Epävarmuuden sietämättömyydestä

Olen ihminen, jolla on aina langat käsissään. Tai jos ei ole, niin otan ne käsiini. Minulla on tarve hahmottaa kokonaisuus, hallita se ja ymmärtää sekä tietää koko ajan mitä tapahtuu, milloin tapahtuu ja miksi tapahtuu. Millä tahansa elämän alueella.

Luonteelleni on ominaista organisoida, järjestää, aikatauluttaa ja varmistaa, että kaikki tulee tehtyä. Oli prosessi mikä tahansa niin varmistan sen käynnistymisen ja myös loppuun saattamisen. Minulle on myös erittäin tärkeää tietää oma paikkani, oma vastuuni. Haluan olla luotettava osa kokonaisuutta niin, ettei kenenkään muun koskaan, ikinä, tarvitse murehtia siitä, että tuleeko tonttini hoidetuksi huolellisesti ja ajallaan. Oli kyse sitten ryhmätyöstä, töissä asukkaan asioiden hoitamisesta tai pastasalaatin valmistamisesta nyyttäreihin.

(Lienee tarpeetonta sanoa, että olen varsin ratkaisukeskeinen suorittaja.)

IMG_20180414_170012_237

Nyt olen ollut (vajaat) kaksi viikkoa harkassa lastensuojelussa ja siinä sivussa huomaan luiskahtaneeni täydellisesti mukavuusalueeni ulkopuolelle. En tiedä mitään, en osaa mitään, en hallitse. Löysin sietokykyni rajat. Epävarmuuden sietokykyni on aivan olematon.

Siis epävarmuuden omasta itsestäni ja omasta roolistani. On täysin sietämätöntä joutua siihen rooliin, että en osaa, tai tässä työympäristössä ehkä pystykkään, ohjautumaan itse ja tarttumaan työhön. Että joudun istua napottamaan ja odottamaan ohjausta, sitä että joku osoittaa minulle työtehtävän. Sitä, että tehtävän tehtyäni odotan taas uutta ohjausta. Minulle tulee hirvittävän flegmaattinen, avuton ja hyödytön olo. Enkä minä ole flegmaattinen, avuton tai hyödytön.

Täällä ajatusten syvyyksissä rypiessä on kerennyt pälkähtää päähän jo sekin, että yritänkö minä nyt haukata vähän liian suuren palan. Että kuvittelenko itsestäni liikoja, onko minusta oikeasti tähän? En silti ole luovuttamassa (sinnikkyys ja määrätietoisuus elävät minussa myös vahvana), mutta ajatuskehrä on tällä hetkellä varsin mollivoittoinen.

IMG_20180414_194924_745

Eilen kanditapaamisessa opiskelijatoveri sanoi, että kun hänellä(kään) ei ole mitään aiempaa kosketuspintaa sosiaalialaan, niin on törmännyt omiin alemmuudentunteisiin kun tuntuu, että kaikki muut on ihan täydellisen kartalla ja työkokemustakin sosiaalityössä tyyliin seitkyt vuotta. Tunnistan ja tiedän tunteen todellakin. Nyt harkan myötä tämä on jotenkin vielä enemmän vahvistunut ja konkretisoitunut – niin siellä työyhteisössä kuin muiden opiskelijakavereiden oppimispäiväkirjoja lukiessa. Sitä tuntee olonsa jotenkin aivan aasiksi ja jollain tapaa ulkopuoliseksikin.

Tiedostan toki myös sen, että ei parissa viikossa täysin uudessa ympäristössä voi itseltä odottaa, että uisi kuin kala vedessä. Tiedostan, että ei sitä muutkaan minulta, kai, odota. Asian tiedostaminen on kuitenkin eri asia kuin sen sietäminen.

