Istun yhdeltätoista ulkona juomassa aamukahvia ja katselemassa kanoja. Ulkona! Lämpimässä auringonpaisteessa! Päälläni on joka suuntaan lököttävät sydänkuvioiset pyjamahousut ja viininpunainen neuletakinkauhtana. En jaksa edes muistaa neuletakin ikää. Mutta siksi se onkin niin ihana, juuri oikeanlaiseksi pehmentynyt, kulahtanut ja lörpsähtänyt. Ja tässä minä tarkenen mainiosti juomassa aamukahviani ja katselemassa kanoja.
Kanankatselupenkki on yksi lempparipaikoistani pihassamme. Etenkin sitten kun ylös katoksi kaartuvat koivu ja pihlaja saavat kesäasun ylleen ja syksyllä, kun pään yllä roikkuu muhkeat pihlajanmarjatertut ja jaloissa rahisee värikkäät elämänsä antaneet lehdet. Mutta kyllä keväälläkin. Heti kun se sulaa ja kuivuu talven alta parkkeeraa peffa penkkiin ja katse kiinnittyy tosi-teeveeseen.
Kanoilla on jo täysi tohina päällä, minulla ei. Haen toisen mukillisen kahvia, ensimmäisestä mukillisesta puolet ehtii jäähtyä haaveillessa. Minulla on käsissäni neljä päivää vapaata. Neljä aamua ilman herätyskelloa, neljä mahdollisuutta istuskella aamukahvilla niin kauan, että se muuttuu päiväkahviksi. Näinä päivinä ehkä tartun haravaan, ehkä koulukirjoihin. Ehkä teen kaikkea ja ehkä en yhtään mitään.