Marraskuinen mieli ja koti ( + tsekkaa UPEA Ikihetki sisustustyyny-arvonta!)

Kyseessä kyllä kaverilta pitää aina saada tukea, hei -tyyppinen yhteistyö. Ei siis kaupallinen yhteistyö tai muutenkaan tipu minulle mitään hyödykkeitä tästä.

Picture_20181115_192735911

Some täyttyy tasaiseen tahtiin marraskuumärinästä. Pimeetä, harmaata, vielä harmaampaa, sumusadetta, vesisadetta, sadetta, märkää, inhaa, liiskaantunutta, vettynyttä. Väsymystä väsymyksen perään, nuhjuisuutta, viininhimoa, kynttilöitä, uupumusta ja siis ihan pelkkää paskuutta. (Johonkin väliin pirskahtelee kyllä jotain jouluhulluusenergiahiplettityyppejä, mutta ne vielä toistaiseksi scrollaan yli).

Omaan mieleen tämä märinä on iskostunut yllättävän vähäisesti, vaikka eletäänkin jo tämän kökkökuukauden puoliväliä. Siis toki olisi ihanaa jos olisi ikuinen kesä ja kyllä tämä pimeys ja märkyys syöpi naista, etenkin kun yövuoroa tekevänä (itse sitä kylläkin haluan, eipä sillä) valonpilkahdukset jää välillä erittäinkin minimiin. Mutta toisaalta yövuorot tietävät myös useita vapaapäiviä, jolloin sitten ehtii nähdä, että tuolta se aurinko kai tuli ja tonne se meni.

Picture_20181115_192725354

Picture_20181115_192711799

Itselläni mielen valoisuuteen aivan taatusti vaikuttaa se, että elämässä on juuri nyt meneillään kaikkea jännää. Töihin paluu, opintojen jatkaminen ja arkea välillä katkaisevat reissut Jyväskylään sekä uusien ovien avautuminen kirjoittamisen opintojen merkeissä. On siis niin paljon kaikkea, ettei mieli ole ehtinyt havahtua siihen, että vittu mitä paskaa on tämä.

Totta on tosin sekin, että eipä marraskuussa paljoa huvittele liikkua mihinkään eikä kyllä paljon ehdikään, kun se pimeys haukkaisee suuren osan vuorokaudesta. Tämmöselle kotihiirelle sekään ei sinällään ole ongelma, mutta okei, kyllähän se seinien tuijottelukin äkkiä käy puuduttavaksi. Niinpä tärkeää on tehdä, etenkin syksyisin ja talvisin, siitä omasta kotiluolasta miellyttävä ja viihdyttävä. Mitä se sitten itse kellekin tarkoittaa.

IMG_20181102_092817_712

Minulle se tarkoittaa ihan niitä perinteisiä: pieniä valonlähteitä siellä täällä, kynttilöitä, viherkasveja, tyynyjä, vilttejä. Nämä postauksessa olevat kuvat olohuoneesta on otettu silloin, kun maailmassa oli olemassa vielä valo. Tosin Joku ei ole vieläkään saanut aikaiseksi viedä mattoja pesulaan (kuinka monta kuukautta olen tästä puhunut?), joten kokonaiskuvia ei tipu ennen kuin. Eli matottomuuden tuomasta kolkkoudesta ja kalseudesta täällä kuitenkin voidaan märistä…sitä lukuunottamatta mainiosti täällä edelleen viihtyy, ilman luonnonvaloakin.

Olen kiltisti ja säntillisesti poltellut loppuun viime vuotisia kynttilänjämiä ja nyt olen lopultakin siinä tilanteessa, että saan luvallisesti mennä kauppaan ja riehaantua uusista ihanista. Vähän myös polttelisi mielessä söpöiset hyasintit, vaikka mitään jouluhöösää en siis tässä vaiheessa vielä kaipailekaan. Joka tapauksessa, hoksasin tässä juuri, että en ole vissiin muutamaan vuoteen (?) tullut hankkineeksi mitään uutta näin niin kuin sisustusrintamalla. Siis uutta uutta, kierrätyskamaa on kyllä tullut etenkin olohuoneen raahattua yhtä jos toista…pienesti siis kyllä mieli tekisi uudistua!