Olen siis täällä fisuna kuivalla maalla. Haukon happea, räpiköin edes jonkinlaista langanpätkää sormien väliin ja mietin, että mitähän helvettiä. Uskon kuitenkin siihen, että tämä itsevarmuuden ja -luottamuksen notkahdus on ohi menevää. Mutta tällä hetkellä minunlaiselle, siis yleensä varsin vahvalle ja oma-aloitteiselle, tyypille tilanne on melko typerryttävä.

 

Pöpelikössä rempataan – näkemyksiä kaivataan!

Tsiisus kraist!!! Hoksasin vasta nyt, vieraalla koneella ja ilman kirjautumista blogiin tupsahtaessani, että tää sivuhan on ollu oikeaa mainosten sillisalaattia! AAARGHHH! Pyydän siis nöyrimmästi anteeksi teiltä lukijat kun olette joutuneet moisessa sotkussa seikkailemaan. Mainokset eivät ole näkyneet minulle itselleni, johtuen ilmeisesti siitä, että olen aina ollut kirjautuneena sisään.

No, nytpä laitoin muutamia roposia likoon ja jatkossa blogini on mainoksista vapaa. Samalla osoite hieman muuttui – nyt ollaan ihan oikeesti Pöpelikössä vaan, eli jatkossa hölötykseni komeilevat popelikossa.comin alla. Jee!

En tiedä onko kevät vai mitä, mutta jotain muutoksen tuulia meinaa muutenkin korvien väliin puhallella. Mietinnässä siis on, että laittaisiko blogin ulkoasua jossain vaiheessa remonttiin ja jos laittaisi, niin miten. En todellakaan ole mikään velho tekniikan kanssa, mutta ehkä täällä WordPressissä osais jotain sorvatakin. Ehkä. Todellakin paino sanalla ehkä.

Syksyllä pykäsin tämän sivun vauhdilla pystyyn enkä hirvittävästi pysähtynyt ajattelemaan muuta, kuin että kunhan nyt vaan pääsis kirjoittamaan. Siispä nyt kysyn teiltä! Oisko jotain sanottavaa sivun käyttömukavuuksista? Korjausehdotuksia? Muutostarpeita? Rehellistä palautetta kaipaan ja jos tosiaan vaan osaan (ja kunhan joskus ois aikaa) niin ehdotusten perusteella voisin ainakin yrittää korjailla kenkuimpia juttuja.

Kuva

Mitenkään mihinkään liittymätön kuva, mutta pakko jakaa kun hykerrytti ja samaistutti tällä(kin) viikolla.

Ihanaista viikonloppua kaikille! Minä vietän viikonlopun Jyväskylässä, upeassa lämpöisessä auringon paisteessa. Pikkasen eri luokkaa on täällä kevät, mitä kotipuolessa… 😀 Huomenna lähipäiväilemään ensimmäiseen kandiryhmän tapaamiseen, mutta tänään jos ensin vähän viiniä.

Mie oon Pohjois-Karjalan tyttölöitä

Olen asunut täällä koko ikäni. Puhetyyli, murresanat ja elämän asenne on jo äidin maidosta imettyä ja juureni ovat vahvasti täällä. Olen pienen kaupungin tyttö, enkä koskaan ole suuremmasta oikeastaan haaveillutkaan.

En ole ihan varma mitä kieltä puhun. Suustani tulee varmaan ripaus savoa, vaikka en sieltä ole vaikutteita konkreettisesti saanutkaan, ja ripaus tätä meidän omaa. Ehkä ne ovat niin lähekkäin toisiaan, että sekoittuvat iloisesti. Puhtaasti en kai puhu mitään, ja myös jonkin sortin yleiskielisyys on hiipinyt peliin mukaan iän karttuessa, enkä niin antaumuksella viännä ja kiännä kuin ehkä vielä juurevammat.

Olen aina, enemmän tai vähemmän, häpeillyt murrettani. Ulkopaikkakunnalla käydessäni tai vieraiden kanssa puhuessani huomaan silottelevani, varovani, hiovani pahimpia kulmia ja oikovani suurimpia viännöksiä – huomaan tekeväni tätä jopa instastoreissa! Kai sitä kuvittelee, että olisi jotenkin fiinimpi tai uskottavampi niin.

IMG_20180328_142112_842

Mutta tokihan se murre, minuus, aina läpi tulee. Tuplakonsonantit elävät ja voivat hyvin eikä vokaalitkaan aina ihan ojennuksessa pysy. Kohta pittää männä syömmään ku on näläkä. Innostuksissani suitset löystyy vieraassakin seurassa.

Eräänä lähipäivänä selitin opiskelukaverille Siun Sotesta.

”Mikä oli?”

”Siun Sote.”

”Nii mut mikä siun?”

”No SINUN tällä meijjän murtteella!”

Olen miettinyt, että miksi ihmeessä piilottelen? Mitä järkeä siinä on? Murteethan ovat aivan ihania, kielen ja vuorovaikutuksen rikkaus, ja ainakin itse kuuntelen innoissani ja hurmaantuneena itselle vieraita.

Olenkin päättänyt olla rohkea. Oma itseni. Pikkuhiljaa annan kieleni pyörähdellä niin kuin sen on luontevasti tarkoitettu, mutta aivan vapautuneesti en vielä kuitenkaan puhua pulputa. Mutta ehkä jonain päivänä olen avoimesti just se maalaisserkku, joka sisimmältäni olen! 😀

Mistäs työ ootta tänne tullunna? 🙂

Inspiroiduin Sailan Tampereelta moro -postauksesta 🙂

PS. Joskus vuosia sitten bongasin erään lahtelaisen suusta sanan vatipää. Se oli mielestäni niin hykerryttävän hauska, että jäi elämään omaankin sanavarastoon. Mutta meidän vastine köttelö on kyllä vähintäänkin yhtä kuvaava!

Pari sanaa vapaudesta parisuhteessa

Oon jonkun kerran maininnut siitä, että meidän suhteessa yksi tärkeimmistä ja parhaimmista asioista on vapaus. Vapaus pitää sisällään montakin eri asiaa ja näkyy siis monin eri tavoin, mutta tässä yhteydessä halusin kirjoittaa sen yhdestä olemassaolon muodosta: vapaudesta mennä ja tulla.

Tämä siksi, että elämäni Jeren kanssa tarjosi tänään jälleen yhden mehevän tilanteen. Tässä tiivistettynä:

Klo.16 hakee minut töistä. Vaihdetaan samalla kuulumiset, varmistu kuulema just neljän päivän vapaat. Käydään kaupasta ihan normisti viikon ruokatarpeita.

Noin klo.16.45 Höpöttelee veljensä kanssa puhelimessa. ”Oota sanon Pialle…” *kysyvä katse allekirjoittaneella* ”Aattelin lähtee Ruotsiin.” MITÄ?

Noin klo. 17 ilmoittaa lähtevänsä Ruotsiin.

Noin klo.17.15 Lentoliput ostettu, pakkailee reppua ja käy suihkussa.

Klo.17.55 Starttaa auto pihasta.

IMG_20180408_171823_809

Joku voisi vetää tästä raivarit. Joku voisi pyrkiä kieltämään, kieltää, kiukutella ja pitää maailmanlopun mykkäkoulun jos kielto ja kiukuttelu ei asian tilaa muuta tai viskata miehen poissa ollessa tämän lopunkin omaisuuden räntäloskaan. Joku voisi hymähtää, että no jopa on huonosti koulutettu ukko. Joku voisi ajatella, että siinäpä on nainen löytänyt mulukun miehekseen ja tässä suhteessa ei kyllä nainen saa osakseen kunnioitusta eikä arvostusta.

Tai sitten voi olla niinku minä, joka hetken kyllä kieltämättä nikotteli, että anteeks jotta miten oli, mutta sitten jo nauroi yhdessä ex temporen hulvattomuudelle ja vastasi miehen ööö passi on ja hammasharja ja kalsareita, sukkia ja laturi -hokemaan ja viuhtomiseen ympäri kotia, että no lompakolla, passilla ja puhelimella pääset jo pitkälle.

