Kuinka valmistaudun yövuoroihin (ja muuta vuorotyöläisen arkea)

Postauksen Minä kommenttiosiossa minulle sanottiin, että olisi kiva kuulla siitä kuinka valmistaudun yövuoroihin. Lyhyesti ja ytimekkäästi voin tähän vastata, että nukkumalla, mutta ei se kuitenkaan ole ihan koko totuus. Niinpä päätin tarttua tähän aiheeseen ihan postauksen verran.

Useimmat tuntemani ihmiset eivät todellakaan voi sietää öisin työskentelyä. He kokevat väsyvänsä siitä aivan kohtuuttoman paljon, rytmin kääntely on uuvuttavaa ja monilla toki perhe-elämäkin tuo omat haasteensa. Minä taas vastaavasti olen ollut kakarasta asti oikea aamu-uninen yökyöpeli, joten yövuorot sopivat sisäiselle kellolleni erinomaisen hyvin. Erittäin todennäköisesti uupuisin (pitkistä) aamuvuoroputkista huomattavasti enemmän kuin ilta- tai yöpainotteisesta työstä. Jos voisin niin tekisin pelkkää yövuoroa, mutta se ei meidän työpaikalla aivan ole mahdollista. MUTTA mahdollista on kuitenkin esittää toiveita ja niitä ainakin nyt opintovapaalta paluun jälkeen on kuunneltu ja toteutettu todella hyvin. Runsaalla kädellä on siis minulle yövuoroja listoille paiskottu!

Aloitan yövuoroihin valmistautumisen jo yövuoroja edeltävänä yönä. Tämähän ei ole homma eikä mikään kun tykkään kukkua muutenkin, mutta erityisesti tuolloin venytän ja vanutan nukkumaan menoa pikkutunneille saakka, jotta seuraavana päivänä nukuttaisi mahdollisimman makoisasti ja mahdollisimman pitkään. Minä olen todella huono nukkumaan päiväunia enkä koskaan siis ota edes torkkuja illalla ennen vuoroon lähtöä, joten unet ovat ne mitkä yhtäjaksoisesti satun saamaan kursittua kasaan.

Ennakoin yövuorojen alkua myös tekemällä mahdollisimman paljon valmiiksi kaikenlaisia huomiota vaativia hommia. Esimerkiksi siivoan, pyykkään tai kokkaan ison satsin ruokaa, jota voi syödä sitten pari-kolme päivää. Jos minulle sattuu tönön lämmitysvastuu yövuorojen ajaksi kannan myös polttopuita valmiiksi sisään lootat ja säkit täyteen. Ajatuksena siis on, että yövuorojen välissä mitään ylimääräistä ei ole pakko tehä jos ei taho.

Picture_20181128_061534544

Painelen töihin vaille yhdeksäksi illalla ja pääsen lähtemään kotiin hieman jälkeen seitsämän aamulla. Yövuoro kestää siis kymmenen tuntia ja viisitoista minuuttia. Yövuorot ovat pääsääntöisesti hyyyyyyyyvin leppoisia ja rauhallisia, välillä jopa tylsiä. Niinpä touhuan perusyökköhommeleiden lisäksi kaikkea yleishyödyllistä kuten siivoilen kaappeja, suunnittelen talon ja asukkaiden pään menoksi toimintaa (viimeisimpänä esimerkiksi joulukorttimalleja askarteluja varten) ja etsin milloin mitäkin tarvittavaa tietoa. Tai sitten opiskelen, katson Netflixiä tai pelaan.

Vaikka yöt ovatkin kiireettömiä käy vuoron jälkeen pää kuitenkin jossain määrin ylikierroksilla eikä seitsämän kilometrin kotimatkapyöräily varsinaisesti auta asiaa. Olen siis varsin pirteä päästessäni kotiin enkä todellakaan ole valmis heti kaatumaan petiin. Käytän tämän energian sitten kotona kaikenlaiseen pikkupuuhasteluun. Siivoilen keittiötä, ruokin kissat ja kanat, puhdistan hiekkalaatikoita. Jos mies ei ole kotona niin sytytän pönttiksiin tulet ja saatanpa vaikka imuroidakin jos tarve niin vaatii. Tyhjennän päätäni selailemalla somea, lukemalla blogeja ja joskus myös kirjoitan itse. Ehdottomaksi rajaksi olen kuitenkin itselleni laittanut, että viimeistään kymmeneltä aamulla, mielellään yhdeksältä, on pään oltava tyynyssä ja silmien kiinni. Unen saaminen ei kuitenkaan ole mikään ongelma kunhan on ensin tosiaan antanut aivojen rauhassa surista surinansa.

