Mitä opin opintovapaalla?

Kesällä 2017 alkanut opintovapaani kulkee vääjäämättömästi kohti loppuaan. Loputtomat kuukaudet ja viikot ovat muuttuneet enää päiviksi ja tunneiksi – tämän viikon perjantaina minun on jälleen avattava työpaikan ovi, jonka viime vuoden kesäkuussa perässäni suljin. Töihin paluu herättää monia tunteita – surkua vapaa-ajan menetyksestä, iloa kohta koittavista palkkapäivistä, jännitystä siitä osaanko enää mitään, riemua asukkaiden jälleennäkemisestä sekä kuulumisesta jälleen johonkin yhteisöön pitkän yksin puurtamisen jälkeen.

Ennen töihin paluuta ja siihen liittyviä tunnelmia ajattelin kuitenkin siirtyä ajatuksissa vielä hieman taaksepäin. Niihin aiheisiin, mitä oikein opin tämän ihanan, pitkän, tuotteliaan ja etuoikeutetun opintovapaani aikana!

45002206_510034726137045_2017639296218955776_n

Opin, että epämukavia asioita voi aina siirtää huomiseen tai sitä seuraavaan päivään

mutta opin myös, että sieltä ne vastaan tulevat kuitenkin jossain vaiheessa ja joskus olisi vaan parempi kiskaista se laastari kerralla irti

ja joskus taas myöhempään ajankohtaan siirretty onkin osoittautunut toimivaksi, ja oikeanlaisen fiiliksen myötä myös epämukava on muuttunut mukavaksi (no, ei aina. Jotkut asiat nyt vaan on perseestä, mutta ne on pakko tehdä).

Opin, että koskaan ei ole liian myöhäistä tavoitella unelmia tai löytää uusia unelmia, joita ei tiennyt olemassa olevankaan. Olen kulkenut elämäni varsin perinteisiä polkuja enkä ole koskaan ollut suuremmin kunnianhimoinen tai ajatellut perusduunaria kummempaa työuraa. Ennemmin olen miettinyt, että ei minusta mihinkään yliopistomaailmaan olisi, sellaiset on ihan muille. Kurssi kurssilta janoni tietoon ja oppimiseen kasvoi, tavoitteet kirkastui, löysin sisältäni ja opiskelumaailmasta paljon uutta ja kutkuttavaa, kiinnostavaa, jotain mitä haluan saavuttaa kipeämmin kuin koskaan.

Opin siis, että maailmassa on ihan liian paljon kiinnostavia asioita ja ihan liian vähän aikaa, mutta kaikki on vain järjestelykysymyksiä, ehkä, tai ainakin niitä voi miettiä sitten myöhemmin, ja vapautin itseni ja annoin tilanteen räjähtää käsiin.

Opin myös, että on ihan okei vaihtaa aiemmat unelmat uusiin. Mitä sitten jos olen jo joskus lähärikoulusta asti pohtinut lastensuojelutyötä? Mitä sitten, että se tavoitteena ylipäänsä lähdin opiskelemaan? Mitä sitten, että opintojen kuluessa se ei ehkä tunnukaan enää siltä, johon on palava intohimo? Mitä sitten? Täytyykö siinä pysyä kun kerta sille tielle on lähtenytkin? Mitä nyt ihmisetkin ajattelevat, jos yhtäkkiä haihattelenkin jotain ihan muuta? Vastaus: Ei täydy ja hitot muista.

Opin, tai siis varmistuin jo aiemmin tietämästäni, että työskentelen parhaiten yksin ja parhaiten silloin, kun asioille on annettu aikarajat. Opin myös, että erittäin harvoin ja äärimmäisissä poikkeustilanteissa aikaraja tuottaa ongelmia, useimmiten olen valmis jo huomattavasti ennen.

Opin, että kuvittelin olevani tosi hyvä raha-asioissa, mutta todellisuudessa tulojen tippuessa en ollutkaan. Opiskelun rahoitus hoitui minulla aikuiskoulutustuella ja kyseinen summa on ihan kohtuullinen. Arvelin, jotta hätiäkös tässä. Onnistuin kuitenkin vetämään opiskelun aikana säästötilinkin tappiin ja kesällä jouduin turvautumaan siihen, että en maksanut osuuttani kesämökin lainasta. Todellisuudessa tuolla summalla olisin varmasti pärjännyt, mutta rai rai.