Myönnettäköön kuitenkin, että en minäkään mikään rajaton ymmärryksen ja rakkauden lähde ole. Jos meillä olisi muksuja pyörimässä edes yksi tai liuta tai jos kyseessä olisi ilmoitusluontoinen asia, että tota mä ja Pertsa ja pojat lähetään täst laivalle morotsuikkelis! niin ei meilläkään tämä olisi nikottelun asteelle jäänyt. Mutta koska miehelle harvakseltaan pitempiä vapaita järjestyy ja koska hän on menossa veljensä luo, niin asia on täysin hyväksyttävissä.

Ihan yhtälailla kuin minäkin voin varata Riikan loman vain itselleni tai ilmoittaa jääväni opintovapaalle ja sen myötä taloudellisesti heikommalle. Niin minäkin vain ilmoittelen, että hei olen taas silloin ja silloin viikonlopun Jyväskylässä tai hei otinpa tuohon yhden koiranhoitokeikan enkä ole puoleen viikkoon kotona. Niin minäkin voin häippästä kesämökille viikkokausiksi ja olettaa, että kyllä se toinen kotona hoitaa kaiken.

IMG_20180408_165319_867

Yksi syy siihen miksi me olemme yhdessä, miksi me olemme onnellisia yhdessä on tämä. Yksi syy siihen miksi meillä ei ole lapsia, on tämä. Vapaus ja vastavuoroisuus, tietoisuus siitä, että sinä saat ja minä saan, kun perusteluna kulloisellekin toiminnalle on hyvä elämä ja onnellisuuden lisääntyminen.

Lähtiessään se vielä suikkas suukon poskelle ja leperteli kuinka hänellä on maailman paras tyttöystävä, ja virnistäen kysy vielä perään, että eiks ollu aika kivasti sanottu? Totesin, että eipä siulla taida nyt oikein olla varaa sanoa muutakaan…

…mut eipä niin miullakaan muuta kuin että paras on hänkin, niin on tässä vakka ja kansi ja ananas ja kookos toisensa löytäneet.

 

Elämässä parasta: nukkuminen

Lauantaina en tehnyt mitään. Sen olin päättänyt ja päätöksessäni esimerkillisesti pysyin. Suurin osa päivästä meni torkkuessa. Tähän saattoi toki vaikuttaa se, että ansiokkaasti otin opiskelijan roolin todesta ja kompuroin kotiin neljältä aamuyöllä. Mutta epäilemättä suureen unen tarpeeseen ja minkään tekemättömyyteen vaikutti myös varsin raskas viikko.

Päivätorkkuilusta huolimatta myös yöunet maistuivat eikä Nukkumattia tarvinnut houkutella paikalle kun sohvatyynyn jälkeen pää painui sängyn tyynyyn. Tänään aamulla olinkin sitten ensimmäistä kertaa hereillä jo ennen kahdeksaa. Ilman herätyskelloa ja ilman mitään, silmät vaan aukes ja BING olin virkeä. Mutta tämähän ei siis käy laatuun, totesin, vapaapäivinä ei todellakaan nousta aikaisin, vaikka mikä olisi! Niinpä vetkuttelin sängyn pohjalla vielä pari tuntisen ihan vaan siksi kun voin.

Miksi herääminen ei ole koskaan vapaaehtoista, virkeää ja bingiä silloin kun oikeasti pitäisi herätä ja nousta?

IMG_20180328_220205_887

Olisi ihanaa voida viettää myös sunnuntai tekemättä mitään, mutta tässä vaiheessa en vielä sellaiseen täydelliseen suloisuuteen ja yltäkylläisyyteen voi tuudittautua. Toisaalta tänään on ollut hyvä ja levännyt olo, joten hommien tekeminenkään ei ole tuntunut uuvuttavalta. Essee, jonka deadline on viikon päästä, nytkähti taas mukavasti eteenpäin. Oikeastaan koko työstä ei puutu enää muuta kuin loppupäätelmät ja yhteenveto. Ensi viikonloppuna on myös ensimmäinen kandiryhmämme tapaaminen ja siihen liittyvät ennakkotehtävätkin ovat nyt paketissa. Sain siis nyt viikonlopun aikana kuitenkin jo paljon sellaista aikaiseksi mitä olin alunperin ajatellut riipiväni kasaan ensi viikon aikana. Tämä toki keventää sitten huomattavasti arkea, eli win-win.

Ensi viikko tulee kuitenkin, tästäkin huolimatta, olemaan varsin kiireinen, värikoodattu palapeli. Silloin ei ole luvassa myöskään viikonlopun tuomaa rauhaa ja latautumista, kun Jyväskylään siis jälleen tieni vie.

Siksi määräänkin itselleni paljon unta, lepoa ja rauhaa aina kun mahdollista. Nytkin ahkeroituani aamupäivän voin loppupäivän osalta siirtää kaiken ajatuksistani syrjään ja vain olla. Hautautua koiran tuoksuisen viltin alle, etsiä kaapin perukoilta unohtuneet keksi- ja herkkujemmat, lukea viikolla arjen mylleryksen ja kiireen alle jääneet blogipostaukset ja selailla somea kyllästymiseen saakka.

Tältäkö viikonloppu tuntuu? 🙂

 

En muistanu, että aikuisen elämä on tämmöstä

AAMUJA

Kello soi 6.30. Torkutan vartin ja sitten on pakko nousta. Napsautan valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle. Koira ulos, kissoille ruokaa, naamaan puuteria, ripsiin väriä, huhuilu makkariin kahvi tippu. Ne vaatteet päälle. Banaani tai pala leipää, pakko opetella syömään aamupalaa. Yhtenä aamuna olen pyöräillyt töihin (kaivettuani sen toistamiseen lumen alta).

IMG_20180403_070646_329

PÄIVIÄ

Uutta uutta uutta. Kaikki on uutta. Kaikki on mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa. Lämpimiä vastaanottoja työyhteisöön, asiakkaiden tapaamisia ja niitä että ei, ei saa tulla opiskelija mukaan. Elämäntarinoita, nimiä papereilla, tekoja ja tekemättömiä. Kymmenen sentin hintaisia kahvimukillisia ja makaronilaatikkoa eväänä kolmatta päivää. Kaksi pyöräiltyä kotimatkaa.

IMG_20180405_174926_592

ILTOJA

Ryhmätyön viimeistelyjä, esseen kirjoittelua, verkkopalavereita ja vertaisarviointeja. Kahden viikon sisällä kolme deadlinea ja matkaliputkin pitäisi ostaa ensi viikolle. Imurointia, pyykinpesua ja pohjaan palanut pinaattikeitto. Kissa kiipeää syliin ja toinen kaipaa leikkikaveria, ei saa kuin muutaman laiskan lelun heiton. Puolella silmällä Netflixin katsomista ja kahdeksalta illalla peiton alle sukeltamista kun ei jaksa sitäkään. Kalenterin liian pieniä päiväkohtaisia laatikoita. Melatoniinia pysäyttämään ylivirittynyt ajatuksen virta ja äkkinäisen pommiin nukkumisen pelkoon, kun uni karkaa senkin takia.

IMG_20180403_161520_693

IMG_20180403_213144_512

ÖITÄ

Ensimmäisen yön jälkeen syviä. Ei muistikuvia.

Ensimmäistä kertaa paljain varpain

Eilen mökkimme rauha pakkasi kimpsunsa ja häipyi sitä mukaan kun pirttipöydälle katettiin kirjapino, läppäri, ipad ja puhelimia. Minun oli pakko uhrata yksi päivä lähes täydellisesti opiskelulle ja sitä varten tällä kertaa tarvitsin toimivan nettiyhteydenkin – siis muunkin kuin puhelimen näytöltä tihrustettavan. Pitkähkön taistelun ja muutaman kirosanan jälkeen saatiin netti läppärissä pelittämään.