Kuten sanottua, nukun kerralla sen minkä nukkua aion. Niinpä heräilen omaan aamuuni noin viiden-kuuden maissa iltapäivällä. Töihin lähdön hetkiin saakka vaatetuksena on pieruverkkarit ja jokin kauhtunut neule sekä villasukat ja kahvia menee vähintään kolme isoa mukillista. Ja ehkä vähän vihreää teetä kyytipojaksi. Jos aamulla on jäänyt jostain syystä pienet kotipuuhastelut puuhastelematta, niin teen niitä sitten illalla. Muutoin aikaa tulee vietettyä lähinnä sohvalla, joskaan ei sen kummemmin koomaillen, vaan ihan vaan siksi kun kuka nyt muutenkaan aamulla hei riehuu.

Jossain vaiheessahan yövuorot sitten loppuu ja edessä avautuu ah ihana ”nukkupäivä” sekä vapaapäivät. Minulle nukkupäivä on harvoin nukkupäivä sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä pyrin kääntämään rytmini mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti takaisin ”normaaliin”. Niinpä en välttämättä mene ollenkaan nukkumaan viimeisen yövuoron jälkeen, vaan sinnittelen hereillä iltaan saakka ja painun yöunille huomattavasti normaalia aiemmin. Ihan aina tämä ei kuitenkaan onnistu, vaan on pakko ottaa päiväunet. Ne surullisen kuuluisat päiväunet. Olen huono päiväunissa kahdella tapaa: joko en osaa nukahtaa niille tai sitten en koskaan herää niiltä. Niinpä aiottu kaksi tuntia unta on usein todellisuudessa neljä tuntia unta.

Niin tai näin, kyllä se rytmi väkisin normaaliin kääntyy viimeisestään seuraavana aamuna, sillä maailma jatkaa pyörimistään tyystin piittaamatta minun tarpeistani. Etenkin jos mies on aamuvuorossa on jonkun herättävä ajoissa lämmittämään taloa ja hoitamaan eläimiä. Tai vaikka hän olisikin kotona, en minä nyt muutenkaan halua haaskata vapaapäiviä tai meidän yhteistä aikaamme nukkumiseen.

Picture_20181127_193600785

Toivoessani reilusti yövuoroja, ja nyt tehdessäni niitä, olin hetken huolissani siitä kuinka se vaikuttaa parisuhteeseen ja meidän yhteiseen laadukkaaseen aikaan. Yövuorojen välissä kun ei kuitenkaan tule oltua ihan säihkyvimmillään ja jotenkin kuvittelin, että yövuorot nukkumisineen haukkaavat valtavan palan arjesta pois. Mutta tulin siihen tulokseen, että ei se nyt oikeastaan niinkään ole. Parisuhteelle se kuitenkin on aivan se ja sama nukunko minä päivällä tajuttomana sen kahdeksan tuntia vai olisinko päivävuorolaisena sen saman kahdeksan tuntia töissä – en siis olisi läsnä joka tapauksessa.

Näin syksy- ja talviaikaan myös valoisan määrän vähyys ja se, että siitä ei näe pilkahdustakaan yövuoroputken aikana sai myös hieman pohtimaan omaa jaksamista ja pään kestävyyttä. Mutta niin parisuhteen kuin valon kannalta yövuorot kestää vallan mainiosti ja niistä molemmista pääsee myös reilusti nauttimaan. Yövuoroja kun seuraa aina myös aimo annos vapaapäiviä! Etenkin nyt, kun omasta tahdostani teen toistaiseksi 80% työaikaa, tuntuu vapaapäiviä riittävän tuhlattavaksi asti!

Näin meillä siis arki jatkaa pyörimistään ja ainakin tähän saakka töihin paluu pitkän opintovapaan jälkeen on ollut lempeä ja kiva. 🙂

 

 

 

Kissojen leikkuuttaminen ja muita (käytös)kuulumisia

Tänään puolilta päivin oli aika kahden rescuetaustaisen tyttökissamme leikkaukseen. Jumalat olivat puolellamme eikä kumpikaan kissoista ehtinyt kehitellä kiimaa juuri tähän hetkeen. Tässä kun ollaan jo pitkin syksyä eletty iloisesti tyylillä viikko kiimaa, viikko normaalia. Kiimaista kissaa ei siis voi leikata, joten huhheijaa, onneksi saatiin nyt tämä asia näin näppärästi alta pois!

