Ikävästä ja siitä tyypistä joka asuu meillä

IMG_20180916_102835_204

IMG_20180916_180500_891

Kun olin kaksi viikkoa sitten Jyväskylässä puhuin veljelle siitä, että ikävöin ihmistä jonka kanssa asun. Että sitä niin kuin luulisi, että kun jakaa arjen, laskut, sängyn, likaisten sukkien kiikuttamisen pesukoneeseen, jääkaapin ja paistetut lihapullat, niin siinä ei paljoa jäisi aikaa tai oikeastaan edes sijaa ikävöinnille. Sanoin, että ikävöinti tuntuu jopa hassulta, vähän pöhköltä ja naurettavalta.

Veli sanoi siihen fiksusti jotenkin niin, että eikö ikävä ole vain hyvä asia. Eikö se ole vaan tosi hienoa, ja itse asiassa myös tosi tärkeää, että ikävöi sitä omaa kumppaniaan, joka ainakin oletettavasti on se itselle elämän tärkein henkilö.

Tässä ei ole kyse siitä, että ikävöisin näin lähes kymmenen vuoden jälkeen jotain mitä ei enää ole. Siis tyylillä, että sillon se oli semmonen ja nyt se on vaan tommonen. Me ei olla hirvittävästi varmaan kumpikaan muuttuneet tässä ajansaatossa, tai jos ollaan, niin vain parempaan suuntaan. Kaikenlainen kommunikointi, toisen huomioiminen ja rutiineiden hioutuminen, yhteisen elämän pyöritys, on oikeastaan vaan parantunut vanhetessaan. Totta kai muutoksia aina mahtuu matkaan eikä tänä päivänä perhoset lehahda vatsaan heittämään kärrinpyöriä kun huomaan Jereltä tulleen viestin tai Jere ei ajele kylillä ympyrää ihan vaan nähdäkseen minut vilaukselta (no okei, jos se tekisi tätä niin minä ehkä pakkaisin kamani ja vaihtaisin nimeni aika livakasti). Tänä päivänä myös tiedetään toisistamme varmaan kaikki eikä olla enää sen kutkuttavan uuden oppimisen äärellä. Mutta, vaikka ne olivatkin huikean ihania aikoja, en minä niitä aikoja kuitenkaan ikävöi.

Minä ikävöin fyysistä läsnäoloa, konkreettista yhdessä olemista ja tekemistä. Huvittavaa kyllä ennen opintovapaani alkua pohdin sitä, että tehdäänkö me täällä toisemme hulluiksi kun minä olenkin yhtäkkiä aina kotona kun olimme tottuneet sovittamaan yhteen kahta 3-vuorotyötä epämääräisine kiertoineen ja rytmeineen. Tämä pelko osoittautui turhaksi, sillä kävikin niin, että meillä molemmilla on varsin aktiivinen oma elämä ja etenkin nyt tänä kesänä, syksynä sekä vielä tulevina kuukausina on kalentereidemme yhteen sovittaminen ja yhteisen ajan löytäminen osoittanut lähestulkoon mahdottomaksi.

Minä olen tehnyt ahkerasti koiranhoitokeikkaa, kesä on mennyt tankatessa kesänaapurin seuraa ja nyt syksylle on osunut ja osuu paljon lähipäiviä Jyväskylään sekä ystävien tapaamisia. Katsastelin tuossa kalenteriani ja totesin, että syyskuun lopussa tulee olemaan melkein viikon poissaolo kotoa, lokakuun loppuun on merkattu yhdeksän päivän rupeama. Konkreettisen kotoa poissaolon lisäksi minun huomioni ja aikani on vienyt opiskelu, hautautuminen läppärin ja kirjapinon taakse. Jerellä on ollut omat työnsä, moottoripyöräreissunsa, metsästysretkensä etelä-Suomeen. Juuri nyt metsästyskausi on kiihkeimmillään enkä ole kunnolla nähnyt Jereä yli viikkoon enkä tule näkemäänkään ainakaan seuraavaan viikkoon. Hän asustaa nyt  true-eräjormana meidän mökillä enonsa kanssa ja kulkee sieltä töihin. Eilen Jere kertoi iloisena, ilmeisesti suunnitellen meille jotain yhteistä kivaa, että hänellä olisi neljä vapaapäivää ajankohtana X. Minä vastasin olevani silloin Jyväskylässä.

Minulle, ja meille, on aina ollut äärimmäisen tärkeää se, että on niitä omia menoja. Että niitä saa olla, pitää olla, eikä kumpikaan halua toistaan kahlita tai kieltää menemästä ja tekemästä niitä itselle tärkeitä juttuja (eikä kumpikaan varmasti myöskään sietäisi toiselta moista käytöstä). En siis tässä niinkään märise sitä, että kun minulla on sitä ja siulla on tota, vaan olen rehellisesti iloinen siitä, että molemmilla on niitä omia kiinnostuksen kohteita ja molemmat ovat vapaita toteuttamaan omia juttujaan.