Picture_20181115_192806396

…jaaa tästäpä päästään kätevällä aasinsillalla iik ihanaan Ikihetkeen sekä yhteistyöhön, joka ei ole yhteistyö! 😀 Olen huokaillut Marian, pääasiassa luontoon liittyviä, kuvia jo vuositolkulla ja nyt bongasin, että hän on tänä syksynä pistänyt pystyyn upean Ikihetki-verkkoputiikin! Verkkokaupassa on myynnissä muun muassa tauluja, kortteja, julisteita ja tyynyjä ja kaikessa inspiraationa toimii Suomen mahtava luonto. Siis tämä parikymppinen nainen saa marraskuunkin näyttämään kiehtovalta! Tuotteet on valmistettu hänen ottamistaan uniikeista luontokuvista ja ne valmistetaan laadukkaasti kotimaassa. Lisäksi ostamalla Ikihetki-verkkokaupasta tuetaan samalla luonnosuojelutyötä. Niin ja mainittakoon vielä, että häneltä voi ostaa myös valokuvauspalveluita erilaisiin tapahtumiin ja tarpeisiin.

Bongasin myös, että Ikihetken Facebook-sivuilla on meneillään i h a s t u t t a v i e n sisustustyynyjen arvonta! Sain luvan jakaa tätä arvontaa täällä blogissa, vaikka samalla toki sahaankin omaa jalkaani jos onnistun houkuttelemaan lisää osallistujia kilpailemaan näistä

45825693_2148550578730193_2885952460789121024_n

Arvonta-aikaa on vielä jäljellä 23.11. saakka! Ja arvontaan osallistut siis Ikihetken Facebook-sivujen kautta, minulla ei ole tähän mitään osaa eikä arpaa muutoin kuin iloisena viestintuojana! 🙂

Kissojen kuulumisia ja ratkaisuja ongelmakäyttäytymiseen

Kirjoitin täällä noin kuukausi sitten laumamme kissojen ongelmakäyttäytymisestä. Ongelmat olivat jatkuneet siis jo kauan ja vasta tuossa vaiheessa tilanne alkoi levitä niin pahasti käsiin, että päätin avautua sekä hakea tukea asiaan myös täällä blogissa. Alkoi siis löytyä jo minunkin rakkauteni sekä kärsivällisyyteni rajat ja mikä pahinta, kissojen elämän mielekkyys ei todellakaan enää näyttäytynyt millään tasolla hyvältä. Laumaamme kuuluu siis neljä kissaa ja kahden kissan välillä on ollut kaikenlaista ongelmaa. Kurmotusta, vaanimista, pelkoa, piiloutumista sekä vääriin paikkoihin merkkailua.

Lupasin kertoilla kuulumisia myöhemmin, joten tässäpä niitä nyt tulee. Ei täällä edelleenkään eletä onnen ja yhteisymmärryksen ja seesteisyyden kuplassa, mutta jonkin verran ollaan parempaan suuntaan menty!

IMG_20181113_130049_867

Tilanteen korjaamiseksi kiikutimme ihan ensimmäisenä Trion eläinlääkärin tarkistettavaksi mahdollisen virtsatietulehduksen pois sulkemiseksi/hoitamiseksi. Trio oli siis se, joka todistetusti oli pissaillut sinne tänne jo kotvan aikaan. Mukaan lukien lattiat, lattioille lojumaan jääneet vaatteet ja kaiken muun lattioilla ”ylimääräisenä” olevat kuten polttopuusäkit, pahvilaatikot ja henkilövaa’an, sekä viimeisimpänä keittiön tasolla olleen mikron (!!!). Eläinlääkärissä Trio rauhoitettiin ja virtsanäytteestä otetusta liuskatestistä ei mitään suuremmin huolestuttavaa näkynyt. Eläinlääkäri halusi kuitenkin tutkia näytteen vielä tarkemmin (liuskat eivät kuulema kissojen osalla ole 100% varmoja). Näyte ei tarkemman tutkimuksenkaan jälkeen punaisena huutanut tulehdusta, mutta joitain arvoja hieman koholla oli – niinpä Trio sai viiden päivän kuurin tulehduskipulääkettä. (Jonka muuten sain annettua tosi nätisti, se kun ei aina näiden suikeroiden kanssa ole ihan yksinkertaisin tehtävä…)