Nyt täällä hönöttää ja hoippuroi kaksi hissukseen heräämässä olevaa, maanantaikrapulaista kattikarvajalkaa. Kissojen koppaan saaminen ennen eläinlääkäriin lähtöä sujui tosi nätisti houkuttelemalla aamunälkäisiä herkuilla. Olin henkisesti varautunut siihen, että saisin metsästää kissaa paksut hanskat kädessä kattolampusta. Myös leikkaus sujui hyvin. Toivokaamme, ettei paranemisessakaan tulisi mitään takapakkeja tai ongelmia. Lähtiessä eläinlääkäristä kissit saivat vielä pistoksella kipulääkettä. Minä annan kipulääkettä nestemäisenä suun kautta huomenna sekä ylihuomenna.

46636064_266641950874812_6380081795454468096_n

Amenin, siis kirjavan kissan, leikkauksessa ei ollut mitään ihmeellistä. Mutta Mustiksesta eläinlääkäri teki tosi yllättäviä ja mielenkiintoisia löytöjä. Hän kertoi, että Mustiksen kohtu oli valtavan suuri normaalin tyttökissan kohtuun verraten, paksuus oli ehkä jopa viisinkertainen. Lisäksi toiset munasarjat olivat kolminkertaisen kokoiset normaaliin nähden. Eläinlääkäri pohti, että hän ei voi poissulkea sitäkään olisiko mahdollista kasvainta ollut kehittelemässä (patologi toki osaisi tähän vastata, mutta en näe tarvetta sille) vai onko taustalla kenties jotain hormonaalista, eli onko kissalle esimerkiksi syötetty kiiman estolääkkeitä. Kerroin, että me emme ole ja tuskin edellistäkään ”omistajaa” on sellaiset asiat kiinnostaneet. Amen ja Mustis ovat kuitenkin peräisin isosta populaatiosta, joka oli enemmän tai vähemmän villiintynyt elämään pitkin metsiä.

Niin tai näin, nämä epämääräisen huolestuttavat osaset on nyt poistettu eikä sinällään tässä sen kummempia seurauksia sen suhteen ole. Ainoa toki vaan, että Mustiksen operaatio oli nyt sitten hieman suurempi isojen verisuonten takia, joten paranemista tulee seurata tosi tarkkaan. Lisäksi jos jossain vaiheessa kissassa ilmenee jotain outoja vaivoja, kuten epämääräisiä vatsavaivoja tai vatsan pullistumista tai kipuja ja niin edelleen, on nämä löydökset hyvä pitää mielessä.

46691881_261040171252527_2003460578382708736_n

”Kissa ei saa nuolla haavaa ennen kuin se on kunnolla parantunut. Tämän vuoksi sille on laitettu purkiharsosta sukkapuku. Puvun voi poistaa reilun viikon kuluttua leikkauksesta.” Joopa joo…

Leikkuuttaminen oli ihmishermoja raastavien kiimahuutojen ja ylipäänsä kissojen terveydenhoidon lisäksi ajankohtainen nyt siitä syystä, että toivoisin sillä olevan apuja Amenin ja Trion kiristyneisiin väleihin. Viime yönä näiden kahden tilanne eteni ensimmäistä kertaa tappeluksi asti. Vahinkoja ei kummallekaan käynyt, mutta tähän saakka on selvitty sähinöin ja kyräilyin, joten tämä oli nyt sitten erittäin epätoivottu askel aivan väärään suuntaan.

Katsotaan nyt siis tämäkin kortti ja toivotaan parasta!

46777048_307442963199693_1537610652883877888_n

Aikaisemmat postaukset aiheesta:

Kissojen ongelmakäyttäytyminen

Ratkaisukeinoja kissojen ongelmakäyttäytymiseen

Positiivisen palautteen voima

Tänä viikonloppuna oli jälleen edessä presentaatio in english. Siinäpä siis tojotin yksin luokan edessä ja yritin puhua viisaita.

Lausuminen nyt tökkii ja kieli menee solmuun. Esiintyessä minusta tuntui, että kiemurtelin siinä tai olin muuten tosi vaikeana. Huolestutti, että olenko todella vaivaannuttaa katsottavaa, sen lisäksi, että myös kuunneltavaa. Koko ajan oli myös fiilis, että kädet on jotkut oudot ulokkeet enkä yhtäkkiä tiennyt mitä niillä pitäisi tehdä.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sitä ahdistavaa pelkopyörrytysoloa. Paniikki ei päässyt ihon alle, ei edes hipsutellut iholla. Olen aivan varma, että Tuulenpolun Jennan valmistamissa ”ramppikuumetipoissa” oli taikaa. Vähintäänkin sellaisena henkisenä voimabuustina, turvariepuna.