Mutta märisen sitä, että minulla ihan totta on ikävä. Pikainen suukon vaihto molempien lentäessä omille asioilleen ja messengerin kautta heitellyt, lähinnä käytännön asioihin, liittyvät viestit alkavat tuntua riittämättömiltä. Samoin tyhjä sänky ja vain itselle tehty ruoka, hiljainen talo ja vuoron perään molempien pakatut ja puretut reput ja nyssäkät.

Ja sitten, kuitenkin, palautan mieleeni veljeni sanat. Sen, että tämähän on ihan mahtavaa, tämä ikävä. Että kaikessa itsenäisyydessämme me olemme kuitenkin me. Että kaiken arjen, rutiineiden, kiireen, kinastelun ja elämän keskellä, vuodesta toiseen, toinen on yhä edelleen se tärkeä, se jota ikävöi.

Ripsaria ja urasuunnitelmia

IMG_20180914_094218_328

Tänä viikonloppuna

olen matkustanut Jyväskylään jatkamaan englannin opiskeluja sekä keskustelemaan kanditöistä, vertaisarvioimaan ja ottamaan vastaan palautetta, toteamaan, että hitto vielä on töitä tehtävänä, mutta onneksi aikaakin.

Olen pitkästä aikaa laittanut puuteria, kajalia ja ripsiväriä, tupeeranut hiuksiani suttunutturalle, vetänyt jalkoihini kengät, jotka litistävät varpaat epäluonnolliseen asentoon ja antavat minulle lisäpituutta kymmenen senttiä

ja tajunnut, että ollakseni varsin vähäisessä määrin kiinnostunut ulkonäöstäni tuntui tänään olo jotenkin erityisen naiselliselta.

Syönyt kaksi kertaa ravintolassa ja toisella kertaa niistä tilannut jopa oluen ruokajuomaksi, miettien samalla, että edellisestä baarittelusta on aikaa todella, todella kauan

ja siitä syystä kinunnut puhunut veljelleni ja hänen kämppikselleen, että hei kai me mennään, mennäänhän, tänään vielä iltaviinille, kun ne ripsaritkin ja kaikki.

Pohtinut ja keskustellut, pyöritellyt ajatusta ääneen siitä, että ehkä minä haluan sittenkin olla isona sosiologi enkä sosiaalityöntekijä

ja päättänyt, että haen keväällä molempiin ja ihan vähän enemmän toivon pääseväni opiskelemaan sosiologiksi, vaikka tulevaisuuden ja työllistymisen ja kaiken järjellisen valossa se ehkä olisikin se huonompi vaihtoehto

ja tajunnut, että ollakseni varsin päämäärätietoinen ihminen olen joskus aikamoinen tuuliviiri.

Mutta oli miten oli, olen tajunnut jo aikaa sitten, että tässä elämässä on pyrittävä tekemään juuri niin kuin hyvältä ja oikealta tuntuu – oli se sitten ripsivärin levittämistä tai urasuunnitelmien vaihtoa lennossa.

 

Minä ja minun kuontaloni

Mainitsin 34 asiaa minusta -postauksessa siitä, että olen värjännyt hiuksiani säännöllisesti jostain teini-ikäisestä saakka. Värjäysten lisäksi kuontaloni on kokenut jos vaikka millaista muutosta – on ollut pitkää ja sitten taas pätkää, olen käväissyt hetken mielejohteesta kaljuna ja sitten taas halunnut superpitkän (ja hemmetin vaikeasti hoidettavan) letin sinettipidennyksellä. On ollut raitaa, sivusiiliä, värejä skaalalla ”kerää koko sarja”.

41663742_725734127774522_4730953064054259712_n

Viime vuosien villityksenä on ollut erityisesti shokkivärit, kuten kuvista näkee. Samoin hiusten kasvatus on ollut nyt sellainen the juttu ja esimerkiksi sivusiilistä luovuin jo aikaa sitten, vaikka kauan siitä tykkäsinkin. Kuitenkin, nyt opiskellessa, ei ole ollut varaa kampaajakeikkoihin ja jotenkin muutenkin laiskistunut koko kuontalon hoidon suhteen – ei ole jaksanut läträillä väreillä eikä saksituttaa hampuksi muodostunutta latvustoa, kun elinympäristökin on ollut lähinnä akselilla koti-kesämökki.

