Yksi selviytymistarina esiintymisjännityksestä

Minulle kaikista kammottavin osuus opiskeluista on esiintyminen ryhmän tai luokan edessä (jopa pahempi kuin tutustumisleikit, joten todellakin ollaan kauhun ytimissä tässä). Puheen pitäminen, esitelmä ja mitä näitä nyt on. Kaikki aiheuttavat suoranaista ahdistusta ja pelkoa jo päiväkausia ennen varsinaista tapahtumaa.

Kirkas muisto lukioajoilta on, kun pidin yksin esitelmää fobioista (kuinka osuvaa) ja kesken puheen tunsin, kuinka päässä alkoi kohista, raajojen ääreisosat kylmenivät ja jalat olivat mennä alta. Viittä vaille siis pyörryin. Jatkoin esitelmän kuitenkin sitkeästi loppuun istualtani, mutta tämä alensi kokonaisarvosanaa. Ei siis kovinkaan rohkaisevaa toimintaa opettajalta jatkoa ajatellen…

Oireet eivät noin voimakkaasti ole tulleet pintaan myöhemmin, mutta ovat olemassa kuitenkin. Näiden lisäksi puhun hermostuksissani nopeasti, sekoilen muistiinpanojen ja sanojen kanssa kun ajatukset lepattavat villiintyneenä ympäriinsä, tärisen enkä useinkaan muista jälkeenpäin esiintymisestäni mitään. Häpeä ja epäonnistumisen pelko ovat myös aina voimakkaasti läsnä.

20180928_150206

Tänään minulla oli tämä sama tilanne edessä ryhmätyön merkeissä. Bonuksena kaikelle vielä se, että esitys täytyi pitää englanniksi. Minun englannin taitoni eivät ole kovinkaan vahvat etenkään lausumisen osalta. Menneet pari viikkoa on ahdistus kuristanut kurkussa enemmän tai vähemmän, viime päivinä enemmän.

Muutama yö sitten näin unta hukkumisesta. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin nähnyt. Unessa olin rannalla, siellä oli paljon porukkaa ja tuntematon lapsi vajosi pinnan alle. Joku muu raahasi lapsen sieltä pois, mut minä olin se joka herätteli, ravisteli lasta. Hän oli elottoman tuntuinen, suusta tuli vettä ja niin edelleen. Lapsi selvisi kuitenkin kyllä.

Päätin sitten googlailla unisymboleita kun en tosiaan aiempia hukkumisunia muista nähneeni.

Uni hukkumisesta tai hukkuvan näkemisestä kielii henkisestä hukkumisesta, ahdistavista tunteista, menettämisen pelosta ja arjen paineista.

Samalla hukkumisuni kuitenkin merkitsee, että raskaitten asioitten yli on mahdollista päästä.”

Lähde hedelmäpuu.com

Skeptisenä luonteena en oikein tahtoisi uskoa unimaailmoihin ja unien tulkintaan, mutta tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että alitajunta tuntui ahdistustani työstävän urakalla. Että syvissä vesissä mentiin kirjaimellisesti.

20180929_141136

Olen lukenut ja minulle on kerrottu lukuisia ohjeita ja, totta kai, hyväntahtoisia vinkkejä siitä kuinka jännitystä helpottaa ja miten oman pään saisi pysymään kasassa (tai ettei nyt ainakaan löytäisi itseään ketarat ojossa luokan lattialta). Kuten esimerkiksi

tosi monet jännittää

muista puhua hitaasti

ei tartte olla täydellinen

hengitä hengitä hengitä

Tosi tärkeitä ja toimivia vinkkejä kyllä. Mutta olen huomannut, että usein se kauhu vyöryy päälle niin nopeasti ja niin voimalla, että kaikki itsensä rauhoittamistavat unohtuu tai suorastaan mitätöityy. Hengitäppä siinä sitten zeninä.