Tällä kurssilla kaikkien piti antaa vain positiivista palautetta kaikille presentaatioista ja todellisena yllätyksenä sieltä pomppasikin esiin kaikkea kuten ”hyvä kehonkieli”, ”rento” ja ”lämmin fiilis kun hymyilit niin paljon”.

IMG_20181123_085605_231

Meille opettamalla opetetaan sitä hampurilaismallia. Että kerro ensin hyvää, sitten kritisoi ja sitten lopuksi vielä hyvää. Tällä tavalla tarkoituksena siis on, että palautteen vastaanottajalle jäisi hyvä ja lämmin fiilis, mutta että hän myös saisi rakentavia kehitys-ja parannusehdotuksia omaan toimintaansa, mitä se nyt sitten ikinä onkaan.

Meillä, tai ainakin minulla, on pinttynyt tapa kiinnittää huomiota niihin epäonnistumisiin, kehittämisen tarpeisiin, niihin asioihin jotka eivät mene hyvin. Selitämme sitä itsellemme ja muille sillä, että heikkouksien esiin nostamisella ja ne tiedostamalla meidän on mahdollista tulla paremmiksi. Siinä samalla usein unohtuu, tai ainakin jää vähemmän arvostetuksi, ne asiat jotka ihan totta toimii. Ne hyvät, tärkeät ja persoonalliset asiat meissä. Vaikka palautteen antaja olisi kuinka sujuvasanainen ja kannustava hampurilainen.

Palautteella, ylipäänsä sanoilla ja käyttämällämme kielellä, on aivan valtava voima. Niin hyvässä kuin pahassa. Opettajan asenne positiiviseen palautteeseen, hyvän etsimiseen meistä kaikista, oli aivan loistavaa. Totta kai minä tiedän, että minussa on vielä paljon kehitettävää. Mutta se, ettei niitä kritiikin sanoja, rakentavankaan, tiputeta toisen syliin ja hierota naamaan tämän juuri selviydyttyä hurjan jännittävästä tilanteesta, oli uskomattoman voimaannuttavaa. Minä pärjäsin. Minä olen hyvä ja minä riitän.

Elämä ilman mikroaaltouunia

Tässäpä kuulkaa aivan äärimmäisen tärkeä ja laajasti ihmisiä puhuttava postaus! Mutta koska puhun täällä paljon ihan tavallisista arkisista asioista niin uskokaa pois, mikroaaltouuni on aikas yllättävän iso osa sitä arkea ja näin ollen ansaitsee tulla nostetuksi esiin.

Mehän ollaan eletty ilman mikroa nyt useampi viikko, koska eräs kissan ketale (rukkaseksi viime aikoina nimitetty) päätti ottaa mikron rakkautensa ja merkkailunsa kohteeksi. Postaus kissojen kuulumisista ja ongelmakäyttäytymisen ratkaisukeinoista siis luettavissa täällä. Mikrohan ei suinkaan ole ainoa vempele, joka on meidän taloudessa saanut yllättäen lähtöpassit. Olikohan vuonna 2009 kun telkkarimme sanoi sopimuksensa irti – eikä uutta telkkaria ole sen koommin tässä torpassa nähty. Mutta onko mahdollista elää ilman mikroa?

Vastaus: Ei ole.

Tai okei, toki on, henkihän täällä edelleenkin pihisee, mutta elämä ilman mikroa nyt vaan on kertakaikkisesti monimutkaisempaa eikä yhtään niin miellyttävää.

46514601_2461131710789421_6008058832150855680_n

Ei ole yks tai kaks tai hiton monta kertaa kun seison keittiössä orpona kylmä soppalautanen kädessä ja mietin, että no hitto. Siinäpä sitten kauhon sopan pikkukattilaan ja lämmittelen sitä sekoitellen hellalla, kun rakkaan mikron kanssa sen olisi voinut tuikata lautasineen mikroon ja odottaa vapauttavaa PING-ääntä. Ja siinäpä sitten minulla on lautasen ja jääkaapissa kököttävän soppakattilan lisäksi tiskattavana toinen hiton soppakattila ja kauha. Eikä nyt mennä yhtään siihen, että tiskikone on meillä se joka tiskaa, koska ihan hiton rankkaa on tämä. 

Lisäksi me syödään täällä harvoin yhtä aikaa, joten tuo ylläoleva kuvio toistuu kahden ihmisen toimesta eri aikoina. Paljon ylimääräistä tiskiä, ylimääräistä vaivaa ja säätämistä. Tai entäs sitten kun uudestaan lämmitettävänä ruokana ei olekaan soppaa, vaan sapuska, joka koostuu useista eri osasista? Vaikkapa perunoita ja rehuja, kastiketta ja köntti lihaa? NII. Okei, mikroonkin ne kyllä työntäisi kaikki samalla lautasella, mutta kattilaan survottuna koko satsi ei nyt vaan ole kovin ruokahalua herättävää katseltavaa.