Vääriin paikkoihin merkkailun vähentämiseksi hankimme myös lisää hiekkalaatikoita. Aiemminhan meillä oli niitä vain kaksi, joka totta puhuen on kyllä aivan liian vähän tällaiselle laumalle. Ja erityisesti tällaisissa ongelmallisissa tilanteissa hiekkalaatikoita olisi hyvä olla saman verran kuin kissojakin + yksi ylimääräinen. Nyt meillä on siis kuukauden ajan ollut täällä viisi hiekkalaatikkoa. Lisäksi ostin Triolle eläinlääkäristä erityisraksua (Royal Canin urinary + calm), josta ainakin jotkut ovat löytäneet apuja merkkailuongelmiin sekä muutoinkin rauhoittamaan kissaa.

Erinäisiä rauhoittamistoimenpiteitähän me myös ollaan tänne kaivattu, jotta saataisin hillittyä ja loppumaan Trion ja Amenin keskinäinen kyräily. Tai siis Trio on se joka kyräilee, ja Amen se joka pelkää. Ja nämä reaktiot minun mielestäni myös vielä jotenkin ruokkivat toisiaan. Olen ollut hieman epäileväisen mielin Feliway-haihduttimia kohtaan, mutta koska niitä eläinlääkärissä suositeltiin kokeilemaan JA sain kommenttina hyviä käyttökokemuksia niistä, niin päätin hankkia niitäkin. Kaksi Feliway Friends -haihdutinta on siis ollut meillä alakerrassa nyt kuukauden päivät. Kaikki keinot käyttöön!

IMG_20181018_170245_705

Näiden toimenpiteiden jälkeen merkkailut rauhoittui osapuilleen ensimmäiseksi viikoksi. Minä valitettavasti jouduin lähtemään kotoa omille menoilleni juuri nuina kriittisinä hetkinä, ehdin siis vaan lääkitä Trion, mutta en sitten voinut jäädä seurailemaan tilannetta sitä seuraavaksi viikoksi. Niinpä sainkin sitten viestiä kotoa, että mikroon kustaan nonstoppina (RIP mikro)Olin jo valmis tekemään Triosta rukkaset heti kotiin palattuani, mutta Jerepä ovelana kettuna oli asentanut keittiöön kameran – ja mikrokusijaksi osottautuikin Amen! Missään muualla ei merkkailupissoja ole tämän kuukauden aikana ollutkaan, paitsi kertaalleen sänkyyn, jonka tekijää ei tiedetä, mutta epäilemme Trioa.

No, tämä mikrokuseskelu (tai nyttemmin keittiöntasokuseskelu) on nyt, onneksi, osoittanut selkeästi kiimamerkkailuksi. Silloin kun Amenilla ei ole kiima päällä, ei merkkailuakaan tapahdu. Kun kiima taas pamahtaa päälle, löytyy lätäkkö. Tämä neitihän aloitti kiimailunsa vasta tänä syksynä, ja ”iloisesti” täällä eletäänkin arkea, jolloin ollaan tyyliin viikko normina ja viikko huudetaan (ja merkkaillaan). NNNGHH.

Toimenpide: varattiin aika leikkaukseen. Leikkuuaika olisi ollut jo heti huomenna, mutta viime viikonloppuna Amen kehitteli jälleen uuden kiiman ja näin ollen aikaa piti siirtää. Kiimassa olevaa kissaa ei siis voi leikata, sillä silloin on olemassa suurempi vaara verenvuodoille. Olen nyt varannut uuden ajan, tarkoituksena kiikuttaa samalla kertaa nämä molemmat rescuekatit leikkuupöydälle. Mutta, koska nämä kiimailut eivät ole mitenkään ennakoitavissa, niin nyt sormia ja varpaita ristiin, ettei tuotakin aikaa jouduta siirtämään!