Tänään kuitenkin yllätin itseni! Vaikka esiintymisjännitys oli potenssiin sata vieraan kielen vuoksi, onnistuin pitämään itseni kasassa. Onnistuin jopa paremmin kuin koskaan aikaisemmin suomenkielisissä esiintymisissä. EN edelleenkään muista itse esiintymisestä ja puheestani juuri mitään (paitsi että kuulostin ehkä intialaissyntyiseltä), mutta minulle kerrottiin, että jännitys ei näkynyt millään lailla.

Mitä tein toisin? Mikä tässä erosi edellisistä? No, niinkin yksinkertainen asia kuin ryhmän vertaistuki. Olen usein parjannut ryhmätöiden tarpeellisuutta, niiden toimivuutta ja yleisesti ottaen työskentelen mieluiten yksin. Mutta tässä kohtaa meidän ryhmästä muodostui huikea kallio minun tutisevien jalkojeni alle. Meille kaikille aihe sekä kieli oli vaikeaa ja siitä yhteisymmärryksestä, samassa veneessä olemisesta, muodostui jokin sanaton hyvä. Sellainen, että hei ei haittaa jos vähän mokaa, on vaan sit ihan pokkana vaan.

20180928_193038

Tämä oli toki vain yksi esiintyminen eikä jännitys ja kauhu häviä puff savuna ilmaan ja happily ever after. Mutta tämä onnistumisen kokemus toi minulle todella hyvän olon – minä selvisin! Päällimmäisenä fiiliksenä toki on riemu siitä, että aaaahhh se on ohi, mutta luulen, tai ainakin toivon, että tämä kokemus tuo minulle myös ripauksen lisää itsevarmuutta seuraavien koitosten edessä.

Kärsitkö sinä esiintymisjännityksestä? Minua kiinnostaisi kuulla muiden kokemuksia, niin hyvässä kuin pahassa!

Sateiset päivät, koleat illat

Tuntuuko syksy joka vuosi näin kylmältä? Vai johtuuko tämä kylmyys menneestä kesästä? Viime vuonna kesä oli yhtä loputonta syksyä, syksy huomaamaton jatkumo siihen jo kuukausia jatkuneeseen sateeseen ja harmauteen. Tänä vuonna muutos tuntuu terävältä ja jotenkin hirveän raa’alta.

Picture_20180926_155620133

Veimme peräkärrillisen puita mökille, että siellä tarkenee syksyn tuulissa ja talven tuiskeessa. Eilen paistoi aurinko. Matkalla auton ikkunasta katsellessa näytti siltä, kuin olisi tipahtanut keskelle jotain upeaa maalausta. Teki mieli pyytää pysähtymään, nousta autosta ulos ja vangita se maisema puhelimen muistiin. En kuitenkaan pyytänyt. Katsoin vain lumoutuneena niitä lukuisia ja taas lukuisia tielle kurottavia puita kaikissa ruskan väreissään. Taustallaan tumman puhuvat, syvänvihreät havupuut. Ja auto eteni siellä kaiken keskellä, sulavasti, mutkaista tietä kohti määränpäätä.

Picture_20180926_155308166

Päivä oli kirkas ja kaunis, mutta auringosta on kadonnut lämpö. Tuulessakaan ei ole enää jäljellä sitä kesäistä lempeyttä ja pehmeyttä. Se ulottaa kovat, kylmät sormensa takin kauluksesta sisään ja poninhännästä karanneet kasvoille lentävät hiukset ovat lähinnä räjähtäneitä ja kiukkuisia.

Kalseus on jossain ytimissä saakka. Tuntuu, ettei siltä osaa suojautua. Lämmitän pönttöuuneja, sekoittelen punahehkuisia hiiliä, painan kämmentä uunin ulkopintaa vasten. Tänään laitoin tulet ensimmäistä kertaa tälle syksyä myös yläkertaan. Emme siis juurikaan oleile siellä, joten ei ole tullut lämmitettyäkään. Sateinen päivä ja kylmä uuni ei ole koskaan kovinkaan hyvä ajatus yhdistää, ei tänäänkään. Pientä savupirttiefektiä sain siis aikaan, vaikka hyvän tovin polttelinkin pesässä pelkkää pahvia, houkuttelin ja lämmittelin uunivanhusta yhteistyöhön.