11695025_518687298278269_8737481836581833611_n

10363683_488416161305383_1194883456216494858_n

No, viime viikkoina sitten lopultakin havahduin siihen, että voi helekutti miltä minä näytän. Hiukset olivat yhtäkkiä hujahtaneet yllättäväkin pitkiksi, joka oli tosi jee jee. MUTTA samalla tietenkin juurikasvu oli venähtänyt jo useita senttejä ja sinisten (”sinisten”, köhh) osuus koko kuontalosta oli enää vain ehkä noin viitisentoista senttiä latvoista. Tämä ”sininen” oli myös muuttunut lähinnä homeisen vihertäväksi, kun en ole jaksanut sitäkään ylläpitää pitkiin aikoihin. Vaalean juurikasvun ja homeisen vihreiden välimaasto puolestaan olikin sellaista kulahtanutta mustaa.

Very pretty siis.

Siitä se ajatus sitten lähti. Kutsuin luottokampaajani kotikäynnille ja vihertävänkukertavat latvat saivat lähtöpassit. Oli ne kyllä jo aivan järkyttävän huonokuntoisetkin, eikä niitä muutoin olisi saanut pelastettuakaan. Nyt ajatuksissa siintää, että josko kasvattaisinkin omaa väriäni takaisin, kun se jo varsin hyvällä alulla on. Tältä kuontalo näyttää siis tällä hetkellä:

41507263_1171495646330761_8552022683749974016_n

Olisi siis hauskaa nähdä pitkästä aikaa, että miltä se oma väri oikeasti näyttikään! Toisaalta haluaisin myös näin lukuisten, lukuisten vuosien jälkeen säästää hiuksiani jatkuvalta värjäykseltä ja sen tappavalta vaikutukselta. Sillä keinoin olisi varmasti myös paremmat mahdollisuudet saada kasvatettua se pitkä, hyväkuntoinen tukka…

Mutta sitten taas toisaalta! Vaikka olenkin värjännyt hiuksiani sen sata kertaa eri väreillä, on yksi ikuisuussuosikki ja useimmiten päässäni nähty väri ollut musta. Saattaa siis olla, että se mustan kutsu tässä vielä korvaani huhuilee, varsinkin kun oman värin kasvatusprojekti saattaapi jossain vaiheessa käydä hermoon. Vinkkinä tähän sitten Mari ja Jenna toivat tajuntaani kasvivärit. Minulle kasvivärjäysmaailma on aivan tuikituntematon, mutta molemmat vakuuttivat, että mustalla kasvivärillä on oikeasti mahdollista saada kaunis, kiiltävä ja rehellisesti musta lopputulos. Niinpä mikäli haluan taas mustan värin, niin saatanpa kokeilla tätä! Siinä kun samalla kertaa vähentäisi yhden kemikaalin elämästään ja hiuksetkin varmasti kiittäisivät.

Tähän loppuun vielä yksi kuva, joka on omasta mielestäni ollut yksi kivoimpia hiusvaiheitani. Mustan värin lisäksi otsatukka kuiskuttelee viekoittelevasti korvaani tasaisin väliajoin ja voi olla, että siihen on vielä joskus palattava…

1798152_299668290180172_565312641_n

Potpotusta, kaahotusta ja rusinoiden kerjäämistä

Laitoin Instan storyyn ja blogin Facebook-sivuille viime viikolla lukijoille kyselyä siitä, että mistä aiheista te toivoisitte minun täällä kirjoittelevan. No, ei mitenkään yllättävästi pakko myöntää, monet toiveista liittyi kanoihin. Satunnaisesti laittelen niistä kuvia ja videoita instan puolelle, mutta totta, en ole pitkään aikaan niistä kirjoitellut mitään. Joten tässäpä sitten hieman potpottilan kuulumisia menneeltä kesältä ja kurkistuksia syksyyn.

Picture_20180910_172601144

Aloitetaas tuoreimmista tiitiäisistä, siis reilu vuosi sitten meille muuttaneista silkkikanoista. Kevättalvellahan näiden kinttuihin iski kalkkijalkapunkki ja sen hoidosta kirjoittelin tuolloin täällä.* Punkin häätöoperaatio oli aikamoista mylläkkää, mutta jes! Kaikkien jalat paranivat eivätkä oireet ole uusineet.

En muista olenko silkeistä kirjoittanut noin muuten juurikaan mitään faktaa, joten tässäpä pieni tietoisku:

  • Silkkien iho on sininen ja niillä on viisi varvasta (kun peruspotpoilla varpaita on neljä).
  • Sulkapeite on hyvin untuvainen, muistuttaa enemmänkin karvaa kuin sulkia. Tästä syystä ne eivät ole kovinkaan hyviä lentämään ja myös kylmänsietokyky on huonompi kuin tavallisilla kanoilla.
  • Silkkikanoilla on voimakas hautomisvietti ja ne hoivaavat tipusiaan rakkaudella.
  • Ne on älyttömän pieniä ja söpöjä.

Picture_20180910_172720999

Silkkirouva Merjan kohdalla tämä muumimammamaisuus on erittäinkin voimakasta. Tämänkin kesää tyyppi on sitkeästi yrittänyt hautoa. Olen käynyt itseni kanssa vuosittain eettistä keskustelua siitä, että kumpi parempi – estää kanan luontainen tarve hautomiseen vai antaa hautoa ja, erittäin todennäköisesti valitettavasti, laittaa lapset paistiksi. Vuoroin olemme antaneet hautoa, vuoroin emme. Tänä vuonna päädyimme siihen, että potpottilan pääluku on täynnä ja sitä mukaa kun Merja on painautunut pesään pannukakuksi, ollaan me kerätty munat alta pois.

Itse asiassa munat eivät välttämättä edes ole itämiskykyisiä, eli toisaalta tässä tapauksessa myös luonto itsessään olisi varmaan ollut Merjan vauvakuumetta vastaan. Merja itse kun ei hautoessaan muni ja meidän muut rouvat taas…no, en ole edelleenkään nähnyt kertaakaan, että olisivat päästäneet silkkikukkoa polkemaan. Ilmeisesti tuollaiset pölyhuiskut eivät ole rouvien mieleen, vaikka kovin ne koittavatkin kosiskella: kukertaa ja tanssahdella.

Picture_20180910_172745050

On muuten ollut myös hauskaa huomata kuinka erilaisia silkkikukot ovat verrattuna taviskukkoihin. Okei, meillä on ehkä käynyt ihan sikahuono tuuri kukkojen kanssa, kun joka ikinen niistä on ollut kiukkuinen meille tullessaan tai äitynyt perkeleeksi ajan saatossa. Nämä silkit puolestaan ovat lempeitä, arkojakin, ja väistävät ihmistä. Lisäksi todella, todella poikkeavaa näiden kanssa on se, että pääkukko Johnny Winter ja hänen poikansa Matti tulevat mainiosti juttuun samassa parvessa. Normaalisti pienessä parvessa ei voi olla kuin yksi kukko, mutta näillä tyypeillä ei ole mitään ongelmaa hengailla yhdessä. (Stereona kajahtava kukkokiekuu on huvittavaa myös, joskaan en tiedä jakaako naapurit tämän hyvänolontunteen aamuisin puoli viideltä.)

Picture_20180910_173009166

No mutta, vaikka silkkikana ei tänä vuonna ole päässytkään äidiksi, tuli hänestä alkukesästä mummo. Viime vuotisista tipeistä yksi kana ja yksi kukko saivat uudet kodit (Matin jäädessä meille ainakin vielä toistaiseksi) ja keväällä kanatipun ottanut soitteli minulle, että pesästä kuuluu piip piip. Kanan ostanut pariskunta oli ensimmäistä kertaa tiputilanteessa ja minä pääsin sitten heitä neuvomaan kuinka tipien kanssa tulee toimia. Pitäisikin oikeastaan laittaa heille viestiä ja kysäistä, että mikä tilanne on nyt.

Picture_20180910_172926457.jpg

Muiden kotkottimien kesään ei mitään erikoista kuulunut. Siellä ne mennä kaahottivat, potpottivat, kylpivät ja kerjäsivät rusinoita entiseen malliin. Nyt alkaneen syksyn myötä on ilmennyt jonkinlaista pihtaamista munien kanssa, vaikka ainakaan näkyvää sulkasatoa ei kenelläkään ole vielä alkanut. Vaan ei kai sitä muutenkaan aina jaksa eikä oo pakko jos ei taho.

Picture_20180910_172653360

Noin yleisellä tasolla potpottilan arjessa syksy näyttäytyy siten, että pyrin aina kotona ollessani päästämään kanat irti seikkailemaan pitkin pihaa. Kohta edessä on taas pitkä ja pimeä kausi ja kopissa kökkiminen – niinpä nyt saavat kipitellä irti sydämensä kyllyydestä, kaivella pensaiden alla (ja kukkapenkeissä…), nauttia vihreästä ja vapaudesta. Öiden kylmyys on tuonut hoitorutiineihin jälleen sen, että kanakopin luukku on suljettava yöksi ettei lämpö karkaa harakoille. Kesän kun luukku pidetään auki ja saavat kulkea sisään ja ulos miten lystäävät. Pimenevät illat tarkoittavat myös kopin valaistuksen tarvetta, mutta se toimii automaattisesti. Ei tarvitse siis meidän kulkea sytyttelemässä ja sammuttelemassa potpottilan valoa.

Picture_20180910_172817154

Tällaista kuuluu siis meille tänne 🙂 Ja hei tyypit! Toivepostausten kirjoittaminen on tosi hauskaa ja jatkossakin toiveita saa esittää milloin vaan! Ihan vaikka kommentoimalla blogiin tai mihin tahansa somekanavaan. 🙂  Pyrin toiveita toteuttamaan ja muutama toive tämän lisäksi onkin jo laitettu korvan taa.

Picture_20180910_172842447

* Samaisessa postauksessa nähtävästi olen luvannut kirjoittaa check listiä kanoista haaveileville loisjuttuihin liittyen. Anteeksi, olin unohtanut koko jutun! Yritän muistaa palata siihen jossain vaiheessa…

Koti sellaisena kuin se on juuri nyt

Tänä kesänä luin Hallamaan ja Smagardin hauskat postaukset siitä millaiselta koti näyttää juuri nyt. Ilman stailaamista, kuvien rajaamista, siistimistä ja siloittelua. Itse pidän siitä, että kodeissa näkyy elämä, viimeiseen silaukseen asti puunatut ja asetellut sisutuskuvat ovat aika puuduttavaa katsottavaa – kuka meistä hei ihan oikeasti asuu ja elää kiiltokuvamaailmassa? Kuitenkin, myönnän, että itsekin ennen kotikuvien ottamista ja julkaisemista teen pieniä peliliikkeitä – siirrän vessapaperirullan pois olohuoneen pöydältä, rintsikat makuuhuoneen lattialta, tiskit keittiön tasoilta ja ryhdistän sohvatyynyt.

Niinpä sitten päätin, että no hemmetti. Minäkin haluan lähteä haasteeseen mukaan! Hieman tämä kyllä nieleskelyä aiheuttaa, mutta menkööt. Tässä siis tämän hetkinen todellisuus minun kodistani, tai lähinnä keittiöstä, olohuoneesta ja makuuhuoneesta. Yläkerrasta rajaan man caven kuvailun ulkopuolelle, sillä se on Jeren aluetta ja yksityisyys hänelle suotakoon. Vessassa ja kylppärissä puolestaan ei ole mitään kiinnostavaa nähtävää (en usko, että ihmisiä ihan oikeasti kiinnostaa puolillaan oleva hammastahnatuubi altaan reunalla tai sikinsokin rojottavat shampooputelit kylppärin hyllyllä).

Aloitetaan keittiöstä

Tasoilla lojuu kissanruokalaatikoita, niin tyhjiä kuin vasta avattuja. Keittiönpöydällä on pahvilootassa ihana ulkovalosarja…jonka ostin siis jo muutama viikko sitten. Mökkiviikonlopun jäljiltä pikantin lisän keittiön sisustukseen tuo purkamaton reppu, jääkaapin viereen lojumaan jäänyt tyhjä kylmälaukku sekä varsin luova keittiönpöydän koriste: käsilaukku. Pöydän päässä kököttävä susiruma keittiönjakkara puolestaan kuuluu oikeasti varastoon, mutta sitä on tarvittu marjojen mehustamisessa – siitäkin taitaa olla aikaa jo ainakin parisen viikkoa?

Kissat tuovat oman lisänsä keittiön sisustukseen ja hygienian tasoon nukkuen, istuen, peseytyen ja pomppien milloin milläkin tasolla. Lisäksi kissat syövät (ja sotkevat!) keittiön tasolla, sillä lattialla ruuat menisivät saksalaisen suuhun. Keittiön nurkassa oleva kissanhiekkalaatikko on myös todella ihana sisustuselementti ihan kaikille aisteille.

DSC_0025

DSC_0026

DSC_0027

DSC_0028

Jatketaan olohuoneeseen

Ensimmäisenä keittiöstä olohuoneeseen astuttaessa edessä on rojua ja roinaa täynnä oleva kirjoituspöytä. Tällä hetkellä pöytä on itse asiassa melko siisti! Ehkäpä sipsipussi sekä olohuoneen sohvapöydän alla kököttävä tyhjä limpparipullo kertovat karua kieltään siitä, että viime aikoina elämä on ollut enemmän Netflix ja vähemmän opiskelu.

Viherkasveihin kannattaa kiinnittää myös huomiota – jos ne eivät kaipaa vettä, niin sitten saksia. Kuka nyt jaksaa jatkuvasti olla leikkaamassa kuolleita lehtiä tai edes vaikuttamassa kovin aktiivisesti siihen, että niitä ei pääsisi syntymään…Myöskään esimerkiksi verhojen tai piensisustusesineiden ei nyt tartte olla niin justiinsa.

Sohvatyynyt ja viltti seilaavat sujuvasti sohvalta toiselle tai nojatuoliin – myös lattia on ihan okei säilytyspaikka. Ruskean sohvan edustalla puolestaan on kaksi pahvilaatikollista kirppariroinaa, joita olen myymässä Facebookissa ja jossain vaiheessa myös lähettämässä vähänkäytetty -sivustolle. Samoin ruskealla sohvalla rojottava vaatekasa on kirpparille menossa. Petivaatteet ovat yövieraan jäljiltä yli viikon takaa.

Kukkasohva puolestaan edustaa minulle opiskelupaikkaa, rentoutumisen tyyssijaa, ruokapöytää, aamukahvihetkeä, somenurkkaa ja ties mitä kaikkea muuta. Sohvalla istuessa avautuu mieltä hivelevä näky rumaan puusäkkiin ja syttyihin – joita tällä kertaa edustaa tyhjä kissanruokaloota sekä tyhjä kissanhiekkapussi. Olohuoneesta myös avautuu kiva näkymä makuuhuoneeseen ja aina sijaamattomaan petiin.

Ai niin ja huomatkaas, joku ei ole vieläkään saanut aikaiseksi viedä mattoja pesulaan, joten alakerran jokainen huone huutaa kolkkouttaan. Toisaalta eipä sekään nyt niin justiinsa! Varpaiden lämmittimenä toimii ihan mainiosti luomukarvamatot, jotka valtaavat joka paikan vaikka imuroisin joka hiton päivä.

DSC_0020

DSC_0020 (2)

DSC_0021

DSC_0024

DSC_0021 (2)

Lopuksi vielä katsaus makuuhuoneeseen

Kuten sanottua, sänkyä ei pedata koskaan. Yöpöydällä ja yöpöydän ympäristössä (kuten lattialla) puolestaan lojuu keskeneräisiä kirjoja, karkkipapereita, vessapaperirullia, kissojen leluja ja läjäpäin puhelimen latureita.

Sängyn päädyssä oleva sähköpatteri on ilo silmälle. Emme tokikaan käytä sitä siinä, mutta pitempään poissa ollessamme siirrämme sen olohuoneen ja makuuhuoneen välimaastoon tuomaan lämpöä, kun kummassakaan huoneessa ei kiinteitä pattereita ole – ja mitään muuta säilytyspaikkaahan tuolle ei tietenkään ole, vaikka sitä tarvitsee ehkä pari kertaa vuodessa.

Kissankiipeilyteline sekä pönttiksen pellit ovat oivallisia paikkoja vaatteiden sekä kylpypyyhkeiden säilytykseen. Ja HEI IHANAA! Myös makuuhuoneen nurkassa aistejamme ilahduttaa kissojen haisuloota.

DSC_0022

DSC_0023

DSC_0019 (2)

Phuuuuh! Ehkäpä tämä postaus inspiroisi hieman siivoamaan tai edes viemään tavaroita paikoilleen! Ja hei, kuka muu uskaltaa vastata haasteeseen?

PS. Bongasitko kuvista kaikki kissat? 😀

Olisin nukkunut tähtitaivas kattonani

Hiljakseen heitetään kesälle hyvästejä ja otetaan syksyä vastaan mökilläkin. Tämän viikonlopun voi sanoa olleen ensimmäinen tämän vuoden syksyviikonloppu, mökkeilyn uuden aikakauden alku: maailma maistui, tuoksui, näytti ja tuntui syksyltä.

DSC_0068

Päivisin vielä aurinko ja lämpö helli ja ulkona pystyi oleilemaan lyhythihasillaan. Pelargoniat jaksavat puskea vieläkin uutta nuppua, pari kukkaa aukesikin viikonlopun aikana. Tämän kesän pelargoniat ovat olleet niin upeita, muhkeita ja elinvoimaisia, että otan ne talveksi meille kotiin kellariin talvehtimaan – josko ensi vuonnakin saisi niistä nauttia! Päivisin joutui ääneenkin sanomaan, että miettikää, nyt on siis syyskuu, kun veneessä istuessakin tämä kaikki tuntui loppumattomalta kesältä.

41423872_740223642983738_1752649147019689984_n

41295387_489599278118280_8613460421392728064_n

Syksyn maku löytyi sienistä ja sorsapadasta. Minä en sienimetsään lähde, kun en parka niitä tunnista. Mutta Jere ja anoppi hakivat melko mukavan saaliin – tatit syötiin hetimmiten, jääkaapissa odottaa pussillinen kanttarelleja meille ja anoppi vei itselleen sieniä suolattavaksi ja sienisalaattitarpeiksi.

Päivällä aurinko sai jo keltaiseksi, oranssiksi ja punaiseksi muuttuvaa maisemaa hehkumaan. Ilta-aurinko puolestaan maalasi mäntyjen rungot kullallaan. En koskaan kyllästy siihen, ihmettelen joka kerta kaiken kauneutta. Vaikka sydämeni väpättääkin erityisesti koivumetsille, on tasaisen vihreä sammalmatto ja korkeina huojuvat kultaiset männyt todella kaunis ja rauhoittava näky.

DSC_0062

Iltaisin ja öisin laskeutui viileys ja syvä pimeys. Öisin lämpö laski reilusti alle kymmenen asteen ja kylmältähän se näin äkkiseltään tuntui! Iltaisin laitettiin pienet tulet kaminaan, ja hyvä niin – aamut olisivat muuten olleet jäätäviä. Jere lähti tänä aamuna mökiltä töihin ja kertoi lämmön tipahtaneen jo jopa pakkasen puolelle. Olen niin onnellinen tuosta meidän uudesta pienestä kaminasta! Kyllä tulen tuoma lämpö ja tunnelma ovat ihan oma juttunsa verrattuna siihen, kun aiempina vuosina mökki lämpesi kaasulla ja petroolilla.

Vaikka yöilma tuntuikin kalsealta, ytimiin menevältä, oli huussireissuilla silti pysähdyttävä ihmettelemään ympäröivää maailmaa. Hiiskumaton hiljaisuus, kaiken nielevä pimeys ja kas! – uskomattoman kaunis, kirkas, tuikkiva tähtitaivas kaiken yläpuolella. Ulkona tuli vietettyä aikaa niska kenossa tovi jos toinenkin. Jos mökillä olisi ollut mukana kesäpussien sijaan talvimakuupussit, olisin raahannut patjan terassille ja nukkunut siinä, tähtitaivas kattonani.

DSC_0073

Aamulla, ennen lähtöämme, tapasimme vielä joutsenpariskunnan. He, jotka keväällä ilakoivat mökkirannassamme sulasta vedestä ja jälleen näkemisen riemusta, ovat kesäisin poissa ja palaavat taas syksyllä meidän rantaamme, etelän lähtövalmisteluja tekemään.

41368469_2069977709998770_5657214631756693504_n

Minäkin lähtisin etelään, jos voisin. Mutta koska en voi, niin kiedon villatakkia tiukemmin ympärilleni, hiihdän villasukissa ja lisään puita pönttöuuniin.

34 asiaa minusta

Varmaan jo arvaattekin, että TÄNÄÄN ON MINUN SYNTYMÄPÄIVÄNI JA TÄYTÄN 34 VUOTTA! Wuup wuup! Minä en ole sillä(kään) tavalla aikuinen, että unohtaisin syntymäpäiväni, en välittäisi niistä pätkääkään tai tuntisin yhtään minkäänlaista kiusaantuneisuutta tai noloutta siitä, että vielä tämänkin ikäisenä teen asiasta haloon. KOSKA HEI NE ON MINUN SYNTTÄRIT!

(Voin myös auliisti myöntää, että aloitin muun muassa Jerelle ja isäpuolelle ”mitä mie saan synttärilahjaksi?” -rankutuksen jo viikkoja sitten.)

IMG_20180512_140009_499

Joten, koska on MINUN päiväni, niin puhutaanpas hieman MINUSTA! Tässä vuosien aikana minusta on selvinnyt ja olen kertoillut täällä blogissa varmasti jo yhtä sun toista itsestäni, mutta tässäpä vielä lisää nippelitietoa. Postauksen kuvituksena puolestaan kaikkea randomia puhelimesta löytynyttä, minun elämääni siis! Muuuuutta pitemmittä puheitta, TADAAA, kokonaiset KOLMEKYMMENTÄNELJÄ asiaa minusta, joita et ehkä tiennyt:

Etunimeni on Pia. Minulle kaavailtiin nimeksi myös Lauraa ja Ninaa.

Olen perheemme esikoinen. Ikäeroa keskimmäiseen velipoikaan on kuusi vuotta, ja kaksosvelipoikiin yksitoista vuotta. Meitä on siis sisaruskatraassa neljä.

En muista eläneeni yhtä ainoatakaan hetkeä niin, etteikö kotikodissani tai minulla itselläni olisi ollut lemmikkinä kissaa.

Opiskelin lukiossa neljä vuotta ja minulle tuli silti kiire saada kasaan edes vähimmäismäärä pakollisia opintoja. (”Opiskelu” voidaan käsittää hyvin lavealla tavalla tässä tapauksessa.)

En lukenut ylioppilaskirjoituksiin. Läpi meni silti ja sain lakin.