Mitä muuhun rauhoittumiseen ja kurmotuksen määrään tulee, niin ihmeitä täällä ei sen suhteen ole tapahtunut, mutta parannuksia kyllä. Kuten sanottua, olen itse nyt menneen kuukauden aikana ollut paljon poissa kotoa, mutta Jereltä saamani raportin mukaan kaikenlainen sähinä ja muu perseily on huomattavasti vähentynyt. Ei loppunut, mutta vähentynyt. Harkinnassa on, että ostan haihduttimiin täyttöpullot kun nuo vajaa kuukausi sitten hankitut alkavat olla loppumaisillaan.

IMG_20181015_183649_854

Yhteenvetona siis sanottakoon, että haihduttimet, ruokavalio ja hiekkalaatikoiden lisääminen ovat helpottaneet kuukauden takaista tilannetta huomattavasti. Uskon myös, että merkkailu loppuu kunhan saan kattikarvajalan kiikutettua leikkaukseen. Varovaisesti myös toivon, että leikkuuttaminen saattaisi tuoda apuja Trion ja Amenin kireisiin väleihin. Usein leikatut kissat ovat rauhallisempia, joten josko se toisi Ameniin jonkinlaista zeniä, vähentäisiä pelkoa ja jännitystä. Ja vastaavasti hajut muuttuu, joten josko leikattu kissa ei olisi Trion mielestä niin epäilyttävän ja kummallisen hajuinen. Saa nähdä!

Lisäksi tämän hetkinen hankintalista kuuluu näin:

Mikro

Petauspatja

Hermoja

Etikkaa

Joustoa, rakkautta ja kärsivällisyyttä parisuhteeseen, sillä useimmat näistä perseilyistä ovat sattuneet juuri niihin hetkiin kun minä en ole kotona, ja minä olin se joka kissoja lisää halusi (hupsista)

Palailen taas aiheeseen myöhemmin, toivottavasti aurinkoisin ja iloisin kuulumisin!

Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin

Muistatte varmasti kun minä jo aiiiiikoja sitten huokailin, että kun ois rahaa ja aikaa niin opiskelisin kirjoittamista, mutta koska ei ole niin lakkaa haihattelemasta ja keskity nyt vaan niihin Oikeesti Järkeviin. Ja et miten se haave kuitenkin pysyi mukana ja mietin hakemista taas, ja sit taas en ja sit taas kuitenkin päätin päästää itteni irti, olla hupsu, ja hitto hain.

Monen neuroottisen, epätoivoisen ja epäuskoisen viikon ja lukuisten mräääääää en mä kuitenkaan pääse -ajatusten jälkeen tänään sähköpostiin tipahti viesti. Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opinto-oikeus kirjoittamisen perusopintoihin! WOAAAAHHH!

Saamiani hakupisteitä en vielä tässä vaiheessa tiedä, ne tulevat valintakirjeen mukana joskus myöhemmin. Hakupisteitä jaettiin siis eniten tyylin (tekstin sujuvuus ja yksilöllisyys) ja toiseksi eniten tehtävän antoon vastaamisesta. Lisäpisteitä oli mahdollista saada aiemmista kirjallisuuden perusopintokokonaisuuksista, joita minulla ei siis ole. Nämä opinnot alkavat ensi vuoden puolella, joten nyt loppuvuoden ajan minun pitää ahkerasti keskittyä sosiologian maailmaan, sillä ne opinnot ovat vielä jonkin verran kesken ja ne pisteet pitää haalia kasaan ennen ensi kevään hakuja…

Tehtävän antona oli tutustua Kirjoittajan matkassa -blogiin, valita sieltä 2-3 postausta ja peilata niitä omaan kirjalliseen elämään, siihen mitä olen ja miten haluaisin kehittyä. Lisäksi täytyi tutustua perusopintokokonaisuuden sisältöihin ja tavoitteisiin ja pohtia kuinka ne kohtaavat omat tavoitteet. Päätin omassa hakutehtävässäni hyödyntää yhtä aiempaa, aitoa minää kuvastavaa blogitekstiä (löytyy täältä), josta olin saanut täällä hurjasti kivaa palautetta. Postausta toki hakutehtävää varten muokkasin ja lyhentelin paljon, sillä kokonaisuudessaan hakutehtävä sai olla maksimissaan kaksi liuskaa pitkä.