Että kyllä, valtaisan koko ihmiskuntaa puhututtavan ongelman äärellä ollaan täällä!

Mikrolle ei siis todellakaan käy tässä talossa niin kuin televisiolle kävi. Yllättävän tarpeellinen mööpeli se on, vaikka yleensä ottaen onkin melko ruma ja tilaa vievä sekä ärsyttävä puhdistettava. Uutta mikroa talouteen ei kuitenkaan tule ennen kuin ollaan saatu leikkuutettua tuo kattikarvajalka. Uskon nimittäin, että rakkaudelliset hellyyden osoitukset kohdistuisivat myös siihen. Leikkuuaika on varattuna ensi maanantaille, joten pitäkääs sormet ja varpaat ristissä, ettei kissa kehittele uutta kiimaa ennen sitä ja ME SAATAS TÄNNE LOPULTAKIN UUSI MIKRO (niin ja paremmin voiva kissa).

 

Minä

Ärsyynnyn kun peitto ei pysy pussilakanan sisällä, märkä kahvinporoa täynnä oleva suodatinpussi hajoaa juuri ennen roskikseen kippaamista ja kun jostain huonekalun alta leijailee vielä yksi karvanöyhtäpallero juuri kun olet voittajafiiliksin lopettanut imuroinnin.

Ilahdun siitä kun herään pitkiltä yövuoroon-meno-tankkausunilta olohuoneesta leijaileviin huumaaviin tuoksuihin. Mies oli minun nukkuessani hauduttanut karhupaistia tuntitolkulla. Harmi kyllä tuolloin sisäisessä systeemissäni oli aamu enkä voinut kuvitellakaan laittavani suuhuni mitään jytympää kuin mustaa kahvia, mutta tänään aion nautiskella paistia kotitekoisen puolukka- tai karviaishillon kanssa.

Inspiroidun joulukalenterin tekemisestä blogiin. Siis joopa joo, normaalit ihmiset tai sellaiset pro-bloggaajat aloittaisi tällaisen projektin varmasti tyyliin jo lokakuussa. Mutta minkäs voit kun inspiraatio iskee puolessa välin marraskuuta aamuyöllä! Saa nähdä saanko millaisen räpellyksen aikaan, tai varsinkaan sellaista kahtakytäneljää luukkua kattavaa postaussarjaa. Mutta jotain kivaa on taatusti joulukuussa tulossa, sen voin jo luvata!

Kaipaan ihan hurjan hurjan paljon mökille. Katsomaan ovathan joutsenet jo älynneet lähteä, lukemaan jotain suloista hömppää, valmistamaan ruokaa puuhellalla. Katselin tuossa, että ensi kuun alussa olisi luvassa useampi vapaapäivä, mutta miehellä on tietenkin juuri silloin työputki. Voi olla, että pakkaan silti reppuni ja painun Rikin kanssa kahdestaan polttelemaan kynttilöitä ja pelkäämään vähän pimeää.

IMG_20181117_204930_335

Rakastan ajatusta siitä, että kevääseen on aikaa enää neljä kuukautta.

Väsyn yhdestä baari-illasta ja öitä myöten riekkumisesta niin paljon, että ei jumalauta järkeä. Ei tosin olekaan mitään muistikuvaa siitä milloin viimeksi olisi tullut heiluttua tanssilattialla hitaisiin saakka ja sen jälkeen huojuttua taksitolpalla korkkareissa aamuneljältä, mutta EI NYT TURNAUSKESTÄVYYDEN VIELÄ NÄIN LUOKATONTA PITÄISI OLLA.

Pelkään ylihuomenna edessä olevaa englannin kielistä presentaatiota. Yritän tsempata itseäni muistelemalla edellistä hyvän mielen onnistumista ja laukkuun olen jo pakannut Tuulenpolun Jennan minulle valmistamat paniikkitipat. Minä tiedän, että minussa on rohkeutta, särmää, itsevarmuutta ja periksi antamattomuutta, mutta niitä kaikkia nyt vähän jänskättää.

Odotan palkkapäivää. Kolme huraa huutoa töihin paluulle!

 

 

Marraskuinen mieli ja koti ( + tsekkaa UPEA Ikihetki sisustustyyny-arvonta!)

Kyseessä kyllä kaverilta pitää aina saada tukea, hei -tyyppinen yhteistyö. Ei siis kaupallinen yhteistyö tai muutenkaan tipu minulle mitään hyödykkeitä tästä.