Picture_20180926_155550640

Sulattelen saunassa kohmeita jäseniäni, ja kypsennän uunissa riisipuuroa. Vaikka olo ja mielentila on tahmainen, saan aikaiseksi opiskeltua. Palautan yhden tehtävän, aloitan toista. Sateessa on se hyvä puoli kuitenkin. Ei huvita, eikä voi, paeta muihin askareisiin koulutehtävien ääreltä.

Picture_20180926_155504065

En halua sytyttää kattovaloja, vaikka päivän sakea harmaus ei juuri valoa saa sisälle asti ylettymään. Polttelen loppuun viime syksyisiä kynttilävarastojani, jotta voin luvallisesti seota kaupassa uusista. Pyörittelen loputtomasti pihalta keräämiäni astereita maljakosta ja kiposta toiseen. Tekohengitän niihin lisäaikaa, napsin vähän nuupahtaneiden varsia lyhyemmäksi ja asetan kukan nojalleen lasin reunaan. Joku muu ehkä heittäisi jo pois.

Picture_20180926_155642067

Eläimetkään eivät jaksa mitään. Makaavat kukin pitkillä pituuttaan, pehmeässä ja lämpimässä. Eivät viitsi käyttää energiaa toistensa jahtaamiseen, häsläämiseen, sähistä joutavia. Mies nukkui pitkälle iltapäivään yövuoronsa jäljiltä, kulkee aamutakissa, silmäilee sohvan nurkassa puhelintaan, valmistautuu seuraavaan yöhön. Talossa on hiljaista ja rauhallista, ainoa ääni on läppärin näppäimistön naputus ja uunin ajastimen kilahdus kun riisipuuro on valmis.

Picture_20180926_155408712

Viikonloppu ja tulevan viikon alku on reissaamista pitkin Suomea, tapahtumia, opiskelua, uusia ihmisiä ja menoja tulvillaan. Odotan sitä innolla. Vähän jännitänkin, myönnän. Niinpä siihen saakka, sitä odotellessa, käperryn tänne hämärän hyssyyn, syyspesään.

Syksyn myötä kesä muuttaa sisälle

Sen sijaan, että olisin eilen käyttänyt aikaani tarmokkaaseen opiskeluun niin kuin tarkoitus oli, minä ajauduin mylläämään. Aloittelin pihalla jo pientä syksyn laittoa heittämällä nuupahtaneita kesäkukkia pois ja varastoimalla ruukkuja odottamaan ensi kevättä. Viime syksyiseen tapaan muutama pelargonia siirtyi jo kellariin talvisäilöön. Osa jaksaa vielä kukkia, joten annoin niiden vielä jäädä.

Paljon on vielä pihalla tehtävää ja paljon tulossakin. Kasvihuone ja kasvulaatikot odottavat vielä jotakuta ahkeraliisaa tarttumaan toimeen. Samoin kukkapenkkien talvikuntoon laitto ja haravointi ovat vielä syksyn mittaan edessä.

42494182_302576987200816_4768744790529409024_n

42465218_2035703233406646_644201702345408512_n

42504727_1188974844560757_514425193867771904_n

Siinä pihamaalla patsastellessa ajattelin, että tarvitseeko tässä nyt kuitenkaan aivan kaikesta luopua? Olisiko jotain pelastettavissa, siirrettävissä sisälle tuomaan iloa ja vihreyttä? Ei nyt välttämättä ihan kevääseen saakka, mutta jos nyt edes hetkeksi…

42469387_544332839335781_8142335455715655680_n

42575377_333165777252542_895477441147961344_n

Pelastusoperaation kohteeksi päätyivät jokuvihreähavujuttu, hopeaputous ja laakeaan vatiin istutetut kivikkokasvit, lienevätkö ne siis mehikasveja ja maksaruohoja. Pitkään pohdiskelin myös muratin siirtoa, mutta menneet kokeilut ovat osoittaneet etteivät ne ainakaan minun hoidossa sisätiloissa viihdy, joten jätin sikseen.

42558825_235134097157312_3108316395310415872_n

Saa nähdä kuinka nämä selviävät sisätiloissa. Hopeaputouksen en oikein usko kestävän, mutta kököttäköön emännänkaapin laatikossa sen ajan minkä nyt kököttää. Vihreähavujuttu on käsittääkseni tarkoitettu myös sisällä pidettäväksi, mutta se ei kuulema saa päästä kuivahtamaan ja sitä tulee suihkutella menemään säännöllisesti suihkepullolla. Siinäpä haastetta kerrakseen, kun nykyisetkin rehut muistan kastella joskus ja jouluna…No, tästä syystä puolestaan luotan siihen, että kivikkokasvit ehkäpä tulevat säilymäänkin minun hellässä huomassani! Ne kun eivät liiallista kastelua siedä ja ainakin olohuoneen sohvapöydällä on mehikasvi säilynyt hengissä jo kuukausitolkulla. Toisaalta kyseisen mehikasvin ostin alunperinkin sisälle, eli en tiedä meneekö nuo ulkoa pelastetut shokkiin jouduttuaan yhtäkkiä lämpimään ja kuivaan huoneilmaan.

42582111_364203264407033_5895008996498079744_n

42432273_292595164678680_428720147973275648_n

Eilisen pihamaan ja kukkapuskien mylläyksen lisäksi innostuin mylläämään myös sisätiloissa ja sen myötä koko olohuoneen sisustus meni uusiksi. Olohuoneen muuttuneesta ilmeestä tulossa postausta myöhemmin!

Ja psst. Tästäpä neljäs opiskelumoodi aiemmin esittelemieni kolmen jatkoksi: Sijaistoimintomoodi, joka iskee juuri sillä kriittisellä hetkellä!

Mietteitä menneestä vuodesta bloggaajana ja vähän tulevista

Kippaskappas kummaa, WordPress ilmoitti minulle tuossa viikonloppuna, että niin sitä on tullut tässä osoitteessa jauhettua yhtä sun toista, enemmän tai vähemmän tärkeää, jo vuoden verran. Kippis sille!

Picture_20180923_172223559

Selasin ihan ensimmäiseen postaukseeni tässä osoitteessa ja siellä kertoilin näin: Täällä minä sitten harmaana ja kurttuisena mummona ajan kanaseni niitylle, olen hankkinut kolmannen, neljännen, viidennen kissan, pohdin keskiyöllä verhojen välistä naapureita kuikkien, että mikäs se auttokaan parhaiten unettomuuteen ja syysvitutukseen (ja hörppään lisää kahvia), juoksen helemat paukkuen mustikassa ja pitkospuilla ja juomassa viiniä maailmalla, kerron miten Jere rakastaa minut edelleenkin hyväksi.

Harmaaksi ja kurttuiseksi en vielä tässä vaiheessa itseäni lokeroi, mutta:

kanat niityllä CHECK

kolmas kissa CHECK

…ja neljäs kissa CHECK

yökukkuminen CHECK

syysvitutus TODELLAKIN CHECK

viini CHECK

ja rakkaus CHECK CHECK

Varsin onnistuneesti siis tuolloin ennustettu, että mitä bloggaamiseni ja elämäni pitää sisällään – ja mitä se on oikeastaan ollutkin jo vuosikaudet. Joku ilkeämielinen voisi kuivakkaasti todeta, että no eipä paljon kehittymistä tapahdu niin tarinoinnissa kuin tarinoinnin aiheissakaan, mutta hei! Mitäpä sitä hyväksi havaittua sabluunaa liikoja muuttelemaan!

Picture_20180923_172257900

Ilokseni näin vuoden jälkeen voin todeta, että tämä blogikoti on hyvä. Okei, tänne ei ehkä eksy niin paljoa randomeita tyyppejä lukemaan ja kommentoimaan kuin mitä aikaisemmin Lilyssä ja näin ollen uusien lukijoiden saaminenkin on haastavampaa. Voin kyllä myöntää haaveilevani siitä, että blogini olisi isompi ja suositumpi, luetumpi. Pyrinkin mainostamaan tekstejäni vähän siellä sun täällä pitkin somea ja viime aikoina olen yrittänyt saada yhteistyötäkin aikaan eri tahojen kanssa.

Blogistani ja taidoistani blogata puuttuu ehkä brändi, punainen lanka, tietynlainen ennakoitavuus, upeat kuvat, mielenkiintoiset näkökulmat ja jännittävä elämä tullakseen koskaan muuksi kuin pieneksi kotikutoiseksi blogiksi. Mutta toisaalta monet ihanat ovat seuranneet minua vuosikausia, osasta muodostunut ihan jopa ystäviä ja erittäin harva postaus jää vaille kommentteja ja kivoja pikkukeskusteluja täällä tai Facebookin puolella. Se on ihan hirvittävän arvokasta myös ja pidän kuitenkin tästä pienestä omasta blogikuplasta, joka myös Pöpelikön ympärille on muodostunut (ja siitä, että tutut ja sukulaiset käyvät myös ahkerasti lukemassa juttujani).

Niinpä tänne aion juurtua jatkossakin. Kertoa teille kanoista, kissoista, parisuhteesta, opiskelusta, viinistä ja pienistä havainnoista aivan tavallisesta elämästä. Olla välillä umpimielinen ja kiukkuinen, narista joutavista, valittaa ja ummehtua sohvan pohjalle ja sitten taas kertoa riemusta kuplien mökkeilystä, maalailla ällöttää romantiikkaa parisuhteesta, olla kaunopuheinen ruohon korsista, ironinen itsestäni ja vinksahtaa milloin mihinkin hupsutukseen.

Sillä niistä on minut, ja tämä blogi, tehty.

Opiskelumoodit

Viime vuoden heinäkuussa alkanut opintovapaani kulkee hirvittävää vauhtia kohti vääjämätöntä loppuaan. Tuolloin, yli vuosi sitten, tuntui kuin minulla olisi aikaa loputtomasti ja nyt…nyt sitä miettii, että mihin hittoon se aika oikein meni? Töihin paluu ja jälleen uudenlaisen arjen opettelu on ihan nurkan takana, marraskuussa.

Picture_20180923_135059976

Olen kirjoitellut paljon opintojeni etenemisestä, rahoittamisesta, toivon ja epätoivon hetkistä, lähipäivistä, haaveista ja unelmista ja matkan varrella muuttuneista suunnitelmista. Kirjoituksia löytyy runsaasti tuolta työt&opiskelu-tagin alta. Nyt ajattelin nostaa esiin kolme erityistä ja erittäinkin tutuksi tullutta opiskelumoodia tämän taipaleen varrelta…

Go with the flow!

Tämä on niinku parasta ikinä. Kun on oikeanlainen fiilis päällä, aihe ja tehtävänanto on superkiinnostava ja materiaaleista nousee esiin jokin erityisen kutkuttava, ajatuksia herättävä punainen lanka menee opiskelu ja opiskelukirjoittaminen kuin siivillä. Inpiraation iskiessä on ollut täysin merkityksetöntä onko yö vai päivä – olen joskus noussut yöpediltäkin läppärin ääreen naputtelemaan, kun idea on syttynyt juuri silloin. Tällaisina hetkinä kirjojen ja läppärin ääressä hujahtaa huomaamatta useampi tunti ja syntynyt teksti on jouhevaa, johdonmukaista, kepeästi etenevää ja joskus jopa nerokasta. Tällaisten töiden palauttaminen on myös ollut helppoa ja saadut arvosanat ovat aina kulkeneet synkassa sen kanssa kuinka helppoa ja vaivatonta työskentely on ollut. Tämä ei tarkoita sitä, että aihe itsessään olisi ollut helppo, sillä tehtävät ovat usein varsin vaativiakin. Niihin vaan on löytänyt mielenkiintoisen näkökulman! Kandityöni (joka toki on vielä kesken) on tästä hyvä esimerkki. Kipuilin aiheen valinnan, aloittamisen ja työn rajaamisen kanssa todella kauan. Mutta kun se lamppu syttyi, syttyi myös tekemisen riemu ja valtaisa tiedonjano omaan aiheeseen!

Kiviäkin kiinnostaa

Vastakohta edelliselle. Siis kun ei vaan iske, ei kiinnosta, ei huvita ja voihan tympeyden tympeys. Viimeiset pari viikkoa olen elänyt tätä moodia. Jotkut kurssit ovat vaan siis niin shittiä, että vaikka opiskelusta pääasiassa nauttiikin, niin joskus se vaan on niin pakkopullaa. Kuvittelin, että kvantitatiivinen tutkimus olisi ollut minulle se suurin seinä, mutta ehei….kielten opiskelua kohtaan minulla näkyy olevan vielä vaikeampi asennevamma. Koko opiskeluni aikana minulla ei ole esimerkiksi ollut ongelmia deadlinejen kanssa, mutta nyt olen vain siirtänyt ja siirtänyt ja siirtänyt kaikkea tekemistä – ja ahdistunut siitä sitten totta kai vielä entisestään. Eli, vaikka opiskelu onkin tosi kivaa ja olen ottanut sekä suorittanut hyvillä mielin monia sellaisiakin kursseja, jotka eivät alunperin kuuluneetkaan suunnitelmiin, niin jotkut kurssit tipahtavat armottomasti siihen suoritan-tämän-koska-pakko -lokeroon, eikä niistä saa revittyä muuta iloa irti kuin että tulipahan tehtyä (eikä asiaan tarvitse enää palata).

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Tämä moodi kulkee erittäin vahvasti käsi kädessä kiviäkin kiinnostaa -moodin kanssa. Eli sen sijaan, että saisin ihan oikeasti jotain tehtyä, käytän aikaani tekemisen suunnitteluun. Bujosta löytyy kuukausittain to do -listoja ja kalenteriin kirjaan päivittäisiä etappeja. Toki teen tätä myös go with the flow -vaiheessa, mutta tuolloin ne kirjatut tulee myös tehtyä (kts. esim. paikoillanne, valmiit, värikoodaa!). Suunnitelmallisuus on hyvä juttu ja ilman sitä en varmastikaan olisi tässä pisteessä kuin nyt olen. Mutta joskus kaikenlainen listaaminen ja suunnittelu on oikeastaan enemmän itsensä huijaamista, päälle liimattua tehokkuuden tuntua.

 

Syytän syksyä

Keräsin kasvihuoneen nurkalta osan astereista sisälle maljakkoon, ajattelin, että ei niitä niin enää tule ulkona ihasteltua, hukkaan siellä menevät. Moisen kodinhengettäryyskohtauksen saaneena laitoin myös pitkästä aikaa pöytäliinan keittiön pöydälle. Kissat reagoivat välittömästi jos kotona tapahtuu jotain uutta, ja niinpä maljakollinen kukkia sekä, vielä toistaiseksi, karvaton pöytäliina toimivat magneetin lailla.

Picture_20180921_105219797

Ilmassa on muutenkin jotain järjestelyn tarvetta, siivoamisen ja nätiksi laittamisen. Tällä viikolla aloitin turhat tavarat kiertoon -haasteen, ja tähän mennessä turhakkeita tai suoranaista roskaa on lähtenyt kodista pois yli kolmenkymmentä. Tavaroita pyöritellessäni sain aikaiseksi raivata olohuoneesta lojuvat kirpparivaatekasat ja pahvilaatikot sivummalle ja parempaan järjestykseen. Ajattelin, että vaikka niistä onkin tarkoitus päästä eroon, niin ei niitä kuitenkaan tarvitse tuijotella päivästä toiseen keskellä olohuonetta. Nyt kaikki kiertoon lähtevä on simppelisti samassa paikassa ja olenpa saanut ne kuvattuakin ja laitettua Facebookin kirpparille. Seuraava etappi olisi listata ne vähänkäytettyyn ja postittaa menemään…mutta kaikki aikanaan. Tässä on vielä kaappien ja komeroiden läpikäyminenkin vielä kesken.

