Ensin minä hukkasin tunnit. Sitten lipesi päivät, kiiruhti viikot. En todellakaan tiedä minne huhtikuu livahti ja mikä on tämä toukokuun kolmas, joka kalenterin nurkassa ja läppärin alareunassa tönöttää, piirtyy muistiinpanoihin kahtena kaarena? Ei sanonut ees käsipäivää, tämä toukokuu, kun kiiruhti sisään, asettautui taloksi.
Sanoja, lauseita, ajatuksia ja asioita kulkee sormieni läpi, korvien välistä, kirjoittaen, puhuen ja kuunnellen. Tunnit, päivät ja viikot täyttyvät, informaatioähky on normi.
Yhtään mitään ei sitten täällä jaksa. Tai tänne ei enää riitä, ei sanoja eikä ajatuksia. Kaikki kepeä ja arkinen jää puolitiehen roikkumaan, hoippuu kantamattomiin, ei kasva tarpeeksi isoksi, että kirjoittamiseen asti viitsisi.
Niin kuin että
on jo toukokuu eikä pöydän kulmalle tullut ostettua ainoatakaan narsissia
ja että aina kirjoittaessani narsissi minun on pakko tarkistaa etten tullut kirjoittaneeksi narsisteista.
Tulee jotenkin olemassa oloaan anteeksipyytelevä fiilis kun kaivaa lounastauolla esiin valmisruokapakkauksen
kun en nyt hitto tällä kertaa jaksanut kokata ja
vaikka tietääkin ettei ketään hei kiinnosta.
Kellarissa talvehtineista pelargonioista yksi innostui kukkimaan
ja orkidea puskee villinä uutta kukkavartta
vaikka filosofiani sisäkukkien hoidosta onkin hupsista saatana milloinkahan kastelin viimeksi?
Eilen kaadettiin iso kuusi tontin laidalta ja huokaistiin taivas! ja odotetaan lisää aurinkoa varjoisaan pihaamme
siltikin, vaikka viikon aikana lumi suli humisten meiltäkin (vaikka vielä sitä riittää)
ja paljasti raparperipenkin ja loputtomasti koiranpaskaa.
On siis toukokuu ja kaikki herää ja kasvaa ja elää ja kurkottelee korkeuksiin. Minä kurkottelen lähinnä tyynyä ja herään yhtä väsyneenä kuin nukahdan. Huhtikuu vei mehut, jospa toukokuu palauttaisi.
Pöpelikössä 