Seuraavaksi siis kokonaisuudessaan se teksti, joka aukaisi minulle ovet taas yhden haaveen toteuttamiseen!

DSC_0008

Tavallinen torstaiaamu

Heräsin neljältä kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja koira sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki. Ikään kuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi.

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä mieheni herätykseen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen käteeni ja työnsin sen edelleen soidessa miehelleni johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti.

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin, olisin tuottelias ja luova. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai luovalta. Aloitin torkutuksen. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka.

Alkoi tavallisen torstaiaamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa odottamaan aamupalaa. Kissoja oli tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sitten voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi miehestäni, kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa omaa kirjoitusnurkkaani. Lisäsin piparminttutippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin ja laitoin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. Sytytin kynttilän, päivien harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytin tuikuin. Mulkoilin hetken päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvisteli minulle sohvapöydältä. Vajosin sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailin teetä, tarkistin sähköpostit, luin muutamia uusia blogipostauksia ja inspiroiduin omaan postaukseen. Huomasin, että kello oli jo lähes kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni? Keskitin ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otin toisen mukillisen teetä hautumaan. Tartuin kirjaan, hahmottelin ja suunnittelin tehtävääni, kirjoitin. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin.

Vajaa vuosi tuosta aamusta myöhemmin olen kirjoittanut lukuisia kirjallisuustehtäviä ja esseitä, reilusti yli sata blogipostausta. Viimeisimpänä olen saanut kirjoitettua sosiaalityön kandidaatin tutkielmani valmiiksi. Painettuani palautusnappulaa ja juhlittuani hetken riemukkaasti viinilasin kanssa (ja kuunneltuani Final Countdownia viisi kertaa putkeen) minuun tulvahtikin yhtäkkiä tyhjyys.

Huomaan haluavani ottaa etäisyyttä vain tieteelliseen kirjoittamiseen ja sen tietynlaiseen kasvottomuuteen. Ja siinä samalla löytää omat kasvoni, minut, kuka minä olen kirjoittajana. Tarvitsen tietoa, opastusta ja taitoja tullakseni hyväksi, paremmaksi. Luomisen tuskaa, punaviiniä ja tupakkaa minulla on jo omiksi tarpeiksi, kiitos vain. Huumaannun kirjoittamisen perusopintojen tarjonnasta. Proosaa, luovaa omaelämänkerrallista kirjoittamista, tekstikokoelma. Tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen.

Salaisena, siis ääneen kailotettuna kaikille, jotka vaan viitsivät kuunnella, haaveena minulla on vuosikausia ollut kirjoittaa joskus kirja. Tai novellikokoelma! Tai olla tosi suosittu ja sanavalmis lifestyle-bloggaaja! Ihan pokkana vaan, yhtään välittämättä siitä, että olen edellisen kerran kirjoittanut novellin lähes viisitoista vuotta sitten lukiossa tai siitä, että vuosikausia jatkunut blogiharrastus on poikinut matkalla mukaan vain kourallisen lukijoita – ja niistäkin osa on puolipakotettuja ystäviä ja sukulaisia. Sen sijaan, että kohtaisin totuuden, päätän ruokkia pientä sisäistä taivaanrannan maalariani lukemalla Kirjoittajan matkassa -blogista tarinoita esikoiskirjan synnystä. Kuten vaikka hah! Milla Lillerooskin (Elämäni käsikirjoitus, 2018) tarvitsi unelmiensa rakentamiseen vain kynän! Annastiina Storm (2017) puolestaan kertoo blogipostauksessaan vaan vähän harrastelleensa kirjoittamista ja siitä syntyikin jotain suurta. Haaveena minullakin on se jokin suuri, mutta realistisesti katsoen ensin minun tulisi löytää itseni.