Kodinhengettäryys ei kuitenkaan rajoitu vain asioiden selkeyttämiseen, vaan myös sisäinen sisustajani on pitkästä aikaa herännyt. Kukkien ja pöytäliinojen lisäksi olen nostanut kynttilät ja lyhdyt esiin ja sytytellyt pienet tunnelmavalot torjumaan syksyn pimeyttä. Samaan aikaan on tarve kylmänviileälle järjestykselle ja selkeydelle ja kuitenkin myös kodikkuudelle ja lämmölle.

Picture_20180921_105242860

Syytän syksyä. Tänä vuonna se tuli jotenkin kerralla, rysähtäen ja yhtäkkiä. Nyt parina päivänä on kyllä saanut nauttia hämmentävän lämpimistä syyssäistä, auringosta ja keltaisen sekä punaisen sävyistä. Mutta minusta silti tuntuu, että pimeys, sade ja kolkkous ahmaisi maailman kerralla alleen.

Syksyllä on usein paha tapa ahmaista minutkin alleen ja vetää pää epäjärjestykseen. Luulen siis, että tämä valtaisa tarve laittaa kotia kuosiin on itse asiassa myös tarvetta pitää pää kuosissa. Siirtelen konkreettisesti kotona palikoita paikasta toiseen, poistan turhia ja arvostan niitä jotka säilytän – ehkä siinä samalla pään sisäisetkin palikat järjestyy, tai ainakin näin voi itselleen uskotella. Siivoamisen lisäksi sitä hätäpäissään polttelee kynttilöitä ja lipittelee teetä, rakentaa kodistaan turvallista ja lämpöistä pesää. Jollain tapaa syksy on yritettävä pitää loitolla tai ainakin yrittää napsia siitä ne parhaimmat fiilistelypalat.

Picture_20180921_105301015

Viime syksynä kävin raivokkaaseen kaamostaistoon täällä blogissa ja muutaman muun bloggarin kanssa toimimme toisillemme vertaistukena, jakaen vinkkejä kaamoksen taltuttamiseen ja tsempaten toisiamme. Viime syksy olikin hyvä syksy! Yritetään tästäkin saada aikaiseksi vielä jotain hyvää, vaikka täytyy myöntää, että kolmatta viikkoa jatkuva syysflunssakröhäräkätauti ei nyt varsinaisesti auta pitämään lippua korkealla…

 

Turhat tavarat kiertoon -haaste

Törmäsin jo jonkin aikaa sitten täällä blogimaailmassa haasteeseen, jonka ideana on laittaa omista nurkista itselle turha tavara kiertoon. En tiedä onko idea tähän alunperin lähtenyt konmarituksesta ja minimalismivillityksestä, mutta olipa lähtökohta mikä tahansa, yksi asia lienee varma – ihan jokaisella meistä pyörii varmasti kaapeissa, varastoissa ja pitkin kotia kaikkea sellaista, mitä ei ihan oikeasti tarvitse. Oli ne sitten koriste-esineitä, astioita joita ei koskaan käytä, tätä-voi-vielä-tarvita-sälää, kirjoja joita ei koskaan tule lukemaan uudestaan, levyjä joita ei kuuntele, kaapin perälle unohtunut jäätelökone tai tiedättehän, niitä hemmetin tavoitefarkkuja.

Paras ratkaisu tavaramäärän hallintaan, ja siinä sivussa maailman pelastamiseen, olisi tietenkin se, ettei sitä tavaraa ainakaan haalisi lisää. Mutta sitä on sinällään turha itkeä siinä kohtaa kun sitä turhaa tavaraa on nurkkiin ehtinyt kertyä (joskin korjausliikkeen senkin suhteen toki voi tehdä!). Itse en todellakaan ole mikä minimalisti, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että järjestyksessä oleva koti tuo järjestystä myös mieleen.  Itse ainakin voin paremmin, kun ympärillä on siistiä ja tavarat järjestyksessä. Turhuuksien karsiminen myös helpottaa ja nopeuttaa siivoamista ja järjestyksen ylläpitämistä. Säännöllisesti käyn kaappeja ja varastoja läpi muutenkin pitkin vuotta, mutta siitä huolimatta aion myös tarttua haasteeseen – aina kuitenkin löytyy uutta tarpeetonta, vaikka kuinka muka olisi itselleen tiukka!

