Olen viettänyt kokonaisen mökkiviikonlopun mahtavassa seurassa ihanan järven rannalla, pelanut krokettia, nauranut naamani kipeäksi ja syönyt ja juonut sen sitten turvoksiin.
Vetänyt villasukat jalkaan iltaisin.
Tullut koiranhoitotädiksi täksi viikkoa sukulaisten nurkkiin, sylittelemään kahta kooikerhondjea ja maailman parasta perhoskoira Marttaa, joista vähintään yksi on koko ajan alle metrin päässä minusta
ja joutunut sen myötä mukautumaan ihan uudenlaiseen päivärytmiin, kun nuori hupakko vinkaisee aamupissalle ensin kuudelta, lopullisesti ylös kahdeksalta
ja huvittunut, kun mies kääntää Martan kanssa kylkeä, minä annostelen muille aamuruokaa, keitän kahvia ja paitakin on nurinpäin päällä.
Tarttunut taas usean lorvailupäivän jälkeen kiinni työhön, siis kandiin, ja tuskastunut, kun kahden tunnin aikana uutta tekstiä syntyi vain puolikas sivu
ja miettinyt, että olis kai niitä helpompiakin aiheita ollut
mutta jatkanut sitten vaan sitkeästi lukemista, muistiinpanojen tekemistä, jo kirjoitetun jäsentelyä ja huomannut, että jumeista kyllä selviää ja saanut aikaiseksi loppujen lopuksi hyvän opiskelupäivän, josta on taas hieman helpompaa jatkaa tänään
kun hoksaa, että mitä sitä oikein olikaan tekemässä.
Saanut kutiavat itikanpistot molempiin jalkapöytiin, vaikka itikoita ei enää edes pitäisi olla. Varmaan niistä metsikön viimeisistä.
Olen hämmentynyt siitä, että on jo elokuun puoliväli, ihan yks kaks yllättäin ja sen myötä kaikki asiat, jotka tuntui niin kaukaisilta ja no sitten joskus ovatkin jo aivan nurkan takana.
Olen kadottanut kosketukseni tähän blogiin, kirjoittamiseen, joutavista hölöttämisiin, ja joskus tärkeistäkin. Ehkä, toivottavasti, hoksaan tämänkin taas joskus.
Pöpelikössä 