Olen värjännyt hiuksiani teini-ikäisestä saakka säännöllisesti. Nyt vakavasti harkitsen, että antaisin oman värini kasvaa takaisin (olisi hauskaa tavata se pitkästä aikaa!), edessä olevasta pitkästä ja järkyttävän rumasta kasvatusprosessista huolimatta.

20180817_181909

Olen ollut kerran (teini)kihloissa. Hän oli ensirakkauteni ja seurustelimme kaksi vuotta.

Muutin kotoa pois 17-vuotiaana.

En ole koskaan tehnyt Power Point -esitystä.

En ole koskaan omistanut, tai juuri edes käyttänyt, muistitikkua.

Kuvittelin lapsena/nuorena etten pidä sinihomejuustosta, kunnes sitä syötettiin minulle uunileivissä ”salaa”. Rakastuin välittömästi.

Oliiveja en tosin siedä tänäkään päivänä.

En ole koskaan nyppinyt/nypityttänyt kulmakarvojani.

Olen istunut käräjillä todistajana.

Hoksasin vasta joskus tosi myöhään, että än yy tee -lähtölaskenta tulee sanasta NYT.

IMG_20180906_163017_642

En omista silitysrautaa enkä -lautaa.

Minulla on neljä lävistystä, joista kolmen ottaminen, näin jälkikäteen asiaa tarkastellessa, hahmottuu hyvin selkeästi jonkinlaiseksi kolmenkympin kriiseilyksi

En ole koskaan käyttänyt kirvestä, enkä halua edes opetella – näen sieluni silmin sen polvilumpiossani.

Puhun usein muiden päälle.

Aloitan usein jonkin mitättömän asian selittämisen jostain todella kaukaa ja jaarittelen ennen asiaan pääsemistä. Tyyliin muistatteko sillon vuonna dinosaurus kun tehtiin sitä salaattia ja plaa plaa plaa niin ja hei seki oli siellä mitähän sille nykysin kuuluu jaadijaadijaa plaaplaa niin siis ostin tänään paprikan.

Olen nukkunut ainakin kolme kertaa pommiin nykyisessä työssäni ja herännyt siihen kun pomo soittaa.

Noin muuten en myöhästy mistään oikeastaan ikinä, vaan olen ennemminkin etuajassa. (Aamut eivät vaan ole minun juttuni ja osaan sammuttaa herätyskellon heräämättä siihen.)

Olen joskus sammuttanut myös Jeren herätyskellon.

20180903_114130

Jostain käsittämättömästä syystä häpeän vartaloani enemmän nais- kuin miesseurassa. Joskin jonkinlaista edistymistä on tapahtunut (ei vissiin vanhemmiten enää vaan viiti pohtia joutavia pikkuseikkoja) ja nyt aikuisiässä esimerkiksi saunominen (nais)porukalla tuntuu jo ihan luontevalta. (Joskaan uimahalliin en edelleenkään mene.)

Ylläolevasta huolimatta en pidä itseäni pinnallisena ja kiinnitän todella vähän huomiota omaan ulkonäkööni esimerkiksi vaate- tai meikkiasioissa, mutta tämän myönnän: jos minulla pyörisi ylimääräistä rahaa nurkissa, niin hankkisin rintavarustukseeni täytettä.

Minun on pakko pestä hiukseni päivittäin jos en halua niiden olevan päätä myöten valuva liuru. (Madaran shampoo toi hieman helpotusta tähän, mutta missasin taas alennusmyynnin.)

Asun toista kertaa elämässäni yhdessä miehen kanssa.

En muista koska viimeksi olen ostanut uusia vaatteita. Vuosi sitten? Yli?

20180626_213029

En pysty katsomaan mitään eläinsairaala/eläintenpelastus/younameit -sarjoja tai videopätkiä, koska minua alkaa itkettää eläinten kohtalo aivan hillittömästi (riippumatta siitä päättyykö tarina hyvin vai huonosti).

Minulla on olematon rytmitaju ja kaksi vasenta jalkaa.

En ole koskaan leikannut koiran kynsiä, vaan Jere hoitaa sen. (Koira on ollu meillä yli yhdeksän vuotta.)

Juon aina herättyäni ensimmäiseksi ison tuopillisen kylmää vettä.

En muista automaattisesti, että kumpi on oikea ja kumpi on vasen, vaan joudun aina hetken miettimään. Esimerkiksi tilanteissa, jolloin minun täytyy ohjeistaa jotakuta kääntymään risteyksessä tai kun minulle sanotaan etsiessäni jotain, että se on vasemmassa kaapissa.

IMG_20180906_170443_371

Olen pohtinut jo jonkin aikaa, että kuinka kauan blogini esittelytekstissä voi lukea ”kolkyt ja risat” vai joko se menee itsensä huijaamisen puolelle.