Picture_20181115_192735911

Some täyttyy tasaiseen tahtiin marraskuumärinästä. Pimeetä, harmaata, vielä harmaampaa, sumusadetta, vesisadetta, sadetta, märkää, inhaa, liiskaantunutta, vettynyttä. Väsymystä väsymyksen perään, nuhjuisuutta, viininhimoa, kynttilöitä, uupumusta ja siis ihan pelkkää paskuutta. (Johonkin väliin pirskahtelee kyllä jotain jouluhulluusenergiahiplettityyppejä, mutta ne vielä toistaiseksi scrollaan yli).

Omaan mieleen tämä märinä on iskostunut yllättävän vähäisesti, vaikka eletäänkin jo tämän kökkökuukauden puoliväliä. Siis toki olisi ihanaa jos olisi ikuinen kesä ja kyllä tämä pimeys ja märkyys syöpi naista, etenkin kun yövuoroa tekevänä (itse sitä kylläkin haluan, eipä sillä) valonpilkahdukset jää välillä erittäinkin minimiin. Mutta toisaalta yövuorot tietävät myös useita vapaapäiviä, jolloin sitten ehtii nähdä, että tuolta se aurinko kai tuli ja tonne se meni.

Picture_20181115_192725354

Picture_20181115_192711799

Itselläni mielen valoisuuteen aivan taatusti vaikuttaa se, että elämässä on juuri nyt meneillään kaikkea jännää. Töihin paluu, opintojen jatkaminen ja arkea välillä katkaisevat reissut Jyväskylään sekä uusien ovien avautuminen kirjoittamisen opintojen merkeissä. On siis niin paljon kaikkea, ettei mieli ole ehtinyt havahtua siihen, että vittu mitä paskaa on tämä.

Totta on tosin sekin, että eipä marraskuussa paljoa huvittele liikkua mihinkään eikä kyllä paljon ehdikään, kun se pimeys haukkaisee suuren osan vuorokaudesta. Tämmöselle kotihiirelle sekään ei sinällään ole ongelma, mutta okei, kyllähän se seinien tuijottelukin äkkiä käy puuduttavaksi. Niinpä tärkeää on tehdä, etenkin syksyisin ja talvisin, siitä omasta kotiluolasta miellyttävä ja viihdyttävä. Mitä se sitten itse kellekin tarkoittaa.

IMG_20181102_092817_712

Minulle se tarkoittaa ihan niitä perinteisiä: pieniä valonlähteitä siellä täällä, kynttilöitä, viherkasveja, tyynyjä, vilttejä. Nämä postauksessa olevat kuvat olohuoneesta on otettu silloin, kun maailmassa oli olemassa vielä valo. Tosin Joku ei ole vieläkään saanut aikaiseksi viedä mattoja pesulaan (kuinka monta kuukautta olen tästä puhunut?), joten kokonaiskuvia ei tipu ennen kuin. Eli matottomuuden tuomasta kolkkoudesta ja kalseudesta täällä kuitenkin voidaan märistä…sitä lukuunottamatta mainiosti täällä edelleen viihtyy, ilman luonnonvaloakin.

Olen kiltisti ja säntillisesti poltellut loppuun viime vuotisia kynttilänjämiä ja nyt olen lopultakin siinä tilanteessa, että saan luvallisesti mennä kauppaan ja riehaantua uusista ihanista. Vähän myös polttelisi mielessä söpöiset hyasintit, vaikka mitään jouluhöösää en siis tässä vaiheessa vielä kaipailekaan. Joka tapauksessa, hoksasin tässä juuri, että en ole vissiin muutamaan vuoteen (?) tullut hankkineeksi mitään uutta näin niin kuin sisustusrintamalla. Siis uutta uutta, kierrätyskamaa on kyllä tullut etenkin olohuoneen raahattua yhtä jos toista…pienesti siis kyllä mieli tekisi uudistua!

Picture_20181115_192806396

…jaaa tästäpä päästään kätevällä aasinsillalla iik ihanaan Ikihetkeen sekä yhteistyöhön, joka ei ole yhteistyö! 😀 Olen huokaillut Marian, pääasiassa luontoon liittyviä, kuvia jo vuositolkulla ja nyt bongasin, että hän on tänä syksynä pistänyt pystyyn upean Ikihetki-verkkoputiikin! Verkkokaupassa on myynnissä muun muassa tauluja, kortteja, julisteita ja tyynyjä ja kaikessa inspiraationa toimii Suomen mahtava luonto. Siis tämä parikymppinen nainen saa marraskuunkin näyttämään kiehtovalta! Tuotteet on valmistettu hänen ottamistaan uniikeista luontokuvista ja ne valmistetaan laadukkaasti kotimaassa. Lisäksi ostamalla Ikihetki-verkkokaupasta tuetaan samalla luonnosuojelutyötä. Niin ja mainittakoon vielä, että häneltä voi ostaa myös valokuvauspalveluita erilaisiin tapahtumiin ja tarpeisiin.

