja sitä pitkää punaista karkkinauhaa, jonka pussissa on elefantin kuva.

Picture_20180224_133802565

Palaan aina silloin tällöin peltilaatikkoon ja siellä oleviin kirjeisiin. Jos minun täytyisi tiivistää yhteen lauseeseen se, mitä ajattelen tai mitä tunnen isästäni, niin lainaisin omaa 10-vuotiasta itseäni:

[mummolassa] on kaksi pässiä, ne on yhtä ihania kun sinä, mutta sinä olet paljon ihanempi kun ne.

Niin. Ettäs tiedätte.