Picture_20180917_180357393

Tämän haasteen ”säännöt” ovat varsin hurjat. Ideana on, että kuukauden aikana joka päivä laitettaisiin tavaraa kotoa pois päivämäärän osoittaman verran. Eli siis ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi, kolmantena kolme, neljäntenä päivänä neljä tavaraa ja niin edelleen….jolloin kolmenkymmenen päivän jälkeen kotoa olisi saatu pois kaikkiaan 465 itselle turhaa ties-mitä! Tavaraa ei suinkaan ole tarkoitus heittää kaatopaikalle ryönävuorta kasvattamaan, ellei se ole jo siinä pisteessä jolloin toki näin, mutta tässäkin sitten kierrätysasiat huomioiden. Niin kuin esimerkiksi ne laatikon pohjalle pyörimään jääneet kuivahtaneet mustekynät tai se pusero, joka pitäisi korjata (usko jo, jos et ole viiteen vuoteen sitä korjannut niin asia tuskin tulee muuttumaan). Parasta  tavaran kiertoon laittamisessa olisi tehdä itselle roskasta toiselle aarre myyden tai lahjoittaen.

Jokainen tietenkin itse määrittelee itselleen sen mikä on turhaa ja mikä ei. Minä en esimerkiksi todellakaan suostu luopumaan kaikista kirjoistani, kun taas joku muu aloittaisi tilan tekemisen ehkä niistä. Vastaavasti minä laittaisin surutta cd-levyt kiertoon ja sen arkiastiasarjan, ottaen paremman astiaston ihan arkikäyttöön. Niin tai näin, en kuitenkaan jaksa uskoa, että kukaan eläisi niin harmonisessa tilassa, että jokaisella tavaralla, vaatteella ja laatikon pohjalla pyörivällä sälällä olisi jokin suurempi tarkoitus ja tarina. Tilasyöppöjä löytynee jokaisesta kodista.

Koska minä en ole mikään superhamsteri ja tosiaan säännöllisesti kaappejani kollaan, niin voin jo suoralta kädeltä sanoa, että kuukaudessa en mitenkään tuollaiseen määrään yltäisi. En ehkä kahdessa tai edes kuudessa. Tai no, lahjoittamalla toki pääsisi varmasti jo isosta läjästä suitsait sukkelaan eroon, mutta ihan mukavaa kuitenkin olisi myös joitakin roposia saada kerrytettyä tässä samalla – ja täällä pöndellä tavara ei niin livakkaan kirpparillakaan kuitenkaan liiku, että satoja tavaroita saisi kuukaudessa vaihtamaan omistajaa.

Niinpä höllennän sääntöjä itselleni hieman. Annan itselleni aikaa kaappien läpi käymiseen ja omistajavaihdoksiin vuoden loppuun. Huikentelevaisesti aion pyrkiä kyllä tuohon hurjaan 465 lukemaan (ahhh, tässä taas yksi LISTA tehtäväksi, mmmh!), mutta realistisesti ajatellen olen umpionnellinen siitäkin, jos tavaran poissiirtymätahti olisi vaikkapa kolmekymmentä kuukaudessa. Pääasia siis, että turhakkeet saavat kyytiä ja kotiin tulee lisää tilaa! Tällä viikolla urakka onkin alkanut jo kivasti – minun turhuuksistani muille on tullut iloa kahdesta kahvipannusta ja neljästä avaamattomasta hiusväristä! 🙂

Lähdetkö mukaan haasteeseen? Tartutko tuohon hurjaakin hurjempaan, vai höllennätkö sinäkin hieman?