Sateiset päivät, koleat illat

Tuntuuko syksy joka vuosi näin kylmältä? Vai johtuuko tämä kylmyys menneestä kesästä? Viime vuonna kesä oli yhtä loputonta syksyä, syksy huomaamaton jatkumo siihen jo kuukausia jatkuneeseen sateeseen ja harmauteen. Tänä vuonna muutos tuntuu terävältä ja jotenkin hirveän raa’alta.

Veimme peräkärrillisen puita mökille, että siellä tarkenee syksyn tuulissa ja talven tuiskeessa. Eilen paistoi aurinko. Matkalla auton ikkunasta katsellessa näytti siltä, kuin olisi tipahtanut keskelle jotain upeaa maalausta. Teki mieli pyytää pysähtymään, nousta autosta ulos ja vangita se maisema puhelimen muistiin. En kuitenkaan pyytänyt. Katsoin vain lumoutuneena niitä lukuisia ja taas lukuisia tielle kurottavia puita kaikissa ruskan väreissään. Taustallaan tumman puhuvat, syvänvihreät havupuut. Ja auto eteni siellä kaiken keskellä, sulavasti, mutkaista tietä kohti määränpäätä.

Päivä oli kirkas ja kaunis, mutta auringosta on kadonnut lämpö. Tuulessakaan ei ole enää jäljellä sitä kesäistä lempeyttä ja pehmeyttä. Se ulottaa kovat, kylmät sormensa takin kauluksesta sisään ja poninhännästä karanneet kasvoille lentävät hiukset ovat lähinnä räjähtäneitä ja kiukkuisia.

Kalseus on jossain ytimissä saakka. Tuntuu, ettei siltä osaa suojautua. Lämmitän pönttöuuneja, sekoittelen punahehkuisia hiiliä, painan kämmentä uunin ulkopintaa vasten. Tänään laitoin tulet ensimmäistä kertaa tälle syksyä myös yläkertaan. Emme siis juurikaan oleile siellä, joten ei ole tullut lämmitettyäkään. Sateinen päivä ja kylmä uuni ei ole koskaan kovinkaan hyvä ajatus yhdistää, ei tänäänkään. Pientä savupirttiefektiä sain siis aikaan, vaikka hyvän tovin polttelinkin pesässä pelkkää pahvia, houkuttelin ja lämmittelin uunivanhusta yhteistyöhön.

Sulattelen saunassa kohmeita jäseniäni, ja kypsennän uunissa riisipuuroa. Vaikka olo ja mielentila on tahmainen, saan aikaiseksi opiskeltua. Palautan yhden tehtävän, aloitan toista. Sateessa on se hyvä puoli kuitenkin. Ei huvita, eikä voi, paeta muihin askareisiin koulutehtävien ääreltä.

En halua sytyttää kattovaloja, vaikka päivän sakea harmaus ei juuri valoa saa sisälle asti ylettymään. Polttelen loppuun viime syksyisiä kynttilävarastojani, jotta voin luvallisesti seota kaupassa uusista. Pyörittelen loputtomasti pihalta keräämiäni astereita maljakosta ja kiposta toiseen. Tekohengitän niihin lisäaikaa, napsin vähän nuupahtaneiden varsia lyhyemmäksi ja asetan kukan nojalleen lasin reunaan. Joku muu ehkä heittäisi jo pois.

Eläimetkään eivät jaksa mitään. Makaavat kukin pitkillä pituuttaan, pehmeässä ja lämpimässä. Eivät viitsi käyttää energiaa toistensa jahtaamiseen, häsläämiseen, sähistä joutavia. Mies nukkui pitkälle iltapäivään yövuoronsa jäljiltä, kulkee aamutakissa, silmäilee sohvan nurkassa puhelintaan, valmistautuu seuraavaan yöhön. Talossa on hiljaista ja rauhallista, ainoa ääni on läppärin näppäimistön naputus ja uunin ajastimen kilahdus kun riisipuuro on valmis.

Viikonloppu ja tulevan viikon alku on reissaamista pitkin Suomea, tapahtumia, opiskelua, uusia ihmisiä ja menoja tulvillaan. Odotan sitä innolla. Vähän jännitänkin, myönnän. Niinpä siihen saakka, sitä odotellessa, käperryn tänne hämärän hyssyyn, syyspesään.