Ikävästä ja siitä tyypistä joka asuu meillä

IMG_20180916_102835_204

IMG_20180916_180500_891

Kun olin kaksi viikkoa sitten Jyväskylässä puhuin veljelle siitä, että ikävöin ihmistä jonka kanssa asun. Että sitä niin kuin luulisi, että kun jakaa arjen, laskut, sängyn, likaisten sukkien kiikuttamisen pesukoneeseen, jääkaapin ja paistetut lihapullat, niin siinä ei paljoa jäisi aikaa tai oikeastaan edes sijaa ikävöinnille. Sanoin, että ikävöinti tuntuu jopa hassulta, vähän pöhköltä ja naurettavalta.

Veli sanoi siihen fiksusti jotenkin niin, että eikö ikävä ole vain hyvä asia. Eikö se ole vaan tosi hienoa, ja itse asiassa myös tosi tärkeää, että ikävöi sitä omaa kumppaniaan, joka ainakin oletettavasti on se itselle elämän tärkein henkilö.

Tässä ei ole kyse siitä, että ikävöisin näin lähes kymmenen vuoden jälkeen jotain mitä ei enää ole. Siis tyylillä, että sillon se oli semmonen ja nyt se on vaan tommonen. Me ei olla hirvittävästi varmaan kumpikaan muuttuneet tässä ajansaatossa, tai jos ollaan, niin vain parempaan suuntaan. Kaikenlainen kommunikointi, toisen huomioiminen ja rutiineiden hioutuminen, yhteisen elämän pyöritys, on oikeastaan vaan parantunut vanhetessaan. Totta kai muutoksia aina mahtuu matkaan eikä tänä päivänä perhoset lehahda vatsaan heittämään kärrinpyöriä kun huomaan Jereltä tulleen viestin tai Jere ei ajele kylillä ympyrää ihan vaan nähdäkseen minut vilaukselta (no okei, jos se tekisi tätä niin minä ehkä pakkaisin kamani ja vaihtaisin nimeni aika livakasti). Tänä päivänä myös tiedetään toisistamme varmaan kaikki eikä olla enää sen kutkuttavan uuden oppimisen äärellä. Mutta, vaikka ne olivatkin huikean ihania aikoja, en minä niitä aikoja kuitenkaan ikävöi.

Minä ikävöin fyysistä läsnäoloa, konkreettista yhdessä olemista ja tekemistä. Huvittavaa kyllä ennen opintovapaani alkua pohdin sitä, että tehdäänkö me täällä toisemme hulluiksi kun minä olenkin yhtäkkiä aina kotona kun olimme tottuneet sovittamaan yhteen kahta 3-vuorotyötä epämääräisine kiertoineen ja rytmeineen. Tämä pelko osoittautui turhaksi, sillä kävikin niin, että meillä molemmilla on varsin aktiivinen oma elämä ja etenkin nyt tänä kesänä, syksynä sekä vielä tulevina kuukausina on kalentereidemme yhteen sovittaminen ja yhteisen ajan löytäminen osoittanut lähestulkoon mahdottomaksi.

Minä olen tehnyt ahkerasti koiranhoitokeikkaa, kesä on mennyt tankatessa kesänaapurin seuraa ja nyt syksylle on osunut ja osuu paljon lähipäiviä Jyväskylään sekä ystävien tapaamisia. Katsastelin tuossa kalenteriani ja totesin, että syyskuun lopussa tulee olemaan melkein viikon poissaolo kotoa, lokakuun loppuun on merkattu yhdeksän päivän rupeama. Konkreettisen kotoa poissaolon lisäksi minun huomioni ja aikani on vienyt opiskelu, hautautuminen läppärin ja kirjapinon taakse. Jerellä on ollut omat työnsä, moottoripyöräreissunsa, metsästysretkensä etelä-Suomeen. Juuri nyt metsästyskausi on kiihkeimmillään enkä ole kunnolla nähnyt Jereä yli viikkoon enkä tule näkemäänkään ainakaan seuraavaan viikkoon. Hän asustaa nyt  true-eräjormana meidän mökillä enonsa kanssa ja kulkee sieltä töihin. Eilen Jere kertoi iloisena, ilmeisesti suunnitellen meille jotain yhteistä kivaa, että hänellä olisi neljä vapaapäivää ajankohtana X. Minä vastasin olevani silloin Jyväskylässä.

Minulle, ja meille, on aina ollut äärimmäisen tärkeää se, että on niitä omia menoja. Että niitä saa olla, pitää olla, eikä kumpikaan halua toistaan kahlita tai kieltää menemästä ja tekemästä niitä itselle tärkeitä juttuja (eikä kumpikaan varmasti myöskään sietäisi toiselta moista käytöstä). En siis tässä niinkään märise sitä, että kun minulla on sitä ja siulla on tota, vaan olen rehellisesti iloinen siitä, että molemmilla on niitä omia kiinnostuksen kohteita ja molemmat ovat vapaita toteuttamaan omia juttujaan.

Mutta märisen sitä, että minulla ihan totta on ikävä. Pikainen suukon vaihto molempien lentäessä omille asioilleen ja messengerin kautta heitellyt, lähinnä käytännön asioihin, liittyvät viestit alkavat tuntua riittämättömiltä. Samoin tyhjä sänky ja vain itselle tehty ruoka, hiljainen talo ja vuoron perään molempien pakatut ja puretut reput ja nyssäkät.

Ja sitten, kuitenkin, palautan mieleeni veljeni sanat. Sen, että tämähän on ihan mahtavaa, tämä ikävä. Että kaikessa itsenäisyydessämme me olemme kuitenkin me. Että kaiken arjen, rutiineiden, kiireen, kinastelun ja elämän keskellä, vuodesta toiseen, toinen on yhä edelleen se tärkeä, se jota ikävöi.

2 vastausta artikkeliin “Ikävästä ja siitä tyypistä joka asuu meillä”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s