Bongasin myös, että Ikihetken Facebook-sivuilla on meneillään i h a s t u t t a v i e n sisustustyynyjen arvonta! Sain luvan jakaa tätä arvontaa täällä blogissa, vaikka samalla toki sahaankin omaa jalkaani jos onnistun houkuttelemaan lisää osallistujia kilpailemaan näistä

45825693_2148550578730193_2885952460789121024_n

Arvonta-aikaa on vielä jäljellä 23.11. saakka! Ja arvontaan osallistut siis Ikihetken Facebook-sivujen kautta, minulla ei ole tähän mitään osaa eikä arpaa muutoin kuin iloisena viestintuojana! 🙂

Kissojen kuulumisia ja ratkaisuja ongelmakäyttäytymiseen

Kirjoitin täällä noin kuukausi sitten laumamme kissojen ongelmakäyttäytymisestä. Ongelmat olivat jatkuneet siis jo kauan ja vasta tuossa vaiheessa tilanne alkoi levitä niin pahasti käsiin, että päätin avautua sekä hakea tukea asiaan myös täällä blogissa. Alkoi siis löytyä jo minunkin rakkauteni sekä kärsivällisyyteni rajat ja mikä pahinta, kissojen elämän mielekkyys ei todellakaan enää näyttäytynyt millään tasolla hyvältä. Laumaamme kuuluu siis neljä kissaa ja kahden kissan välillä on ollut kaikenlaista ongelmaa. Kurmotusta, vaanimista, pelkoa, piiloutumista sekä vääriin paikkoihin merkkailua.

Lupasin kertoilla kuulumisia myöhemmin, joten tässäpä niitä nyt tulee. Ei täällä edelleenkään eletä onnen ja yhteisymmärryksen ja seesteisyyden kuplassa, mutta jonkin verran ollaan parempaan suuntaan menty!

IMG_20181113_130049_867

Tilanteen korjaamiseksi kiikutimme ihan ensimmäisenä Trion eläinlääkärin tarkistettavaksi mahdollisen virtsatietulehduksen pois sulkemiseksi/hoitamiseksi. Trio oli siis se, joka todistetusti oli pissaillut sinne tänne jo kotvan aikaan. Mukaan lukien lattiat, lattioille lojumaan jääneet vaatteet ja kaiken muun lattioilla ”ylimääräisenä” olevat kuten polttopuusäkit, pahvilaatikot ja henkilövaa’an, sekä viimeisimpänä keittiön tasolla olleen mikron (!!!). Eläinlääkärissä Trio rauhoitettiin ja virtsanäytteestä otetusta liuskatestistä ei mitään suuremmin huolestuttavaa näkynyt. Eläinlääkäri halusi kuitenkin tutkia näytteen vielä tarkemmin (liuskat eivät kuulema kissojen osalla ole 100% varmoja). Näyte ei tarkemman tutkimuksenkaan jälkeen punaisena huutanut tulehdusta, mutta joitain arvoja hieman koholla oli – niinpä Trio sai viiden päivän kuurin tulehduskipulääkettä. (Jonka muuten sain annettua tosi nätisti, se kun ei aina näiden suikeroiden kanssa ole ihan yksinkertaisin tehtävä…)

Vääriin paikkoihin merkkailun vähentämiseksi hankimme myös lisää hiekkalaatikoita. Aiemminhan meillä oli niitä vain kaksi, joka totta puhuen on kyllä aivan liian vähän tällaiselle laumalle. Ja erityisesti tällaisissa ongelmallisissa tilanteissa hiekkalaatikoita olisi hyvä olla saman verran kuin kissojakin + yksi ylimääräinen. Nyt meillä on siis kuukauden ajan ollut täällä viisi hiekkalaatikkoa. Lisäksi ostin Triolle eläinlääkäristä erityisraksua (Royal Canin urinary + calm), josta ainakin jotkut ovat löytäneet apuja merkkailuongelmiin sekä muutoinkin rauhoittamaan kissaa.

