Alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti huomenna pakata matkalaukullinen roinaa ja ”muuttaa” Jyväskylään veljen nurkkiin koko elokuuksi. Siellä olisin viikonloput posmottanut englannin puheviestinnän kurssilla ja arkipäivät kirjoittanut kandia. Englannin puheviestinnän kurssi valitettavasti peruuntui liian vähäisen osallistujamäärän myötä ja siirtyi marraskuulle.
Kerkesin jo ihastua ajatukseen. Siihen, että
kulkisin viikottain yliopistolle, sitä ihanaa reittiä, jonka varrella on vanhoja puutaloja ja villiintyneitä puutarhoja, ja kenkäni kopisisivat yliopiston käytävillä
päivisin naputtelisin kandityötä kerrostaloasunnossa, hiukset nutturalla ja nutturassa sojottaisi kynä (näin ei ikinä oikeasti tapahdu muuten kuin mielikuvissa), keittäisin tolkuttomasti kahvia ja unohtuisin keskustelemaan veljen kanssa siitä mikä nuorisoa oikein vaivaa
kävisin kahviloissa ja siinä lähellä olevassa Vakkarissa viinillä, ehkä kirjan kanssa tai läppärin, heittäisin jotain nokkelaa läppää jonkun tuntemattoman kanssa ohimennen, tilaisin toisenkin viinin vaikka ei pitäisi
leikkisin olevani parikymppinen opiskelija, huoleton tyttö, jonka elämä olisi vain tenttejä ja deadlinejä, viimeisillä kolikoilla ostettuja viinejä ja pummattuja röökejä.
Minä oikeasti rakastan elämääni, kaikkea sitä mitä minulla on ja kuinka olen tähän päätynyt. Minä rakastan pikkuista kotikaupunkiani, sitä kuinka edullista täällä on olla ja elää ja kuinka luonto on jatkuvasti läsnä. Minä en voisi kuvitellakaan asuvani kerrostalossa enää ikinä eikä (isot) kaupungit ole koskaan kiehtoneet mieltäni.
Mutta, en tiedä johtuuko tämä lähestyvästä syntymäpäivästä vai mistä, sitä joskus pysähtyy pohtimaan, että no voihan hiton hitto. Olisipa ollut silloin nuorena, kymmenen vuotta sitten, rohkea (ja ylipäänsä kiinnostunut opiskelusta, krhm) ja lähtenyt. Kokenut ne yliopiston käytävät, opiskelijaelämän, pienet kahvilat ja boheemit baarit. Elänyt kimppakämpässä, kiistellyt kämppiksen kanssa vessansiivousvuoroista ja miettinyt mistä saisi jääkaappiin jotain valon kaveriksi.
Ensi keväänä aion hakea yliopistoon. Jos pääsen, niin aion imeä itseeni kaiken sen fiiliksen minkä vain irti saan. Mutta näissä raameissa, joissa elämäni on – työn ja kodin ja eläinten ja miehen asettamissa rajoissa. Elämämme on liian hyvä ja valmis räjäytettäväksi opiskelun takia uusiksi esimerkiksi vaihtamalla asuinpaikkakuntaa. Olen myös, loppujen lopuksi, aivan liian vanha mukavuudenhaluinen sellaiseen.
Mutta hupsutella saa, vähän hölmönä haaveilla, että voi kun aikaa voisi siirtää taaksepäin. Onko teillä muilla jotain, jonka toivoisitte tehneenne toisin? Vaikka olisittekin tyytyväisiä elämäänne juuri sellaisena kuin se on. 🙂
Pöpelikössä 
Mä toivoisin, että olisin osannut ottaa sen oman yliopisto-opiskeluelämäni rennommin ja pitää itsestäni parempaa huolta; opiskella vähemmän ja sosialiseerata ja levätä enemmän, ehkä en olisi sairastunut jos en olisi paahtanut menemään jatkuvasti sata lasissa. Mut kun eniten kiinnosti kaikki!
TykkääLiked by 1 henkilö
Ah niin, opiskeluelämän toinen puoli. Voin kuvitella tuon tilanteen, että ihan kaikki kiinnostaa ja haluaisi oppia ja tietää kaiken – itsekin olen tuolla avoimen tarjonnassa joutunut toppuuttelemaan itseäni!