Picture_20180331_115627371

Nytkin kirjoitan tätä postausta läppärillä pirttipöydän ääressä. Se tuntuu jotenkin sanoinkuvaamattoman väärältä. Tänne kuulumattomalta ja ikävällä tavalla arkiselta. Eilen illalla pakkasin opiskelun jälkeen kyllä kaiken pois ja valtasin tilan jälleen kynttilöille, rauhalle ja hiljaiselle pööpöilylle. Sen päätin, että ainakaan mitään Netflixiä en ala mökillä tuijottamaan ikinä!

Se muuten jäikin mökkimme pikkumukavuudet -postauksessa mainitsematta, että vaikka sähköjä ei olekaan niin olemme mahdollistaneet minun opiskelut myös täällä mökillä raahaamalla auton akkua ja jotain piuhan pätkiä mukanamme. Siitä saamme virrat läppäriin ja puhelimetkin ladattua. Vaikka tämä hieman sotiikin hakemaamme yksinkertaista elämää vastaan, niin mieluummin näin kuin siten, että joutuisin kökkimään kotona jonkun hemmetin esseen takia.

Tältä reissulta opiskelu tosiaan lohkaisi päivän. Mutta vain yhden päivän. Muilta osin olin hirvittävän tehokas väistelemään kaikkea pakollista ja tekemään vain sen mitä halusin.

Picture_20180331_115647170

Aurinko paistoi koko viikonlopun upeana aamusta iltaan, vasta tänään paikalle hiipi harmaus. Luvatut lumisateet eivät ole tänne vielä ehtineet ja tänään palailemme kotiin. Autoon on kyllä varalta pakattu myös lumiketjut mukaan, mutta näyttää siltä, että säästyimme niiden käyttämiseltä.

Sauna lämpisi joka ilta. Rinteeseen pakkautui hyvä ja kantava polku, joten saunavedet sai ensimmäisen päivän hangessa rypemisen jälkeen ongelmitta. Jere innostui hakkaamaan jäät terassilta kun aurinko niitä niin mukavasti pehmitteli, ja minä hihkuin saunatauolla, ensimmäistä kertaa paljain varpain terassin laudoituksella tälle vuodelle!

Minun opiskellessa Jere kiipesi katolle ja kolasi, lapioi ja huhki sieltä miehen kokoiset kinokset alas. Nyt mökkiä ympäröi lumi kuin muuri, ikkunasta näkyy valkeus. Jere hihitteli ja toi minulle puhelimensa katsottavaksi. Puhelimessa oli kuva ja kuvassa Riki seisoi katolla savupiipun vieressä.

Picture_20180402_102604779

Kuvasin aitan räystäiltä tippuvaa vettä, lintujen sirkutusta, ilta-auringon kuparisiksi värjäämiä mäntyjen runkoja. Pesin hiukseni mustikan tuoksuisella hienon hienolla suomalaisella. Olen juonut aamuisin vain vademalla maustettua valkoista teetä, kahvia en ole edes kaivannut.

Huomenna alkaa arki, uusi jännittävä arki. Harjoitteluni ensimmäinen päivä kutkuttelee takaraivossa koko ajan. En kuitenkaan anna sille vielä valtaa. Sitäpaitsi, ajatus ei edes tunnu enää niin ristiriitaisen kaoottiselta kuin vielä viime viikolla. Olen nollannut, levännyt, hööpöillyt ja kasannut itseni ja ajatukseni täällä missä asuu rauha. Laitan vielä toisen mukillisen teevettä kiehumaan, syön aamiaiseksi suklaakeksin. Iltapäivällä menemme vielä anoppilaan syömään pääsiäispäivällistä.

Huomenna on vasta huomenna.