Valitsemaanne aivoon ei juuri nyt saada yhteyttä

Olin hekumoinut päivätolkulla siitä, että saan nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, ilman herätyskellon vaativaa kilkattelua, ilman kirjoitusta täyteen ahdettua kalenteria. Ei minua sitten nukuttanutkaan kahdeksaa pidemmälle. Väen vängällä nipistin silmiäni kiinni, yritin napata karanneen unen liepeestä ja valua takaisin sen pehmeään syliin, mutta yhdeksältä luovutin ja nousin ylös.

Viskasin takin niskaani ja lähdin päästämään kanat ulos kun aurinko hemmotteli jo heti aamusta. Ne jo odottivatkin, lehahtivat ikkunan raosta peräkanaa kaakattaen, pyörivät jaloissa matkalla aarreaitalle – siis sinne, missä kauraa säilytetään. Naapurin puolelta huikattiin huomenet, äitini oli ulkoilemassa lapsenlapsensa kanssa, veljentyttöni kaks veen. ”Suapiko kanoja tulla kahtommaan?” ”Tietysti, tänne vaan!”

Ennen kymmentä istuttiin jo kaikki meidän keittiön pöydän ääressä, vasta keitetyt kahvit mukeissa höyryten. Neiti kaksi vee ilmoitti haluavansa ruokaa. Banaania? Ei. Leipäpalasta? Ei. Nappasi avokadon käteensä. Haluatko sitä? Joo. Kaiversin muutaman lusikallisen maistiaiseksi. Tyttö laittoi reippaasti palasen suuhunsa ja…Ei. Rusinoita? Ei. Olin jo vakuuttunut, että meidän kaapeistamme ei mitään alamittaisille soveltuvaa löydy, kunnes silmiin osui ainokainen pussukka marjoilla ja hedelmillä maustettua pikapuuroa. Joo. Se meni maaliin.

Koristekynttilät, kissan harja ja Rikin possu pakattiin uunin edessä lojuviin pieniin pahvilaatikoihin. Ihmeteltiin kelloradiota yöpöydällä ja suukotettiin kissaa nenänpäähän. Kieltäydyttiin visusti antamasta käsipäivää Jerelle, ruokittiin kissat ja leikkikasteltiin viherkasvit. Tuntuu hämmentävältä kun äitiä puhutellaan mummona.

Myöhemmin siirsin koristekynttilät, kissan harjan ja Rikin possun paikoilleen. Olen lojunut sohvalla ja siirtynyt toiselle sohvalle aurinkoa pakoon. Päivän tehtävälistalla lukee: syö jäätelönloput, tuijota House of Cards -maratonia Netflixistä, sulaudu osaksi sohvaa ja hengitä. Jäätelöön asti en ole näiltä kiireiltäni vielä ehtinyt.

Otin pakkasesta pinaattikeittoa sulamaan huomiseksi evääksi ja kiikutin jääkaappiin hieman liian pitkäksi aikaa unohtuneet mustikat kanalaan. Hämmentelen hiilloksia uuneissa ja pienentelen peltejä, olen yksin hiljaisessa talossa. Mihin tahansa suuntaan katson osuu katse nukkuvaan kissaan. Unohdun katselemaan.

Ensi viikosta tulee kiireinen ja melko varmasti myös varsin stressaava viikko. Kerään tänään energiaa siihen, tekemättä mitään tai tekemällä mitä huvittaa. Pieni syyllistyspeikko meinasi taas pesiytyä olkapäälleni, tehdä oloaan mukavaksi, kuiskutella, että eikö sinun nyt kuitenkin pitäisi ja kannattaisi ja pitäisi hieman katsastella ensi viikon asioita etukäteen. Tarmokkaasti karistelin sen olkapäältäni (se onkin tarmokkain asia, mitä tänään aion tehdä) ja asettelin tyynyn paremmin.

Sillä tänään valitsemaanne aivoon ei saada yhteyttä, yrittäkää huomenna uudelleen.