Mahdollisuuksia ja uusia alkuja

Vaikka olenkin opiskellut kesän, syksyn, talven, kevään ja toisen kesän eikä opinnot sinällään katso viikonpäivää tai edes kellon aikaa, tuntui elokuun lopettava ja syyskuun aloittava lähiviikonloppu yliopistolla jotenkin kutkuttavalta. Sellaiselta, että hei täällä minäkin, niinkuin muutkin, ikäänkuin aloittamassa jotain uutta. Vaikka en edes ole, vaikka tämä kurssi onkin vain jatkumoa kurssista kurssiin, oli fiilis jotenkin eri.

Se on jännää, miten syksy voikin tuntua kahdella tapaa: toisaalta pienenä hiipivänä ahdistuksena ja ankeutena, toisaalta kuin uutena alkuna ja mahdollisuuksina.

Syyskuu tosin on vielä syksyn kuukausista se hyvä ja kaunis. Siinä on joka vuosi se sama uutuuden viehätys: villasukat ja kynttilät, ensimmäiset pönttöuuniin laitetut tulet, punaposkiset tomaatit ja kadulle varisseet keltaiset lehdet. Niin kuin keväisin ilahtuu lumen alta paljastuvista sinivuokoista, hiekoitushiekan rahinasta asfaltilla pyöräillessä ja puutarhasuunnitelmista, on syksyssäkin ne omat ihanansa.

Ja voin kai, tavallaan, ajatella olevani uuden edessä myös opiskellessa. Määrätietoisesti olen edennyt sitä uutta ja jännittävää kohti, jota en vielä toissakesänä edes harkinnut – kevään 2019 maisterihakuihin ja tutkinto-opiskelijaksi. Olen matkallani jo siinä pisteessä, että palautin eilen kandidaatintyön luonnoksen. Ja opintopisteitä avoimesta on kertynyt tähän mennessä 113.

Tämän viikonlopun lähipäivät olivat pakollisiin kieli- ja viestintäopintoihin kuuluvaa englannin kirjoitusviestintää. On muuten yllättävän raskasta kuunnella opetusta englanniksi (ja yrittää vääntää sitä itsekin, kun jännitykseltä unohtaa oman nimensäkin), vaikka ymmärtääkin mitä puhutaan. Kielet ovat aina olleet minulle heikkous ja kvantitatiivisten tutkimusmenetelmien lisäksi kieliopinnot ovat vähiten kiinnostusta ja eniten kauhua herättäviä kursseja. Mutta päättäväisesti aion nämäkin rämpiä läpi jo nyt tässä vaiheessa ja pitää katseen tiukasti palkinnossa: mahdollisuuksissa ja uusissa aluissa.