Ennen kaikkea haluan löytää oman ääneni. Löytää oikeat sanat, niiden oikeat paikat. Oppia kirjoittamaan niin, että oikeastaan sanon enemmän kuin mitä sanoiksi edes kirjoitan. Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla nokkela ja sarkastinen, pieniä arkisia asioita havainnoiva ja niitä kiehtovasti kuvaileva, ehkä hieman pisteliäskin. Haluaisin olla oman elämäni Härkösen ja Tervon rakkauslapsi! Mutta en tiedä olenko vai onko minussa sittenkin jotain muuta, tai kuinka saisin sanoiksi sen mitä haluaisin sanoiksi saada.

Eriika Levanderin (2018) blogipostaus ”Kun sanat eivät suostu” saa minut hengähtämään syvään. Hän kirjoittaa: ”Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki.” Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.

Parisuhteen hoitoa

”Oliks ikävä?”

”No jaaa…”

”Eiks yhtään?”

”No ehkä vähä”, hän virnistää ja taputtaa pieruverkkareiden verhoamaa takamustani minun pilkkoessani paprikaa tortilloja varten.

Ei nähty ton pitkätukkahampin kanssa yli kahteen viikkoon ja kun hän ensimmäisen kerran näki minut tauon jälkeen olin kuorsaamassa sohvalla räkä poskella yövuoron jäljiltä. Sen sijaan, että olisimme tulisesti halanneet ja suudelleet ja puhuneet toistemme suuhun, vaivuin minä takaisin koomaan ja mies vaihtamaan puruja kanalaan ja pyykkäämään metsästyskamppeitaan.

Romanttista.

Illaksi oli kuitenkin suunnitteilla treffit. Oli suunnitteilla kahdenkeskistä aikaa, kivaa yhteistä tekemistä, sitä kuuluisaa parisuhteen laatuaikaa.

Picture_20181107_175335160

Jos minulta kysyttäisiin mikä on pitkän, hyvän ja toimivan parisuhteen salaisuus, vastaisin varmasti pilke silmäkulmassa ja puolileikilläni, että älkää olko tekemisissä tai tavatko toisianne. Mutta tuossa vitsissä on totuuden siemen. En tarkoita sitä, että pitäisi elää kuin kämppikset. Että molemmilla olisi tyystin oma elämä ja kumppani vain joku joka nyt sattuu jakamaan sängyn ja laskut. Tarkoitan sitä, että molemmilla on hyvä olla myös se oma elämä ja tällöin myös se sängyn, laskujen ja arjen jakaminen tuntuu astetta vähemmän arkiselta tai työläältä. Sitä jotenkin eri tavalla arvostaa toista enemmän kun hän ei olekaan siinä ihan koko ajan jakamassa sitä tavallista arkea. Kun joutuukin ihan itse raahaamaan puusäkit, ruokkimaan eläimet, levittämään pyykit narulle ja keittämään soppaa vain yhdelle.

Kun toista näkee harvemmin, tai pitkän tauon jälkeen, ei kielikään ole niin kärkevä. Sitä kertoo herkemmin rakkaudesta ja ikävästä ja vastaavasti siivoaa suustaan kun sinä et ikinä ja miks et oo -heitot. Suusta ei tipahtele niin usein ilmaan käskyjä ja kehoituksia: hae puita, ruoki kanat, pese pyykit, pistä se lautanen suoraan koneeseen. Tai no, ei ainakaan ensimmäiseen pariin päivään.

Toinen salaisuus pitkään, hyvään ja toimivaan parisuhteeseen on parisuhteen hoitaminen. Vierastan sitä kun sanotaan, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Työ edustaa minulle jotain sellaista ehkä hieman epämiellyttävää velvollisuutta, josta haluaa saada vapaata aika-ajoin. En siis koe parisuhdetta työpaikkana. Mutta hoitoa parisuhde vaatii kyllä, ei se itsekseen kukoista ja pysy elinvoimaisena.