Opin, että kotoa siis mieheltä saatu tuki on ensi arvoisen tärkeää. Se, että mies jää mukisematta hoitamaan eläimiä viidettä viikonloppua yksin kun minun nyt vaan on mentävä lähipäiville. Se, että mies ymmärtää miten en ole saanut hänen työpäivänsä aikana edes wokkivihanneksia pakastepussista paistinpannulle kärymään kun hei tää tehtävä on siis ihan sikamielenkiintoinen ja olen kirjoittanut sitä viimeiset kuusi tuntia. Se, että hän on viritellyt minulle mahdollisuuden opiskella myös mökillä, jotta voisimme olla yhdessä eikä kumpikaan jäisi mistään paitsi. Se, että hän on tullut minua rahallisesti vastaan, vaikka molemmat olemme lähes kymmenen vuotta pitäneet tiukasti kiinni kukkaroistamme ja itsenäisyydestämme.

Opin, että ”palauta” -napin painaminen tuottaa suurta mielihyvää.

Ja että työn palauttamisen jälkeen minulla on taipumuksena neuroottisesti kytätä sähköpostia t a u k o a m a t t a seuraavat viikot palautetta odotellen.

Opin, että minussa on valtavasti rohkeutta ja varmuutta, joka vaan pitäisi osata paremmin valjastaa käyttöön ja lakata pelkäämästä.

Ja ai niin – kai minä jotain sosiaalityöstä, sosiologiasta ja tieteen tekemisestäkin opin.

Kaupungin kaduilla

Kaupungin kaduilla, kiviseinistä ja suljetuista ovista huokuu sunnuntaiaamuisin jotain yhtä aikaa melankolista ja jotenkin suloista rauhaa, kun kävelee reppu selässä matkalla jonnekin ja maailma ei ole aivan hereillä, vaikka ei se koskaan nukukaan, painaa torkkua vielä hetken.

Olen kävellyt molempiin kantapäihini rakkulat, seissyt vuoroin ruuhkaisissa liikennevaloissa, väistellyt vihreän vapauttamaa vastaan tulevaa ihmisvirtaa, vuoroin ylittänyt tien pitkin askelin viistosti, paikoista joissa ei ole tiehen piirrettyjä viivoja.

Katsonut aikaisin lauantaiaamuna vastaan tulevaa tuntematonta silmiin, miettinyt mikä on hänen tarinansa ja mihin hän on matkalla, töihin kouluun aamupalaa hakemaan vai viime yön solmuisista lakanoista omiin sileisiin

ja miettinyt miettiikö hän samoin minusta, mitä hän ajattelee, mitä ihmiset ajattelevat kulkiessaan yksin pitkin hiljaisia katuja.

IMG_20181028_111729_802

Kuullut lauseen pätkiä tarinoista, joita kertovat toisilleen, puhelimeen lausuttuja sanoja, naurun pyrähdyksiä ilmaan, kirosanoja, suunnitelmia illasta siis elämästä, mitä ostetaan, haetko maidon, onko meillä jauhoja, mitä tehtäis. Yksittäisiä asioita, jotka haihtuvat ilmaan, ovat irrallisia ja jäävät irrallisiksi, mutta joissa kaikissa on tarina jota minä en tiedä.

Piirryn isoon näyteikkunaan, kuva minusta. Harmaa villakangastakki, harmaat pillifarkut, pohkeet peittävät räsymattovillasukat, uutuuttaan jäykät maiharit, jotka syövät kantapäihini rakkulat, mutta jota kuva ei näytä. Hiukset päälaella sotkuisella nutturalla, juurikasvu jo niin kauaksi karannut ettei enää voi puhua juuresta.

Mikä on minun tarinani?

 

 

 

 

Hengitysilmassa huuruaa pakkanen

Picture_20181024_124238128

Seison kolmelta aamuyöllä terassilla ohuissa pyjamahousuissa, takkiin kietoutuneena. Täysikuu valaisee aivan uskomattoman kauniisti ja hengitysilmassa huuruaa pakkanen. Silmiä painaa kesken kaiken karkoitettu uni, mutta koirakakaran on päästävä ulos silloin kun on päästävä.

