Istuin rappusilla ja katsoin; kesä!

Minä huhkin vielä perjantaina töissä ja kotona, siivosin apinanraivolla ja eilen sain valmiiksi ja palautettua työn, jonka deadline on huomenna, jotta saisin viikonlopun vain olla ja nauttia. Saattaa kertoa väsymyksen ja ylibuukatun aivon tilasta jotain sekin, että eilen kotiin tullessani seisoskelin hyvän tovin lukitun kotioven edessä kädessäni pankkikortti ja ihmettelin, että mitäs tässä nyt pitikään tehdä…

Olin maanantaista torstaihin poissa kotoa, ja sillä välin pihamme oli tullut sekopäiseksi. Lähtiessäni kukkapenkeissä oli pienen pikkaraisia alkuja, saniaiset ja pionit vasta nousemassa, raparperi ja lipstikka vielä odottivat suurta riehaantumista. Muutaman päivän aikana kevät muuttui kesäksi ja piha niin vihreäksi ja rehottavaksi, että olin tiputtaa leukani palatessani kotiin. Kesäpikkusydän kukkii jo täyttä päätä, liljat työntävät varttaan kohti taivaita ja kullero pullistelee sen näköisenä, että kohta pilkahtaa ensimmäiset keltaiset.

Viime yönä nukuin lähemmäs kymmenen tunnin yöunet ja aamulla olin niin hereillä ja niin valmis ottamaan vastaan auringon ja vapauden ja ajan tehdä ihan mitä haluan.

Ihan mitä haluan tarkoitti tässä tapauksessa reissua kesäkukkakauppaan, lopultakin, viimeinkin!

Ja minä lähdin ostamaan säkillistä multaa, murattia, hopeaputousta, kukontöyhtöjä ja kesäkurpitsaa. Minä palasin kotiin mukanani kaksi multasäkillistä, murattia, hopeaputousta, metallinen kukko, kesäkurpitsaa, diana, joku mikälie vihree, huovinkukkia, ruukkuneilikka ja samettikukkia. Oikein kivasti siis meni.

Olen istuttanut kesäkukkia ja kesäkurpitsaa, kaivanut saniaisia ja humalaa maasta istuttaakseni niitä eri paikkaan, huokaillut kukkapenkissä reuhottavalle revonpavulle kun sen leviää holtittomasti minne sattuu ja nauranut maissille, joka oli ilmestynyt kasvihuoneeseemme tomaatin, paprikan ja kurkun seuraksi. Leikkasin juhannusruususta talven runtelemat oksat ja istutin ruosteiseen rikkonaiseen, aiemmin notskinpolttoon tarkoitettuun, vatiin kivikkokasveja ja asettelin ympärille Pohjois-Norjasta tuotuja simpukoita ja meren silottamia kiviä. Istuin rappusilla ja katsoin; kesä!

Ei sitä ihminen paljoa vaadi ollakseen onnellinen. Käsien upotusta multaan, purkkien ja purnukoiden siirtelyä, multasäkkien raahaamista. Taimien taputtelua hellävaroin ja kastelukannun kanssa kekkaloimista pitkin tonttia. Sileä kivi on kaunis ja tuntuu ihanalta kädessä, ruosteisessa ketjussa on sitä jotain, pelargonin nuppu vetää suuta hymyyn ja nurmi paljaiden varpaiden alla on pehmeä ja lämmin. Ei sitä ihminen paljoa vaadi.