Minä ja minun kuontaloni

Mainitsin 34 asiaa minusta -postauksessa siitä, että olen värjännyt hiuksiani säännöllisesti jostain teini-ikäisestä saakka. Värjäysten lisäksi kuontaloni on kokenut jos vaikka millaista muutosta – on ollut pitkää ja sitten taas pätkää, olen käväissyt hetken mielejohteesta kaljuna ja sitten taas halunnut superpitkän (ja hemmetin vaikeasti hoidettavan) letin sinettipidennyksellä. On ollut raitaa, sivusiiliä, värejä skaalalla ”kerää koko sarja”.

Viime vuosien villityksenä on ollut erityisesti shokkivärit, kuten kuvista näkee. Samoin hiusten kasvatus on ollut nyt sellainen the juttu ja esimerkiksi sivusiilistä luovuin jo aikaa sitten, vaikka kauan siitä tykkäsinkin. Kuitenkin, nyt opiskellessa, ei ole ollut varaa kampaajakeikkoihin ja jotenkin muutenkin laiskistunut koko kuontalon hoidon suhteen – ei ole jaksanut läträillä väreillä eikä saksituttaa hampuksi muodostunutta latvustoa, kun elinympäristökin on ollut lähinnä akselilla koti-kesämökki.

No, viime viikkoina sitten lopultakin havahduin siihen, että voi helekutti miltä minä näytän. Hiukset olivat yhtäkkiä hujahtaneet yllättäväkin pitkiksi, joka oli tosi jee jee. MUTTA samalla tietenkin juurikasvu oli venähtänyt jo useita senttejä ja sinisten (”sinisten”, köhh) osuus koko kuontalosta oli enää vain ehkä noin viitisentoista senttiä latvoista. Tämä ”sininen” oli myös muuttunut lähinnä homeisen vihertäväksi, kun en ole jaksanut sitäkään ylläpitää pitkiin aikoihin. Vaalean juurikasvun ja homeisen vihreiden välimaasto puolestaan olikin sellaista kulahtanutta mustaa.

Very pretty siis.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kutsuin luottokampaajani kotikäynnille ja vihertävänkukertavat latvat saivat lähtöpassit. Oli ne kyllä jo aivan järkyttävän huonokuntoisetkin, eikä niitä muutoin olisi saanut pelastettuakaan. Nyt ajatuksissa siintää, että josko kasvattaisinkin omaa väriäni takaisin, kun se jo varsin hyvällä alulla on. Tältä kuontalo näyttää siis tällä hetkellä:

Olisi siis hauskaa nähdä pitkästä aikaa, että miltä se oma väri oikeasti näyttikään! Toisaalta haluaisin myös näin lukuisten, lukuisten vuosien jälkeen säästää hiuksiani jatkuvalta värjäykseltä ja sen tappavalta vaikutukselta. Sillä keinoin olisi varmasti myös paremmat mahdollisuudet saada kasvatettua se pitkä, hyväkuntoinen tukka…

Mutta sitten taas toisaalta! Vaikka olenkin värjännyt hiuksiani sen sata kertaa eri väreillä, on yksi ikuisuussuosikki ja useimmiten päässäni nähty väri ollut musta. Saattaa siis olla, että se mustan kutsu tässä vielä korvaani huhuilee, varsinkin kun oman värin kasvatusprojekti saattaapi jossain vaiheessa käydä hermoon. Vinkkinä tähän sitten Mari ja Jenna toivat tajuntaani kasvivärit. Minulle kasvivärjäysmaailma on aivan tuikituntematon, mutta molemmat vakuuttivat, että mustalla kasvivärillä on oikeasti mahdollista saada kaunis, kiiltävä ja rehellisesti musta lopputulos. Niinpä mikäli haluan taas mustan värin, niin saatanpa kokeilla tätä! Siinä kun samalla kertaa vähentäisi yhden kemikaalin elämästään ja hiuksetkin varmasti kiittäisivät.

Tähän loppuun vielä yksi kuva, joka on omasta mielestäni ollut yksi kivoimpia hiusvaiheitani. Mustan värin lisäksi otsatukka kuiskuttelee viekoittelevasti korvaani tasaisin väliajoin ja voi olla, että siihen on vielä joskus palattava…