Aamulla havahdun epäilyttävään narskuntaan selkäni takana. Koirakakara tuunaa lattialla lojumaan unohtuneisiin rintsikoihini pitsiä. Ei sitä ennestään ollutkaan. Nostan rintsikat koiran ulottumattomiin ja minua tapittaa vastaan energiaa täynnä oleva ruskea silmäpari. Kaksi muutakin koiraa näyttää siltä, että voisi jo nousta. Toisesta ei ota selvää heiluttaako koira häntää vai häntä koiraa. Nousen.

Picture_20181024_124308330

Valkoinen kuura peittää nurmikon ja terassikalusteet kauttaaltaan. Napsaisen hihnojen lukot kiinni. Kierrän rappuset, sillä edellisenä iltana olin vetää spagaatin kostealla puupinnalla. Joissakin asioissa olen oppivaista sorttia.

Joissakin taas en. Keitän puolen päivän jälkeen neljättä mukillista kahvia, joka muuttuu lopulta viidenneksi, vaikka tiedän ettei pitäisi. Mikä siinä onkaan, että vasta hetki sitten mietin vakavasti jättäväni aamukahvinkin pois kun sitä ei oikeastaan edes tee mieli, ja seuraavassa hetkessä viskoudutaankin toisella äärilaidalla.

Ehkä se on tämä muhjuisuus. Aamulenkkipolut ovat täynnä vetisiä, liiskaantuneita lehtiä. Kesällä niin kaunis koivikko huojuu ympärillä alastomana. Maailmassa on kaksi väriä: ruskea ja harmaa. Mieli on yllättävän vähän muhjuinen tai harmaa tai ruskea, mutta hieman melankolinen se on.

Picture_20181024_124156656

Sovitaan iltapäiväksi kaverin kanssa koiratreffejä metsälenkille. Sään pitäisi siihen mennessä muuttua vähemmän harmaaksi ja enemmän aurinkoiseksi. Ainakin vielä tänään. Huomisen kohdalle sääkarttaan piirtyy lumihiutaleita ja vesipisaroita. Pyydän häneltä lapasia lainaan. Kaikista näistä lukuisista havainnoista huolimatta minä parka unohdan, että on syksy, ja lähden kotiovesta edelleen ulos kuin mikäkin kesähempukka.

Lähdin kotiovesta eilen ja palaan kotiovelle vasta ensi viikon torstaina. Lainakoiria pyörittelen arjet ja viikonloppuna käyn Jyväskylässä opiskelemassa suullista englantia. Mieli halajaisi maailmalle, lämpimään. Tekisi mieleni kysäistä voiko suullista englantia opiskella etänä. Vaikka Teneriffalla terassilla.

Vuoden viimeiset

44431752_1200153140131678_345481903660335104_n

Kolme päivää täydellistä aikataulutonta lojumista. Jätin läppärin kotiin ja päätin vaan olla. Käsilaukussa on kylläkin mukana yksi kurssikirja, mutta sinne se on saanut sujuvasti jäädäkin.

Palaan ensi viikolla asiaan. Tänä viikonloppuna nautin viimeisistä hetkistä olla vapaa.

Perjantai-iltana ääni sanoi päässäni, hieman hiprakkainen sellainen, että UIMAAN. Kävelin saunasta pilkkopimeässä yksin rantaan, taskulampun valossa. Hetken kökin laiturilla, mietin, että ihanko vakavissani olen. Olin ja hyppäsin. Vesi oli jäätävän kylmää ja lähes salpasi hengen, mutta rikoin pitkin vedoin veden pintaa ja se tuntui huumaavalta. Nousin ylös laiturille, käärin pyyhkeen ympärilleni ja sammutin taskulampun. Istuin penkille, ja kylmä yöilma tuntui uinnin jälkeen lämpimältä, kepeältä iholla. Tunnelma oli taianomainen kun ympärillä oli vain loppumatonta pimeyttä, hiiskumatonta hiljaisuutta ja yllä miljoonittain tähtiä.

Ehkä se oli kuitenkin tälle vuodelle viimeinen pulahdus, luulen.

Tämä saattaa olla myös tältä erää viimeinen kerta kun mökille pääsi vain lähtemään. Ilman säätämistä ja sumplimista, pakkaa vaan tavarat kasaan ja menee. Alle kahden viikon päästä minulla alkaa jälleen työt, ja jos Jerellä työt puolestaan jatkuu, niin siitä alkaa se loputon suo: kahden vuorotyötä tekevän aikataulujen yhteen sovittaminen.

 

Kasvishaaste pöytään Satokausikalenterin innoittamana! (+ ARVONTA!)

Picture_20181019_134458441

Picture_20181019_134534494

Yhteistyössä satokausikalenteri.fi kanssa

Vuosi sitten ostin elämäni ensimmäisen satokausikalenterin vuodelle 2018. Ihastuin tuolloin välittömästi tyyliin, jolla kalenteri oli tehty. Ihaniin, lämpöisiin kuviin ja tietenkin koko kalenterin pääpointtiin – vuoden jokaisen kuukauden listauksiin siitä mitkä vihannekset, juurekset, hedelmät, marjat ja sienet ovat parhaimmillaan juuri nyt meillä ja maailmalla.

IMG_20181019_135740

Picture_20181019_135252963

Jokainen varmasti tietää nämä perusjutut: satokaudellaan kasvikset ovat maukkaimmillaan sekä edullisimmillaan. Kalenteria seuraamalla on siis mahdollista helliä niin suuta kuin kukkaroa – ja myös luontoa! Nämä tyypit nimittäin muun muassa suosii mahdollisimman vähän kuljetettuja ja varastoituja kasviksia ja erityisen paljon kotimaisia ja mahdollisimman lähellä sijaitsevia kasvisten tuottajia (lisää hyviä syitä käyttää satokausikalenteria listattuna täällä)!

Nyt sain blogin kautta hyppysiini vuoden 2019 satokausikalenterin ja eipä kuulkaa pettymystä tuottanut tämäkään! Extrana kalenterissa on muun muassa opastusta villiyrttien maailmaan, reseptejä erilaisiin kasvisliemiin sekä vinkkejä erilaisiin tapoihin kasvisten kypsentämiseksi.

Picture_20181019_140332646

IMG_20181019_141343

Picture_20181019_135410978

Mainittujen syiden lisäksi itseäni satokausikalenteri on inspiroinut lisäämään kasviksia omaan ruokavalioon. Okei, myönnän, välillä paremmalla ja sit taas huonommalla menestyksellä. Todellakin elämään mahtuu kausia, kun ruokavalio koostuu lähinnä pakastepitsasta ja kasvista edustaa pastan päälle turautettu ketsuppi…

Mutta sit taas elämään mahtuu myös niitä kausia kun kasvikset kiinnostaa ihan hurjan paljon! Etenkin silloin kalenteri on ahkerassa käytössä ja etenkin minunlaiselle tyypille se on mielenkiintoinen, tarpeellinen ja hauska työväline, kun usein polku kauppojen heviosastolla on urautunut tomaatti-kurkku-jäävuorisalaatti-porkkana-banaani -linjalle.

Olen siis tehnyt satokausikalenterin avulla löytöjä sekä laajentanut omaa maku- ja kokkausmaailmaani. Esimerkiksi vuonna 2018 ruokapöytääni on tullut (ja jäänyt!) itselleni sellaiset uudet ja alkuun hieman epäilyttävät tuttavuudet kuin kyssäkaali, myskikurpitsa ja kaki.

Picture_20181019_141721859

Picture_20181019_141814572

IMG_20181019_142436

Tämän aiemman hyvän kokemukseni perusteella sekä selaillessani vuoden 2019 kalenteria päätin lyödä itselleni haasteen pöytään: testaa joka kuukausi vähintään yhtä itselle ennestään tuntematonta kasvista! Miltä esimerkiksi kuulostaisi ugli helmikuussa, vihanneskrassi huhtikuussa, parsa toukokuussa, pitahaya heinäkuussa, kriikuna elokuussa, raitajuuri lokakuussa, kastanja marraskuussa ja sweetie joulukuussa…

Picture_20181019_135332092

Picture_20181019_140843739

Syksyisin mieli vetää juureksiin ja uunissa valmistettaviin ruokiin. Hunajalla ja oliiviöljyllä valellut sekä suolalla, pippurilla ja rosmariinilla maustetut lohkot palsternakkaa, perunaa, kyssäkaalia, ruusukaalia, keltasipulia, valkosipulia ja porkkanaa paahtuu uunissa ihan itsekseen. Nämä nautittiin itse tehtyjen haukipullien kanssa – ja niissä tietenkin runsaasti tuoretta tilliä!

IMG_20181014_125415_957

Kasvissosekeitto toimii AINA! Tässä oranssin makeassa keitossa myskikurpitsaa, bataattia ja porkkanaa. Lisälämpöä syksyyn tuo sekaan raastettua nokare tuoretta inkivääriä.

IMG_20181010_122421_200

Koska minulla on nyt kalentereita kaksi kappalein, haluan arpoa toisen niistä teidän lukijoiden kesken! Osallistut arvontaan jättämällä kommentin tähän postaukseen tai Pöpelikön Facebook-sivuille tämän nimenomaisen postauksen kommenttiosioon! Voit myös tuplata arpaonnesi kommentoimalla molempiin. 🙂  Olisi hauskaa myös kuulla kuinka haluaisit hyödyntää satokausikalenteria omassa arjessasi. 

Osallistumisaikaa 28.10. saakka.  Ilmoitan voittajalle henkilökohtaisesti vkon 44 aikana, joten MUISTATHAN JÄTTÄÄ MYÖS YHTEYSTIETOSI (esim. sähköposti)!

Mikäli arpaonni ei suosi tai haluat kalenterin myös vaikka lahjaksi, vuoden 2019 satokausikalenterin voit tilata täältä! Ja vink vinkkinä samassa osoitteessa keittokirja ”Modernia maakuntaruokaa” kuulostaa myös varsin mielenkiintoiselta! Yli 35 euron tilauksiin sisältyy ilmainen toimitus. 🙂 Kannattaa laittaa myös instassa seurantaan @satokausikalenteri, on nimittäin toooosi inspiroivia (ja vatsaa nälkäkurisuttavia…) kuvia, ideoita, tarjouksia ja kilpailuja!

On se nyt helvetti kun ei saa edes angstata rauhassa

Joinakin aamuina 34-vuotias minä haluaisi vain heittäytyä äksäksi keskelle olohuoneen lattiaa, potkia vähän ja vänistä miten kaikki on ihan paskaa ja epäkiinnostavaa tai vielä paskempaa ja epäkiinnostavampaa. Joinakin aamuina ei viitsisi vaivautua edes sinne lattialle saakka, vaan sinkauttaa herätyskellon nopealla ninjaliikkeellä tainnoksiin, kääntää kylkeä, vetää peiton korviin ja jäädä makaamaan sänkyyn määrittelemättömäksi ajaksi.

Joinakin aamuina ikkunoista näkyy pelkkä harmaus, ja sama harmaus jatkuu vessan peilissä. Joinakin aamuina molemmat kahvimukilliset ehtivät jäähtyä lähes juomakelvottomiksi, kun unohtuu vaan tuijottamaan typeränä ei mitään tai selaa samaa Facebookin feediä viidettä kertaa (lukematta siitä kuitenkaan oikeastaan mitään).

Joinakin aamuina haluaisi vain huutaa kaikkeen ENPÄS!

Enpäs nouse

Enpäs puhdista viittä kissanhiekkalaatikkoa

Enpäs lämmitä pönttöuunia

Enpäs kirjoita hakutehtävää johonkin typerään kirjoittamisen perusopintoihin

Enpäs perehdy sosiologian kurssitehtävään ja enpäs ainakaan lue sitä kirjaa, josta muodostui sielunviholliseni jo varmaan vuosi sitten ja joka ei ole siitä edennyt

Enpäs tee sienirisottoa, vaikka otin kallisarvoiset kanttarellit sulamaan jo toissailtana ja ne ovat vaarassa mennä hukkaan

Enpäs putsaa kanalan kakkalautoja

Enpäs varmasti harjaa hiuksiani ja enpäs muuten taatusti pue päälleni

Enpäs etsi verokorttiani tai hoida liiton sivuilla asioita kuntoon

Enpäs tyhjennä tiskikonetta ja siivoa likaisia astioita pursuavaa tiskiallasta

Enpäs!

IMG_20181017_185943_946

Muutama päivä sitten nauroin isäpuolelleni, että oi todellakin voisin olla kotirouvana happily ever after, kun hän ihmetteli miten saisin aikani kulumaan jos minun ei vieläkään tarvitsisi palata töihin. Mutta vääjäämättä, nähtävästi, joskus sitä aikaa on käsissä vain liikaa ja joinakin aamuina kaikki edessä oleva vapaus tuntuukin vankilalta eikä mikään huvita.  Päivääkään en silti edelleenkään vaihtaisi pois – ja ilolla ottaisin niitä vain lisää ja lisää.

Sillä joinakin aamuina, tai niinä kaikkina, keittää kuitenkin sen kolmannen mukillisen kahvia ja juo sen höyryävän kuumana. Raahaa säkillisen puita liiteristä ja sytyttää tulet. Puhdistaa kissojen hiekkalaatikot ja kanojen kakkalaudat, ja miettii hiljaa mielessään, että miten helvetin paljon söpöjen lemmikkien omistamiseen itse asiassa liittyy paska, ja ilahtuu sitten kuitenkin pesään pyöräytetyistä munista ja kylkeen käpertyvästä kehräävästä kissasta.

Joinakin aamuina sitä kuitenkin hymähtää somessa vastaan tulevalle meemille kadonneista sukista ja muovipurkkien kansista. Avaa sen luonnoksen, jota on jo hakutehtäväksi naputellut ja jatkaa sen työstämistä, mielessään kirkkaana haave kirjoittamisesta. Sosiologian teos puolestaan saa jäädä yhä edelleen odottamaan. (Ihmisellä pitää aina olla jokin jota vältellä. Kandityön palautus jätti elämääni tyhjiön, jota tämä voi nyt täyttää.)

Joinakin päivinä sitä sitten heittää ne riisit kuulottumaan pannuun ja on hirvittävän onnellinen siitä pikkunökäreestä kanttarelleja. Kokkailun ohessa tyhjentää ja täyttää tiskikoneen, pyyhkii tasot, tsekkaa emännänkaapin roinahyllystä majaileeko verokortti siellä.

Joinakin aamuina, tai päivinä, järkeviä vaatteita ei kyllä pue.

Sitäpaitsi X olohuoneen lattialla tai määrittämätön aika sängyn pohjalla ei edes onnistuisi, koska ympärillä, päällä, alla, kyljessä kyhnytellen tai suoraan naamalla olisi hetken päästä kuitenkin vähintään 32 kiloa koiraa tai 1/4 nälkäistä kissaa. Että on se nyt helvetti, kun tämän kaiken ruhtinaallisen ja etuoikeutetun vapauden keskellä ei saa edes angstata rauhassa.

Hikeä ja ihon riekaleita – luonnonkosmetiikkasuosituksia viehättäville naisille x 2

Minä sitä oon sellanen tyyppi, että ajattelen hirveesti ja haluaisin olla sitä ja tätä, mutta toteutuspuoli usein töksähtää – tai ei ainakaan ole niin vikkelää. Yksi näistä kestoajattelun kohteista on muovimaailmantuska sekä luonnonkosmetiikka, mutta kummankaan saralla ei muutoksia tapahdu ehkä niin suurella nopeudella ja antaumuksella kuin oikeasti haluaisin. Mikähän siinä on niin vaikeaa?

Muovimaailmantuskan suhteen tilanne ei onneksi ole mikään kamalan kamala, sillä lähtökohtaisesti jo elellään suht järkevästi, joskin parannettavaa totta kai aina löytyy (kirjoittelin kierrätysasioista alkuvuodesta täällä). Samoihin aikoihin kirjoitin myös postauksen kurkistus vessankaappiin ja nyt sitä lukiessa hieman huvittaa. Postaus on siis kirjoitettu TAMMIKUUSSA ja vasta nyt viime aikoina kosmetiikkaan liittyvät ajatukset ovat oikeasti edes hieman konkretisoituneet.

Suurimmat muutokset tuolla kemikaaliosastolla ovat varmastikin hiuksiin liittyvät. Päätin kokeilla kasvattaa oman värini takaisin (tai jos hermo ei kestä, niin päätin, että siinä tapauksessa testaan kasvivärejä!) ja näin ollen olen myynyt/lahjoittanut pois kaikki kaapeissani pyörineet suoravärit eikä niitä siis myöskään enää kantaudu kotiin lisää.

Otin myös, lopultakin, askeleen luonnonkosmetiikan suuntaan ja niistä minulla siis tässä olisi kaksi erittäin hyväksi havaittua suositusta. Nämä tuotteet ovat aika varmasti tuttuja kaikille, jotka muutenkin luonnontuotteiden kanssa läträävät, mutta ovat kyllä niin mainioita että saavatkin keikkua valokeilassa yhä uudestaan ja uudestaan! Mutta asiaan…

Picture_20181017_115539319

Ben & Anna Vanilla orchid -dötskä

Siis mikä taivaan lahja hikiporsaille! Minä hikoilen, ja hikoilen siis aivan saatanasti. Makuuhuoneen pitää olla viileä, koska muuten en saa nukutuksi. Ei tarvitse olla kovinkaan lämpöinen sää tai erityisen suuri voimainponnistus, kun hiki noruu otsalla, kainaloissa ja rintojen välissä. Sen lisäksi minä haisen. Ei puhettakaan, että voisin käyttää samaa puseroa uudestaan esimerkiksi helteisen kesäpäivän tai kiireisen työpäivän jälkeen. Olen siis erittäin viehättävää ja freshiä seuraa terassilla, töissä, lenkkipoluilla ja lomamatkoilla.

Mutta tämä dötskä! Ah! Tämä on ollut minulla testissä nyt reilun viikon. Viikkoon on sisältynyt matkustamista halki Suomen, puutarhatöitä, polttopuiden kanssa tuntitolkulla riehumista, tuskanhikeilyä kandityön kanssa. Eikä dötskä ole pettänyt kertaakaan, missään tilanteessa! Ainoa pikkiriikkinen miinus tuoksusta, joka ei minun nenääni oikein hivele. Mutta sekin on todella mieto eikä täällä nenä kainalossa tarvitse hengaillakaan (vaikka tämän dötskän kanssa sekin olisi mahdollista ilman vihernaamaista pyörtymistä). VAHVA SUOSITUS SIIS!

Picture_20181017_115702752

Picture_20181017_115634128

Frantsilan 11 yrtin hoitosalva

Tämä salva on käsittääkseni suorastaan klassikkotuote eikä siis mikään kuumista kuumin uutuus luonnonkosmetiikkamarkkinoilla. Mutta enpä yhtään ihmettele miksi on klassikon asemaan päässyt!

Itse sain tämän hyppysiini kun olin raivokkaasti niistää töryyttänyt nenääni syysflunssan kourissa toista viikkoa ja epätoivoissani laitoin Tuulenpolun Jennalle viestiä siitä, että löytyisikö jotain taikakeinoja siihen, että nenääni jäisi edes jokin nahkanriekale jäljelle. Vastaus tuli välittömästi: 11 yrtin salva.

Laitoin tuotteen tilaukseen, ja koska flunssani jatkui ja jatkui, pääsin myös testaamaan sitä todellisissa kenttäolosuhteissa. Läimin salvaa menemään kipuilevaan nokkaani ja kah! kuivuneet ja repaleiset nenän vierustat paranivat eivätkä enää hajoilleet uudestaan, vaikka niistäminen edelleenkin jatkui.

En yleensä kärsi kuivasta ihosta, mutta talviaikaan pienet ihoalueet, kuten poskipäät ja kämmenselät tuppaavat kuivumaan. Jostain syystä pari viikkoa sitten myös leukani rapsahteli kuivana ja hilseilevänä (lienenkö opintotuskissani hangannut leukaani, haha). Läntin siihenkin salvaa menemään ja muutaman päivän päästä leukani oli jälleen pehmeä kuin vauvan peppu. Talviaikaan myös huuleni tuppavaavat rohtumaan, joten tästä salvasta tulee takuulla luottohuulirasvani. Koska salva ei sisällä vettä, voi tätä käyttää huoletta talviaikaan myös ulkoillessa.

Picture_20181017_115725341

Muita luonnontuoterakkauksia ja käyttööni varmasti pysyvästi jääviä ovat Madaran shampoo sekä Flow’n piparminttu palasaippua. Palasaippuan tuoksu on ihanan raikas ja se vaahdottuu kivasti. Ihon se jättää nitisevän natisevan puhtaaksi, eli en tiedä voiko sitä suositella kuivasta ihosta kärsivälle, mutta itselleni sopii mainiosti. Reissullani pääsin myös testaamaan Feelingin rosmariinishampoota ja siis WOW! Oli todella hämmentävää tulla ulos suihkusta järjestyksessä ja sileänä laskeutuvan hiuskuontalon kanssa, kun normaalisti shampoopesun jälkeen päässäni keikkuu takkupallo, joka vaatii raivokasta suihkintaa hiuksiin jätettävällä hoitoaineella. Erityisplussat sille siis vielä tähän loppuun!