Toivottavasti voit nyt paremmin ja muistat pitää itsestäsi huolta. 🙂
TykkääTykkää
Itsestä huolen pitäminen on nyt mun päätyönä kun yritän päästä kroonistuneen sairauden kanssa balanssiin. Oman kokemukseni perusteella arvioisin että nykyinen rajatumpi opiskeluoikeus ei välttis ole yhtään huono juttu, pakko miettiä vähän tarkemmin sitä mihin soppaan sitä lusikkansa opinnoissa pistää. Itselläni lähti mopo pikkasen mm. sivuainevalintojen kanssa keulimaan. 😁 Opiskelu on kyllä ihanaa, toivottavasti pääset jatkamaan sun opintojasi!
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos, sitä minäkin toivon! 😊
TykkääLiked by 1 henkilö
Mä aloitin 10 vuotta sitten amk-opinnot. Tutkinnon tempasin kasaan reippaasti alle tavoiteajan. Sittemmin useamman vuoden avoimen yliopiston opintoja töiden ohella askarrellessani olen monesti miettinyt, miksi en naatiskellut opiskelijaelämästä rauhassa. Nyt uuden edessä yliopiston tutkinto-opiskelijana aloittelevana ajattelin ottaa vääryyden takaisin ja heittäytyä reilusti kellumaan opintoihin. Eläköön opintovapaa!
TykkääTykkää
Oiiiii!! Hieman vihertävänä toivotan tätä(kin) kautta onnnnea! 🎉 NAUTI!
TykkääTykkää
Aina välillä sitä miettii, että mitä jos oiskin sillon lukion jälkeen oikeesti lukenu kunnolla pääsykokeisiin sen sijaan, että kaulaili poikaystävänsä kanssa, ja päässy yliopistoon (jyväskylään tai tampereelle). Että mimmosta elämä mahtais olla ja minkälaisia ihmisiä siinä olisi. :>
TykkääLiked by 1 henkilö
Oijoi…mut heii, se kaulailu on varmasti ollu Ihan Maailman Tärkeintä just sillon!
TykkääTykkää
Toisinaan mietin millaista olisi asua ihan yksinään vaikka Turun keskustassa ja vastata vain itsestään. Eli oman elämäni vastakohta. 😂
TykkääLiked by 1 henkilö
Näillä ajatuksilla on hauskaa kyllä joskus leikitellä ja mitä absurdimpi ajatus niin sitä hauskempaa – vastaavasti itsekin oon pohdiskellut sitä, että millainen elämä minulla olisi ja millainen olisin äitinä, jos niitä muksuja oliskin tullut pyöräytettyä vaikka silloin kymmenen vuotta sitten! 😀
TykkääLiked by 1 henkilö
Joo! Kyllä mielikuvitusta on välillä hyvä käyttää ja näitäkin pohdiskella! 😊 Mä mietin välillä myös sitä MITEN erilaista olisi tehdä ruokaa vaan itelleen. 😂 Ei ruokarajotteita ja ”en tykkää” valituksia. 😂
TykkääLiked by 1 henkilö
Kymmenen vuotta sitten aloittelin amk-opintoja kauhuissani vieraalla paikkakunnalla. Ne vuodet olivat kuitenkin ihan elämäni parhaita juuri siinä mielessä, että oli vapautta ja vastuuta vain itsestään. Sain mahtavia ystäviä, nukuin kun nukutti, lusmuilin, istuin pubeissa ja kahviloissa ja raavin esseet kasaan viimeisenä yönä ennen deadlinea 😀 Ah, ihanaa aikaa!
TykkääLiked by 1 henkilö
Mä aloitin yliopisto-opinnot kymmenisen vuotta sitten. Nyt toivon, että olisin osannut ottaa opiskeluajan rennommin, olla suorittamatta niin vakavasti ja murehtimatta tulevaisuutta. Silloin tunsin itseni kovin vanhaksi ja sellaiseksi, että pitäisi olla valmis ihminen. Nyt se lähinnä huvittaa. Että olisipa tuo ihminen osannut olla juuri niin nuori kuin olikin, ilman pingottamista ja stressaamista. Niin, ja vaihtoon olisi myös pitänyt lähteä. Se todella harmittaa, että en lähtenyt. Tästä huolimatta lopputulos on kuitenkin ihan ok, ja stressaaminenkin karissut 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö