Lemmikin omistamisen nurja puoli – onko kissasta luopuminen edessä?

Kirjoittelin lähes vuosi sitten kodittomista kissoista, kun olin päätynyt siihen ratkaisuun, että meille niitä muuttaisi kaksi. Tuolloin esittelin myös meillä jo asuvat kissat, Pikkusen ja Trion. Marraskuun alussa 2017 laumaamme sitten liittyikin kaksi tyttöä: Mustis ja Amen.

Alku meni melko hyvin, mutta erityisesti Amenin ja Trion yhteiselo muotoutui lopulta kinkkiseksi. Amen on siis nuori tytönhupakko, kaunis ja ihana kirjava kissa. Valitettavasti Trion mielestä Amen ei ole ollenkaan ihana, ja jostain syystä jossain vaiheessa Triolla nyrjähti aivoissa ja Amenista on tullut vaanimisen ja kurmottamisen kohde. Tämä ei ole juurikaan helpottanut tähänkään päivään mennessä ja lienee sanomattakin selvää, että Amen sekä myös Trio kärsivät tilanteesta.

43952406_953700988149219_1338359389081305088_n

Olen aina kritisoinut irrallaan juoksevia kissoja, etenkin leikkaamattomia sellaisia. Trio ja Pikkunen tosin saivat juosta irti edellisessä kotipaikassamme, sillä alue oli rauhallinen ja syrjäinen. Tässä asuessa kissat ovat olleet täysin sisäkissoina. Tänä kesänä päädyin kuitenkin joustamaan periaatteistani, ja ottamaan siinä samalla valtavan riskin, ja olen antanut Trion ja Pikkuisen ulkoilla vapaasti. Ajatuksena on ollut, että se voisi rauhoittaa kissojen välillä olevaa tilannetta. Amen saisi lisää tilaa ja vapautta hengailla rentona sisällä ja Trio puolestaan voisi purkaa paineitaan ulkona. Silmin nähden kissat ovat tästä nauttineetkin, mutta se ei varsinaisesti kuitenkaan ole tuonut tilanteeseen ratkaisua.

44032532_298722347645226_5812694011239989248_n

Sillä ongelmana ei ole ainoastaan Trion ja Amenin välit ja jatkuva kaunaisuus. Ongelmana on myös se, että Trio on ottanut asiakseen merkkailla vääriin paikkoihin. Kuukausitolkulla olen zeninä kestänyt ja ymmärtänyt, sietänyt ja sopeutunut siihen, että mitään ei voi jättää lattioille lojumaan. Vaatteet, laukut, kengät, puusäkit ja pahvilaatikot – kaikki kustaan heti. Joutuipa vaakakin siirtymään kaappiin makuuhuoneen lattialta. Jere jo huomauttikin, että on sitä mulla vaan valtavan pitkä pinna…mutta nyt sekin on vedetty liian kireälle. Viime päivinä kun jackpottina Trio on aloittanut myös merkkailemaan KEITTIÖN TASOLLE. Parin päivän sisään olen joutunut pesemään MIKRON kolme kertaa.

Kyseessä on mielestäni selkeästi reviirin merkkailu, ei kipu tai sairaus, sillä Trio käy myös normaalisti hiekkalaatikolla. Reviirin merkkailun taustalla puolestaan on todennäköisesti stressi. Minulla on siis täällä käsissäni kaksi stressaantunutta ja kärsivää kissaa – Amen ja Trio.

Näiden ongelmien myötä ajatuksiin on siis noussut vahvana kissasta luopuminen. Mutta kummasta, Amenista vai Triosta? Minä olen kallistunut siihen puoleen, että jos joku laumasta lähtee, niin se on Trio. Mietin myös, että Trioa ei ehkä voi kodin vaihtajaksi laittaa, vaan ratkaisu olisi lopetus (joka puolestaan tuntuu ajatuksenakin aivan hirvittävän pahalta, sillä tämä neiti 6v on muuten maailman ihanin kissa!). En usko, että stressaavalle kissalle olisi ainakaan hyväksi lisätä stressiä uudella kodilla – tai ottaa riskiä siitä, että ongelmakäyttätyminen jatkuisi uudessa paikassa. Toisaalta olen myös epäilevällä kannalla siitä, että poistuisiko tämä merkkailuongelma ylipäänsä meillä kotonakaan, vaikka Amenista luovuttaisiin. Jere puolestaan pohtii, että onko koko ongelman aiheuttaja Amen ja siitä syystä sille olisi parempi etsiä uusi koti. Nuorelle tytölle olisi ehkä suht helppoakin löytää uusi koti eikä Amenissa siis ole ollut mitään ongelmaa. Tämä ajatus kuitenkin tuntuu väärältä siksi, että näin vuoden jälkeen on lopultakin saanut Amenin luottamaan itseensä, se on antautunut rapsuteltavaksi ja siliteltäväksi täysin – niin nytkö se täytyisi sitten jälleen heittää uuteen, stressaavaan tilanteeseen?

44034950_2142512552450280_6524639923507560448_n

Tällä hetkellä kuitenkin vielä jaksan venyttää pinnaani entisestään, ja antaa aikaa niin kissoille kuin omalle harkinnalle ja päätöksille. Konsultoin kodittomien kissojen parissa sekä eläinlääkärissä työskentelevää tyyppiä, jonka kautta siis Amen ja Mustis meille tuli. Kysyin häneltä olisiko esimerkiksi Feliwayn feromonihaihduttimisesta apua tällaiseen tilanteeseen, olisiko se kokeilun väärti?

Sain häneltä vastaukseksi, että suosittelee kuitenkin tarkastuttamaan Trion varalta myös virtsatietulehduksen pois sulkemiseksi. Pitkittynyt stressi kun kuulema tulehdukselle altistaa ja voi sen laukaista. Niinpä heti huomenissa kiikutetaan kissa eläinlääkäriin. Hän myös suositteli ottamaan Feliway Friendsin käyttöön ja laitoin niitä kaksi tilaukseen samantien.  Lisäksi kaivoin vintiltä kolmannen hiekkalaatikon lisää käyttöön ja annan vanhempien kissojen jatkaa vapaana ulkoiluaan.

44115948_529410230867871_2074065279473680384_n

Voi kun tilanteeseen löytyisi ratkaisu ja minulla olisi täällä onnellinen, sopuisa ja hyvinvoiva lauma taas pian! Yhdestäkään rakkaasta kun ei todellakaan haluaisi luopua tietenkään.

Onko sinulla kokemusta tällaisesta? Mikä tilanteeseen auttoi tai voisi olla avuksi? Kaikenlaiset vinkit ja ylipäänsä ajatukset ja vertaistuki otetaan lämpimästi vastaan – olo alkaa olla aika surkea ja epätoivoinen.

Syyspihan laittoa, sipistelyä ja valosarjoja

Eilen sattui niin harvinainen tilanne, että olimme molemmat vapaalla ja vieläpä yhtä aikaa kotona. Usein kun viime aikoina Jeren vapaapäivisin minä olen ollut joko menossa Jyväskylässä tai sitten ajatukset ovat olleet kiinni opiskeluhommissa, tai sitten olemme hyödyntäneet yhteiset vapaat karkaamalla mökille. Tällä kertaa pääsimme nauttimaan piiiiiiitkäksi venyneestä aamusta ihan omalla kotisohvalla ilman yhtään mitään muuta kiirettä kuin täyttämään kahvimukia.

Picture_20181012_152229906

Picture_20181012_152458504

Picture_20181012_152838186

Picture_20181012_152318391

Kun kerta näin ruhtinaallinen päivä tipahti käsiin päätimme käydä kiinni syksyn pihatöihin, jotka olivat jääneet pahasti rästiin. Tyhjensimme kasvihuoneen sekä kasvulaatikot ja viimeiset kesäkukkaruukut aidalla keikkuvia muratteja lukuunottamatta. Kasvulaatikoista otettiin mullat talteen leviteltäväksi keväällä kukkapenkkeihin. Ja hahaa, löytyipä yhdestä laatikosta YKSI PIENI PORKKANA! Olin kahtena keväänä viskannut laatikkoon porkkanan siemeniä sillä ajatuksella, että tuskin onnistuu mut vähät siitä, mutta kuulkaas tänä syksynäpä saatiinkin SATOA! 😀

Picture_20181012_151911655

Picture_20181012_152428799

Picture_20181012_151936617

Pari kesää sitten pihaan laitettu kaari ja sen juurelle istutetut humalat on ollut yksi mun mielestä pihamme lempparijuttuja. Humala on kasvanut todella villinä ja rehevänä kesäisin ja sen lehvästön suojissa roikkuvat valot ovat olleet syysaikaan aivan superihanat. Tänä syksynä ei tämä raskas ja rehevä rakennelma kestänyt syystuulia ja koko hässäkkä rojotti pitkin pituuttaan useamman viikon. No, nytpä on sekin takaisin ojennuksessa ja voidaan taas nauttia syysvaloista ja vähän huolitellumman oloisesta pihasta. 😀

Picture_20181012_152102567

Picture_20181012_152156498

Laitoin myös pihan kaikki muut kukkapenkit, paitsi isoimman ja muhkeimman, matalaksi. Siinä isossa ja muhkeassa kasvaa muun muassa revonpapua. Olen aivan rakastunut sen heleän, kirkkaan keltaisiin kukkiin, mutta valitettavasti revonpapu on puolestaan rakastunut leviämään hullunlailla ja viemään elintilaa muilta. Ajattelin siis, että näin syksyllä on kätevää kaivaa penkistä pois kaikki ne omille teilleen levinneet, ja siitä syystä jätin kyseisen penkin odottamaan vielä suurempaa inspiraatiota tarttua toimeen. Joku fiksumpi tietenkin kaivaisi koko rehun hittoon ja mahdollisesti istuttaisi sen johonkin muualle kasvamaan ihan keskenään. Mutta en minä. Kuten sanottua, rakastan sitä hehkuvaa keltaisuutta juuri tuossa ja olen valmis maksamaan siitä joka vuotisen taistelun vaivan.

Picture_20181012_152026581

Picture_20181012_152552109

Picture_20181012_152622798

Ihan SUPERLEMPPARIPIHAJUTTU eiliseltä on se, että sain lopultakin uudet, ihanat ja värikkäät pihavalot kiertämään ulkoeteisemme ikkunoille. Jere kiipeili vasaran kanssa huojuvan puutarhapöydän päälle ja minä pajatin ohjeistusta maan tasalta. Niin ihanat!

Picture_20181012_152741337

Picture_20181012_152658788

Perjantain iltatunnelmat olivatkin sitten aika pitkälti disco! 😀

Picture_20181013_115809080

Picture_20181013_115912706

Picture_20181013_115848404

Rappusten kupeessa kasvavat köynnökset täytyy vielä jossain vaiheessa laittaa matalaksi, samoin hoitaa kukkapenkkien syyslannoitus ehdalla kananpaskalla. Haravaan ei myöskään vielä tässä vaiheessa tarttunut kukaan. Voi olla, että tänä syksynä ei tule tarttumaankaan. Vielä on tehtävää, mutta paljon syystöitä saatiin kuitenkin puuhasteltua alta pois. Mutta toivottavasti lumi ei yllätä vielä ihan heti omakotitaloasujaa…

Sosiaalityön kandityö on valmis – mitäs sitten keksittäis?

Huuuuh ja wau. Olen nyt sitten lopultakin edennyt siihen pisteeseen, että kaikki sosiaalityön perusopinnot ja aineopinnot on suoritettu ja kandidaatin tutkielma on valmis. Nyt odotan enää palautteet kandityöstä parilta ystävältä, teen mahdolliset viime hetken silaukset ja PAM, klikkaan työn palautuslaatikkoon. Arvosanaa siitä toki odottelen vielä seuraavat viikot, mutta paketissa mikä paketissa (olen siis satavarma, että läpi meni ja todennäköisesti ihan asiallisesti, jopa hyvin). Matka kandityön parissa oli varsin poukkoileva ja tunteikas. Täällä olen kirjoittanut aiheesta ainakin pari postausta, sen kun tutkielman aihe vaihtui lennossa ja sen, kun tutkimuskysymykset viimeinkin kirkastuivat ja pääsin kunnolla työhön kiinni.

Kirjoitin opintokuulumisista viimeksi syyskuun alussa, jolloin kuplin ja riemuitsin kaikista niistä mahdollisuuksista ja uusista aluista, mitä opinnot avoimessa yliopistossa ovat eteeni tuoneet. Tuolloin opintopisteitä oli suoritettuna 113, nyt niitä on (kun lasken rehvakkaasti mukaan myös kanditutkielman) taskussa 125. Tällä hetkellä työn alla on vielä kaksi ja puoli (haha, yhdestä kurssista olen siis 1/2 tehtävää jo tehnyt ja palauttanut) kurssia sosiologian aineopinnoista (yhteensä 15 op), tämän kuun lopussa alkava englannin puheviestinnän kurssi (3 op) ja ensi keväänä olevat, akilleen kantapääni, ruotsin kieliopinnot (3 op). Nämä kun saan vielä paukuteltua sisään olen valmis hakemaan keväällä 2019 yliopistoon avoimen väylän kautta. Tosin, saatoin tuossa tehdä sellaisenkin päätöksen, että haen myös ihan perinteisesti – maksimoin siis mahdollisuuteni!

Picture_20181011_170710003

Mutta mitä niihin mahdollisuuksiin ja uusiin alkuihin tulee, niin saatoinpa tehdä myös sen päätöksen, että sosiaalityö ei olekaan ehkä välttämättä se juttu. Tai ainakaan se ainoa juttu. Siis kyllä, pakerrettuani pää punaisena kurssista toiseen horisontissa ja tavoitteissani vain se yksi ja ainoa, katse juuri siinä palkinnossa, mun ajatukset päättivätkin vetää liinat kiinni ja heittää voltin. Yhtäkkiä mieleen paukkasikin ajatus:

ehkä minä haluan sittenkin olla isona sosiologi.

Tämä aiheutti pienoisen kriisin. Tuskastelin järjen (sosiaalityöntekijänä todennäköisesti työllistyn vs. mitä helvettiä sosiologi edes tekee?) ja palavan mielenkiinnon (ooohhh mikäs teoria se tämä tällainen on ja aaaahhh kylläpä yhteiskunta ja ihmiset ja vuorovaikutus ja tavat ovatkin kiinnostavia!) ristitulessa. Mietin, että onko minun ihan oikeasti luvallista muuttaa mieltäni? Onko siinä mitään järkeä? EIKÖ SOSIAALITYÖ OLE OLLUT JUURI SITÄ MITÄ OLET AINA HALUNNUT, ja etenkin kiinnostus lastensuojeluun kulkenut mukana jo lähihoitajakoulusta saakka! OLETKO SINÄ NYT AIVAN TOLLO!

Onnellista tässä on se, että tähän saakka läpi käymäni opinnot eivät sulje pois kumpaakaan mahdollisuutta. Molemmat ovat yhteiskuntatieteitä, molemmissa on hyvin paljon samaa. Lisäksi onnellista on myös se, että olen aina ollut sitä mieltä, että työn tulee olla mielekästä. Tavallisen työikäisen ihmisen elämästä kun työ haukkaa niin suuren osan, se on niin suuri osa elämää ja arkea, että ois se nyt ihan kohtuutonta jos työ olisi aivan totaalisen epäkiinnostavaa ja sanalla sanoen perseestä.

En siis, ainakaan tässä vaiheessa, aio kuitenkaan hylätä sosiaalityötä kokonaan. Mutta sosiaalityön lisäksi aion keväällä hakea opiskelemaan myös sosiologiaa. Salaa mielessäni toivon kuitenkin enemmän pääseväni käsiksi sosiologian kiehtovaan maailmaan (vaikka en edelleenkään ole aivan varma, että mitä hittoa ne siis oikeesti tekee). Silläkin riskillä, että mahdollisesti tulevaisuudessa valmistun joko kortistoon tai jatkan oloa ja eloa lähihoitajana.

Picture_20181011_170245429

Joku voisi ajatella, että no eikö tässä ole jo riittävästi kaikenlaista sälää ja pohdittavaa, tehtävää ja opiskeltavaa jäljellä, kun opintovapaakin alkaa olla loppusuoralla ja töihin paluu jo heti marraskuussa. NO EI OLE, jos minun päältäni kysytään. Kun tässähän kävi myös niin, että Jyväskylän avoin yliopisto läväytti Faceseinälleni ilmoituksen siitä, että kirjoittamisen perusopintoihin (30 op) on haku voimassa 23.10. saakka

ja sit mä olinkin ihan, että

OMG. Eijeijei. Ei mulla oo nyt aikaa tämmöseen. Kaikki muuki on vielä kesken ja töihin paluuki eessä. Ja siis hei ei mitään järkee ja gäg ja nyt kokoa ittes, Pia.

Ja sit kuitenkin klikkasin itseni tutkailemaan opintokokonaisuuden sisältöjä ja hakutehtäviä. Mut ihan vaan silleen, että

VÄHÄN VAAN VILKASEN EN MIE NYT OIKEESTI AIO MITÄÄN JA SITÄPAITSI VAHINGOSSA MENIN.

No. Tämä vähän vaan vilkasen ja ei mulla nyt oikeesti oo aikaa muuttui nyt loppujen lopuksi siihen tilanteeseen, että ensi maanantaina aion perehtyä hakutehtäviin, tehdä ne, palauttaa ne ja sitten järsiä kynsiäni seuraavat viikot vastausta odotellessa. Kurssikokonaisuus kuitenkin alkaisi vasta tammikuussa 2019 ja sitä olisi aikaa suoritella kolmen lukukauden ajan. Ei mitenkään mahdotonta? Eihän? Tätä kokonaisuutta olen kuitenkin katsellut sillä silmällä monen monta kertaa aiemmin ja pääsen tai en, niin erittäin suuresti katuisin sitä jos en edes hae. Ja et ei sen nyt niin vakavaa tarviis olla, jos minä nyt vaan vähän harrastelisin tällaisia kirjoitusopintoja tässä tälleen sivussa…ja…ja.

Picture_20181011_170313380

Niin. Että tällaisin aatoksin täällä, vaihdetaan suunnitelmia lennosta ja sukelletaan pää edellä uusiin. SIIS NIIN MAHTAVAA.

 

 

Ei tarvitse enää poukkoilla, ajatusten eikä minun

Kesken täydellisen iltaloikoilun iski levottomuus. Jokin käski minun nousta ylös, touhuta, tehdä jotain. Eikä aikaakaan kun huomasin olevani järjestelemässä kuiva-ainekaappia ja punaherukkavispipuuro oli ilmestynyt porisemaan hellalle kuin itsekseen.

Uutta kuuta voisi joku nimittää syylliseksi tähän äkilliseen energiapuuskaan. Niin no, miksipä ei, vaikka en itsestäni kyllä ole koskaan tunnistanut varsinaista kuuhulluutta. Sen sijaan itsestäni tunnistan sen, ja olen usein maininnutkin, että pään käydessä ylikierroksilla ajaudun touhottomaan ja järjestelemään kotia. Niin se oli varmaan eilen illallakin. Olin kaksi päivää uurastanut kandityön ääressä eikä niistä toisena iltana pään tyhjentämiseksi  ja rentouttamiseksi enää riittänyt sohva ja Netflix.

Picture_20181010_170452928

Samat tunnelmat jatkuivat seuraavaan aamuun. Joinakin aamuina tietää heti onko päivästä tulossa hyvä vai huono opiskelupäivä. Jälkimmäisen fiiliksen ollessa pinnalla ei opiskeluun oikeastaan kannata edes ryhtyä. Tänään oli sellainen päivä. Ja koska toisaalta, kun mieli kerran veti niin kovasti tarttumaan kaikenlaisten kodinhengetärasioiden puoleen, niin päätin seurata sitä fiilistä.

Itseään kannattaa kuunnella. Oikeanlaisen fiiliksen ollessa päällä ei kaikenlaisen pakollisen hoitaminen tunnu, no, niin pakolliselta (paitsi pyykkien viikkaaminen). Tekemättömien töiden, siis ihan niiden peruskotitöiden, lista oli ehtinyt kasvaa jo pitkäksi kuin nälkävuosi ja kaikkea muutakin pientä sälää teki mieli tehdä siinä sivussa. Ja teinkin.

Picture_20181010_170513231

Riki joutui siirtymään sivuun, siis tarhaan, siivoushepuliminän edestä. Mutta lahjoin sen sinne peuran luin ja porsaan saparoin. En minä sitä raaski siellä pitää päivää paria kauempaa, ja tiedän, että päästettyäni sen takaisin sisään näyttää lattiat ja sohvan päällinen jo muutaman tunnin päästä siltä kuin täällä ei olisi mitään koskaan tehtykään. Mutta hetken annan itseni nauttia tästä illuusiosta.

Vaikka sitä puuhastelikin koko päivän kaikenlaista on olo kuitenkin todella rentoutunut. En minä tokikaan hinkkaamalla nurkkia hinkannut tai pyrkinyt kiiltoon ja säihkeeseen, se nyt on eläintaloudessa vain turhaa työtä ja ajanhukkaa. Mutta puhtaiden pyykkien levittäminen narulle, tavaroiden asettelu paikoilleen ja juuresten kuoriminen kasvissosekeittoon toi ajatuksiin sitä kaivattua järjestystä ja kepeyttä. Nyt sohva tuntuu taas juuri oikealta paikalta olla vaan, ei tarvitse enää poukkoilla, ajatusten eikä minun.

Picture_20181010_170604715

Jännästi sitä vaan mieli aina hakee sitä tasapainoa ja kertoo mitä kannattaa tehdä, kun sitä vaan osaisi ja malttaisi aina kuunnella. Viikonloppuna sai rentoutua mökillä kaukana kaikesta, alkuviikosta paahdettiin opintojen eteen erittäin antaumuksella ja tiiviisti ja sitten, sitten ihan vaan tasapainoksi, näitä arkisia ihan tavallisia asioita.

 

Se karvaisempi elämäni mies

Riki. Moovitz. Prinsessa Fiona. Donna. Donna dooris. Ribbe-herra. Pillu Philström. Ricardo. Rakkaalla karvakorvalla on useita nimiä ja niistä monet varsin, köh, miehekkäitä sekä arvokkaalle ja ylväälle vanha herra saksanpaimenkoiralle sopivia.  Varmastikin viikottain tulee koiralle laulettua ”dooo-o-ris, dooo-o-ris, sä veit mun sydämen…”. Mutta okei, varmasti viikottain, noin niin kuin tasapainon vuoksi, tulee myös karjaistua perkele eitä.

Picture_20181009_102301449

Ystävämme Wikipedia kertoo, että ”tarmokkaana ja työhaluisena rotuna saksanpaimenkoira vaatii myös omistajaltaan toimeliaisuutta, koska rodulla on paljon energiaa”.

Nämä tämän tyyppiset lausahdukset totta kai pisti hieman miettimään silloin koiran hankintaa suunniteltaessa, että tjah vai niin! Että toimeliaisuutta vaatii. Minähän en siis ole mitenkään toimelias, mutta siitä huolimatta tähän rotuun päädyttiin – aika hemmetinmoisella riskillä siis. Käsissämme olisi voinut olla katastrofin ainekset, kuten esimerkiksi tylsyyspäissään kämpän remonttiin laittanut vouhkakasa tai seinille sinkoileva pallosalama.

Onneksemme sattui niin, että meille valikoitui juuri se saksanpaimenkoira, joka sopeutui meidän varsin leppoisaan elämän menoon. Toki pentukoiran uteliaisuus ja energia kohdistui muun muassa roskiskaappiin, minun silmälaseihin sekä Anna Kareninaan, mutta mitään suurta ei eläissään ole tuhonnut. Energiaa toki sitten touhutessa on riittänyt eikä koiraa ole tarvinnut koskaan houkutella tai erikseen motivoida mihinkään – mutta se energian määrä on kohdistunut ja purkautunut nimenomaan niissä toivotuissa hetkissä.

Siis ainakin pääasiassa. Energiavouhkavouvouvoujeee pursuaa esiin myös silloin kun meille tulee vieraita ja kaikki on huippua ja ihanaa ja rakkaudellista. Tai silloin, jos Riki on jostain syystä ollut päivän-pari tarhassa ja pääsee taas sisään. Karvainen hurrikaani kiertää asunnon joka ikisen kissanruokakupin, hiekkalaatikon, kissan ja ihmisen ennen kuin malttaa asettua makoilemaan. Tai kun ruoka-aika lähestyy, ruokakippo ilmestyy ihmisen käteen tai kun joku onneton erehtyy sanomaan ääneen sanan nälkä.

Mut muuten. Leppoisa, hötkyilemätön kaveri.

Picture_20181009_101839671

Ystävämme Wikipedia jatkaa: ”saksanpaimenkoiran tulee olla luonteeltaan tasapainoinen, vahvahermoinen, itsevarma, hyvin avoin, säyseä (paitsi ärsytettynä), tarkkaavainen ja ohjattavissa oleva. Sillä täytyy olla luontaiset vietit, hyvä stressinsietokyky sekä itsevarmuutta” sekä ”saksanpaimenkoirilla esiintyy myös luonneominaisuuksiin liittyviä ongelmia kuten rohkeuden puute, hermorakenneongelmat (jotka ovat yhteydessä hermostoperäisiin terveysongelmiin), korostunut terävyys, arkuus, viettiominaisuuksien puute ja puute elinvoimassa”.

Meille molemmille Riki oli elämänne ensimmäinen oma koira (ja on sitä siis edelleen, myöskin ainoa). Minulla oli sen verran kosketusta sakemanneihin, että äitini kasvatti niitä. Mutta itse en siis ollut koskaan esimerkiksi kouluttanut yhden ainoaa koiraa enkä juuri lenkkeilytkään. Jerellä aiempaa kosketusta rotuun ei ollut senkään vertaan. Että näin sitä tässäkin oli nätisti katastrofin ainekset käsillä!

Mutta tässäkin kohtaa meillä tipahti lottovoitto käsiin! Riki on ollut todella lempeä ja kiltti, oppivainen, iloinen ja hyväntuulinen, ihmisrakas ja aina valmis kaikkeen. Se on sopeutunut mihin tahansa – kerrostaloelämästä tarhaelämään ja tarhaelämästä sohvaperunaksi. Ainoa miinus tulee siitä, että remmissä ei osata käyttäytyä mitenkään päin, mutta sekin vika on kyllä puhtaasti hihnan tässä päässä. Muut koirat ovat myös olleet Rikin mielestä enemmän tai vähemmän saatanasta, joskin nyt vanhemmiten on jo huomattavasti suvaitsevaisempi, kärsivällisempi ja avarakatseisempi (ainakin niin kauan kuin se toinen tajuu, että kuka määrää eikä ainakaan nyt ihan koko ajan roiku perskarvoissa kiinni).

En takuulla valehtele jos väitän, että parempaa koiraa ensikoiraksi ei voisi olla kuin mitä Riki on ollut. Yhteiseloamme on takana nyt jo yli yhdeksän vuotta ja toivon niitä olevan edessä vielä edes muutaman. Riki ei ole eläissään sairastellut (joitain iho-oireiluita lukuun ottamatta), joten yritän olla luottavaisin mielin siitä, että yhteinen matkamme vielä jatkuu. Toisaalta väkisinkin sitä alkaa sydän syrjällään miettiä sitä lopullista, sitä luopumista – isoksi koiraroduksi kun yhdeksän ja puolivuotias koira menee jo armotta senioriosastolle. Tällä hetkellä kuitenkin kaikki vielä hyvin!

Picture_20181009_101733189

Tämä postaus on tavallaan toivepostaus, sillä huhuilin tuossa jokin aika sitten lukijoiden toiveita ja toiveissa mainittiin, että eläimistä olisi kiva kuulla. Yhden toiveen jo aikaisemmin toteutinkin kun toivottiin kuulumisia erityisesti KANOISTA – se höpötys luettavissa täällä! Toiveita kuullaan edelleen ja itse asiassa jonkinlainen kysymys-vastaus-postaus olisi joskus hauskaa toteuttaa myös!

Mollisointuihin sekoittuu lempeyttä

Kävelen tuttua polkua kädet täynnä kantamuksia Rikin riemuvouhkatessa ympärillä. Syyskuun vaihtuessa lokakuuhun ovat iloisen heleät pensaat luovuttaneet, riisuneet pukunsa ja törröttävät alastomina lokakuisessa viimassa.

Samaan aikaan minä olen vetänyt ylleni pitkiä kalsareita, villapaitaa ja -sukkia, tuulipukua. Huomannut unohtaneeni kuitenkin pipon ja lapaset, ei tullut mieleenkään, ajatukset eivät aivan vielä olleet sisäistäneet syksyn todella tulleen.

Huomaan mökkijoen vetäneen ylleen jääriitteen. Pintaan on tarttunut syksyn lehtiä ja vesiheinät kurottelevat pinnan yli itsepäisen vihreinä. Rantaan vedetty ja käännetty kanootti näyttää jotenkin surulliselta. Muutama tunti myöhemmin satoi ensilumi.

Picture_20181007_150135241

Picture_20181007_150250082

Picture_20181007_150121926

Mökki on jäätävän kylmä. Kaminaan viritellään tulet heti saavuttua ja lieskat ehtivät syödä halkoja useamman pesällisen ennen kuin seinistä ja lattiasta hohkava, ytimiä puistattava, kostea kylmyys suostuu väistymään. Lopulta mökin valtaa suloinen lämpö ja vaatekappaleet yksi toisensa jälkeen voidaan riisua naulakkoon.

Iltaisin nukkumaan mennessä retkotan sängyllä makuupussi mytyssä jaloissa. Riki makaa pitkillä pituuttaan viltillään lattialla. Öisin lämpötila laskee, havahdun hamuamaan makuupussiani. Se on edelleen myttynä jaloissa, mutta sen päällä makaa kolmekymmentäkaksi kiloa koiraa.

Teemme toisillemme tilaa.

Picture_20181007_150216562

Picture_20181007_150313028

Picture_20181007_150402148

Aamuisin ei tahtoisi nousta lämpimästä, laskea jalkojaan kylmälle lattialle. Esitän nukkuvaa kunnes kuulen Jeren puuhailevan kahvipannun kanssa, tulen humahtavan kaminassa. Olen sillä tavalla reilu.

Siellä täällä mökin ulkopuolella, seinustoilla, on pieniä kasoja villaa. Joku on yöllä nakertanut kuistilla olevaa styroksista kylmälaukkua. Oravat ja pikkulinnut valmistautuvat talveen. Silmäkulmasta olen nähnyt ainakin talitinttien pyrähtelevän puuhissaan ja lähipuussa nakuttelee tikka. Joutsenia ei ole näkynyt.

Pilkon porkkanoita ja perunoita kiehumaan, Jere valmistaa päivälliseksi riistaa tai kalaa. Elämä täällä on konstailematonta. Suolaa, pippuria ja oikeaa voita.

Picture_20181007_150158093

Picture_20181007_150011873

Picture_20181007_150435883

Kai sitä itsekin jollain tapaa valmistautuu ensin marraskuuhun ja sitten tulevaan talveen. Mökillä ollessa on jotenkin eri tavalla yhteydessä luontoon ja monella eri tasolla.

Keskellä pimeyttä, muutaman ulkotulen valaistessa, kuljen paljain varpain lumista polkua pitkin paljuun. Iho ja kuuma vesi höyryää ilmaan, ylle kaartuu mustaakin mustempi tähtitaivas. Mollisointuihin sekoittuu lempeyttä.

30 kysymystä ja vastausta

Näissä neliöissä -blogin Iituhe haastoi WordPressin blogisisaret mukaan vastaamaan tähän blogeissa sekä Facebookissa iäisyyden pyörineeseen haasteeseen. Mikäpäs siinä, lähdetääs hömppään mukaan!

1. Avioliittoja? Ei ole kohdalle sattunut. Joskus olin sitä mieltä, että naimisiin minä en koskaan mene, mutta joskus kolmenkympin korvilla siitä alkoi kuitenkin semisalaa haaveilemaan. Olen saanut itseni kiinni myös katselemasta hörselöprinsessamekkoja, vaikka kuvittelin, että sellainen olisi minulle aivan liian tyttöä. Tätä nykyä olen, nähtävästi, mekon suhteen vakaasti sitä mieltä, että enemmän on enemmän.

2. Kihloissa? Kerran teinikihloissa ensi rakkauteni kanssa. Tätä huumaa kesti kaksi vuotta. Sittemmin eräs elämänsankari pyysi minua kihloihin myös, mutta siinä tapauksessa kyse oli selkeästi tahdosta omistaa minut. Kieltäydyin olemasta merkittyä omaisuutta. Nykyään kihlaus merkitsisi minulle kosintaa, naimisiin menoa.

3. Lapsia? Ei ole.

4. Lemmikkejä? Saksanpaimenkoira Riki, neljä kissaa (Pikkunen, Trio, Mustis ja Amen), kanat Martta, Hertta, Siiri, Veera, Pikkukananen, Merja ja Keinonen sekä kukot Johnny Winter ja Matti.

5. Leikkauksia? En ole onneksi leikkauspöydälle päätynyt. Muutenkaan en ole onnistunut telomaan itseäni niin pahoin, että lääkärireissuja olisi tullut leikkausta vaativissa merkeissä. Kerran lapsena koiranpennun hampaat osuivat silmäluomeen ja sen seurauksena ommeltiin muutama tikki.

6. Lävistyksiä? Neljä lävistyslävistystä. Kielessä, navassa ja naamavärkissä kaksi, joiden nimeä en muista. Korvisreikiä on kahdeksan, mutta en tule pitäneeksi korviksia muutoin kuin yhtä rengasta rustosta.

7. Tatuointeja? Kaksi. Vuosikausia on ollut suunnitteilla kaksi lisää, mutta käytönnön asteelle homma ei ole edennyt.

Picture_20181005_110613156

8. Muuttoja? Perheeni kanssa olen asunut kahdeksassa eri osoitteessa. Muutettuani 17-vuotiaana omilleni on osoitteita kertynyt viisi.

9. Ottanut lopputilin? Tavallaan joo. Sain keikkatöiden jälkeen vakipaikan nykyiseltä työnantajaltani, joten lopetin tuolloin henkilökohtaisen avustajan hommat.

10. Ollut saaressa? Kyllä. Muutama kesä sitten melottiin saareen ja yövyttiin siellä kaksi yötä teltasta. Saareksi kai voidaan laskea myös lomareissut Gotlantiin ja Sisiliaan.

11. Autosi? Minulla ei autoa ole sen enempää kuin ajokorttiakaan, mutta meillä on farkku Audi. Se on musta. Ja siinä on neljä rengasta ja ratti.

12. Ollut lentokoneessa? Useita kertoja ja tälläkin hetkellä on aivan valtaisa matkakuume!

13. Onko joku itkenyt vuoksesi? Aivan varmasti on.

14. Ollut rakastunut? Kyllä. Myöskin niihin sammakoihin, joista ei koskaan tullut prinssiä. Tälläkin hetkellä olen rakastunut, mutta tää tapaus on ehtaa prinssikamaa.

15. Ollut ambulanssissa? Kerran.

16. Luistellut? Viimeksi yläasteella. Se on myös viimeisin kerta kun olen hiihtänyt. En tiedä kumpaa lajia vihasin enemmän enkä oikeastaan edes osaa kumpaakaan kovinkaan hyvin enkä asennevammaisena aio myöskään opetella.

17. Surffannut? En ole.

Picture_20181005_110703726

18. Ollut risteilyllä? Elämäni ainoa varsinainen risteilykokemus taitaa olla abiristeily. Muutoin on kyllä tullut paatilla seilattua, mutta en laske niitä risteilykategoriaan kuitenkaan.

19. Ajanut moottoripyörää? En, mutta kyydissä olen ollut monta kertaa!

20. Ratsastanut hevosella? Voiko sen laskea ratsastukseksi, jos olen tojottanut selässä ja joku on taluttanut? Jos, niin sitten olen. Joskus lapsena. En ole koskaan ollut mikään heppatyttö, vaikka lapsuuden kaveripiirissä näitä oli useampi.

21. Lähes kuollut? Ehkä.

22. Ollut sairaalassa? Kyllä.

23. Suosikki hedelmä? Tämä on vaikea! Hmm. Hedelmähimoissa taitaa useimmiten tulla napattua kaupasta viinirypäleitä. Vesimeloni on toinen, josta sekoan, mutta jota olen liian laiska pilkkomaan itse. Oikein mehukkaat nektariinit on myös herkkua!

24. Aamu vai ilta? Ilta ehdottomasti.

25. Lempiväri? Tämäkin on vaikea! Rakastan värejä. Päälläni on useimmiten mustaa, mutta kotini sisustus loistaa useissa eri väreissä.

26. Viimeisin puhelu? Nyt pitää ihan tarkistaa puhelimesta, sillä välttelen soittelua viimeiseen saakka. Aaaa! Eilen Jere soitteli kaupasta, että ostetaanko mökille kolmen litran vai viiden litran kattila.

27. Viimeisin viesti? Messengerissä Tuulenpolun Jennan kanssa viestiteltiin viimeksi.

Picture_20181005_110639610

28. Kahvi vai tee? Olen ollut aina vannoutunut ”kahvia minulle ja mustana perkele” -tyyppi, mutta mennyt ja tämän hetkinen syksy ovat kaivaneet minusta esiin teen lipittelijän.

29. Kissa vai koira? Molemmat löytyy, mutta pohjimmiltani olen selkeästi kissaihminen.

30. Paras vuodenaika? Ehkä se hetki, kun kevät vaihtuu kesäksi, kesäkuu. Lämpö ja riehakas tuore vihreys, lupaus kaikesta ihanasta.

Tähän haasteeseen voi tarttua ken itse haluaa! 🙂