Erinäisiä rauhoittamistoimenpiteitähän me myös ollaan tänne kaivattu, jotta saataisin hillittyä ja loppumaan Trion ja Amenin keskinäinen kyräily. Tai siis Trio on se joka kyräilee, ja Amen se joka pelkää. Ja nämä reaktiot minun mielestäni myös vielä jotenkin ruokkivat toisiaan. Olen ollut hieman epäileväisen mielin Feliway-haihduttimia kohtaan, mutta koska niitä eläinlääkärissä suositeltiin kokeilemaan JA sain kommenttina hyviä käyttökokemuksia niistä, niin päätin hankkia niitäkin. Kaksi Feliway Friends -haihdutinta on siis ollut meillä alakerrassa nyt kuukauden päivät. Kaikki keinot käyttöön!

IMG_20181018_170245_705

Näiden toimenpiteiden jälkeen merkkailut rauhoittui osapuilleen ensimmäiseksi viikoksi. Minä valitettavasti jouduin lähtemään kotoa omille menoilleni juuri nuina kriittisinä hetkinä, ehdin siis vaan lääkitä Trion, mutta en sitten voinut jäädä seurailemaan tilannetta sitä seuraavaksi viikoksi. Niinpä sainkin sitten viestiä kotoa, että mikroon kustaan nonstoppina (RIP mikro)Olin jo valmis tekemään Triosta rukkaset heti kotiin palattuani, mutta Jerepä ovelana kettuna oli asentanut keittiöön kameran – ja mikrokusijaksi osottautuikin Amen! Missään muualla ei merkkailupissoja ole tämän kuukauden aikana ollutkaan, paitsi kertaalleen sänkyyn, jonka tekijää ei tiedetä, mutta epäilemme Trioa.

No, tämä mikrokuseskelu (tai nyttemmin keittiöntasokuseskelu) on nyt, onneksi, osoittanut selkeästi kiimamerkkailuksi. Silloin kun Amenilla ei ole kiima päällä, ei merkkailuakaan tapahdu. Kun kiima taas pamahtaa päälle, löytyy lätäkkö. Tämä neitihän aloitti kiimailunsa vasta tänä syksynä, ja ”iloisesti” täällä eletäänkin arkea, jolloin ollaan tyyliin viikko normina ja viikko huudetaan (ja merkkaillaan). NNNGHH.

Toimenpide: varattiin aika leikkaukseen. Leikkuuaika olisi ollut jo heti huomenna, mutta viime viikonloppuna Amen kehitteli jälleen uuden kiiman ja näin ollen aikaa piti siirtää. Kiimassa olevaa kissaa ei siis voi leikata, sillä silloin on olemassa suurempi vaara verenvuodoille. Olen nyt varannut uuden ajan, tarkoituksena kiikuttaa samalla kertaa nämä molemmat rescuekatit leikkuupöydälle. Mutta, koska nämä kiimailut eivät ole mitenkään ennakoitavissa, niin nyt sormia ja varpaita ristiin, ettei tuotakin aikaa jouduta siirtämään!

Mitä muuhun rauhoittumiseen ja kurmotuksen määrään tulee, niin ihmeitä täällä ei sen suhteen ole tapahtunut, mutta parannuksia kyllä. Kuten sanottua, olen itse nyt menneen kuukauden aikana ollut paljon poissa kotoa, mutta Jereltä saamani raportin mukaan kaikenlainen sähinä ja muu perseily on huomattavasti vähentynyt. Ei loppunut, mutta vähentynyt. Harkinnassa on, että ostan haihduttimiin täyttöpullot kun nuo vajaa kuukausi sitten hankitut alkavat olla loppumaisillaan.

IMG_20181015_183649_854

Yhteenvetona siis sanottakoon, että haihduttimet, ruokavalio ja hiekkalaatikoiden lisääminen ovat helpottaneet kuukauden takaista tilannetta huomattavasti. Uskon myös, että merkkailu loppuu kunhan saan kattikarvajalan kiikutettua leikkaukseen. Varovaisesti myös toivon, että leikkuuttaminen saattaisi tuoda apuja Trion ja Amenin kireisiin väleihin. Usein leikatut kissat ovat rauhallisempia, joten josko se toisi Ameniin jonkinlaista zeniä, vähentäisiä pelkoa ja jännitystä. Ja vastaavasti hajut muuttuu, joten josko leikattu kissa ei olisi Trion mielestä niin epäilyttävän ja kummallisen hajuinen. Saa nähdä!

Lisäksi tämän hetkinen hankintalista kuuluu näin:

Mikro

Petauspatja

Hermoja

Etikkaa

Joustoa, rakkautta ja kärsivällisyyttä parisuhteeseen, sillä useimmat näistä perseilyistä ovat sattuneet juuri niihin hetkiin kun minä en ole kotona, ja minä olin se joka kissoja lisää halusi (hupsista)

Palailen taas aiheeseen myöhemmin, toivottavasti aurinkoisin ja iloisin kuulumisin!