Kursori työntyy kivuitta eteenpäin

Sormet vilistivät näppäimistöllä täyttä vauhtia jo aamupäivällä, kun Jere sanoi lähtevänsä ja kumartui viereen. Maltoin kääntää päätäni, vaan en silmiäni, näytöltä sivuun sen verran, ettei lähtösuukko osunut harhaan ja äännähdettyä heipat, kun olin jo takaisin omissa maailmoissani. Tänään minulla on ollut hyvä vire, vaikka en ole vieläkään aivan varma, kuinka työ lopulta kuroutuu kasaan, alkaa ja loppuu, ja mikä sen kaiken siitä väliltä täyttää.

Mutta pidän siitä, että tekstiä syntyy. Siitä, että sormet kiiruhtavat jo seuraavaan virkkeeseen ennen kuin käsillä olevassa on piste, siitä kun muistivihkon sivujen reunoille piirtyy nuolia ja avainsanoja, muistutuksia ja viittauksia, käsittämätöntä söherrystä, jonka merkitykset vain minä tiedän.

IMG_20180722_190221_931

Paljosta on helpompaa karsia kuin synnyttää väkipakolla tyhjästä. Puhuttiin sitten tekstin määrästä ja sen muokkaamisesta tai siitä fiiliksestä, kun kirjoittaa. Niissä on ero. Siinä täytyykö kirjoittaa, vai saako.

Tämä on sitä parasta antia, mistä minä olen koko opiskelutaipaleen ajan eniten pitänyt ja jollaista minä opiskelun olen toivonut olevan. Se, että istun läppärin ääressä mökillä, aloitan työskentelyn aamulla aamukahvia juoden ja työskentely sujuu, tunnit valuvat ohi ja havahdun vasta, kun kurniva vatsa ilmoittaa ruoka-ajan koittaneen.

Jos asuisin kaupungissa, haluaisin olla myös sellainen opiskelija, joka naputtelisi läppäriään kirjastossa ja kahvilassa. Jossain boheemissa, sopivalla tavalla rähjäisessä, pikkubaarissa viinilasi vieressäni. (Myönnän myös usein ajattelevani, että kandin sijaan käsillä olisi tuolloin esikoisromaani, mutta se nyt on vain höpsö ja kliseinen haave.)

IMG_20180723_161426_437

Ympäristöä tärkeämpää on totta kai se vire, se mahtava rytmi ja flow, joka vie mukanaan. Kun on tunne, että teksti on hyvää. Ei valmista, ei lähelläkään vielä valmista, mutta hyvää. Sitä, kun tuntee olevansa jotenkin höpsöllä tavalla aikuinen ja tekevänsä jotain merkityksellistä. No, ainakin itselle merkityksellistä.

Ilman sitä virettä, sitä tiettyä kirjoitusfiilistä, harvemmin tekstikään on niin hyvää. Niin soljuvaa, kivuitta kursoria eteenpäin työntävää. Upeimmassakaan ympäristössä ei teksti synny ilman sitä. Mutta uskon, että ympäristöllä voi vaikuttaa fiiliksen kiinni saamiseen. Minä löysin sen pitkästä aikaa täällä mökillä. Ensin haparoiden parin ensimmäisen parin päivän aikana, sitten räjähtäen nyt, kun jäin yksin. Tipahdin omaan maailmaani.

IMG_20180723_171614_263

Yksin on hyvä. Tämäkin minun pitäisi aina muistaa, että välillä, ihan oikeasti, minun täytyy saada olla yksin.

Vaikkakin…

Viime yönä kuulin kun jokin ulvoi jossain päin metsää. Heinäkuiset yöt ovat jo varsin pimeitä. Järkeni sanoi sen olevan koira, mutta mielikuvitukseni kirkui punaiset hälymerkit päällä sutta. Mielikuvitus voitti ja nousin sulkemaan oven. Luulen, että nukun ovi kiinni myös ensi yön.

Yksi ajatus artikkelista “Kursori työntyy kivuitta eteenpäin”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s