Niinpä meillä oli se treffi-ilta. Ei luiskahdettu pitkän näkemättömän ajanjakson jälkeen suoraan tiskirätteihin, hiekkaiseen eteiseen ja haravoimattomaan pihaan. Vaan lämmitettiin saunaa, pelattiin korttia, syötiin vatsamme piukeaksi tortilloja ja suukoteltiin seitinohuissa keskiviikkohiprakoissa.

Tortilloja jäi myös torstaille.

Teetkö minullekin annoksen?”

”En.”

”Etkö rakasta minua?”

”Se oli eilen se.”

Hetkellisesti normaali

45335640_2523777184515667_5965130689861910528_n

Iltavuoroon meno ja herään kahdeksalta aamulla pirteänä kuin peipponen. Ehdin venyttää aamukahvia loputtomiin, tehdä kotitöitä, kirjoitella hieman englannin kotitehtäviä ja hakata neuroottisena sähköpostisivun päivitystä odotellessa tuomiota kirjoittamisen perusopintojen hakutehtävästä. Se ei ole vieläkään tullut, mutta kandidaatin tutkielmasta tipahti arviointi; komea vitonen eli erinomainen siellä nyt sitten komeilee.

Syön kaurapuuroa ennen töihin lähtöä, muistan pakata töihin mukaan muutaman teepussin etten menetä yöunia kiskomalla kahvia illan tauolla, sekä nikotiinipurkat ettei pälli leviä. Pyöräily pitkän tauon jälkeen tuntuu kivalta, joskin tietoisuus taajama-alueella liikkuvasta yksinäisestä susihukasta pistää hieman lisää pumppausta pohkeisiin viilettäessä pimeässä syysillassa.

Aamuvuoroon meno seitsämäksi ja herään jo tuntia ennen lähtöä, jälleen pirteänä ja yllättävän vähän vittuuntuneena. Siis sen sijaan, että venyttäisin vanuttaisin nousemista siihen hetkeen kun on pakko ja vetäisin minuuttiaikataululla aamun läpi, siis vaatteet-tupakka-kissanruuat-hampaat ja hiukset-kengät jalkaan-ulos talosta.

Yövuoroon meno, ah, ne mun rakastamat yövuorot joita työvuorolistantekijä on minulle toiveitteni mukaisesti laittanut listalle runsaalla kädellä. Ajattelen, että jo ennen yövuoroja on hyvä valvoa myöhään, jotta unta riittää sitten päivällä nukuttavaksi ja näin ollen tulevaksi yöksi silmiä valvottavaksi. Olen jo kymmeneltä illalla kiukutikiukuti valmista kauraa nukkumaan, kitkuttelen hereillä edes puoleen yöhön. Aamulla painan silmiä tiukasti kiinni, torkahdan hetkeksi, pakotan torkkumaan. Lopulta nousen, ajattelen, että JES NUKUIN IHAN SIKAHIRMUPITKÄÄN. Todellisuudessa kello on vasta hädintuskin yli puolenpäivän. Päiväuniahan minä en osaa nukkua ellen ole kuolemanväsynyt. Nyt en ole.

Töihin paluu teki minusta pelottavalla tavalla normaalin, ainakin näin alkuun. Olen siis epäkunnossa ollakseni minä, mutta toivottavasti tilanne korjautunee pian.

Vähän niin kuin etäsuhde

Olin yli viikon poissa kotoa. Palasin eilen, mies lähti toissapäivänä. Mies palaa ensi viikon keskiviikkona, ja minä lähden taas perjantaina. Ei tässä ainakaan riidellä ehdi, mutta eipä myöskään kukaan suutele hyvää yötä eikä laula keittiössä kissoille.

Onko kissanhiekkaa, imuroithan ennen lähtöäsi, onhan leipää juustoa margariinia, löydän varmaan pakkasesta jotain, jätätkö minulle nikotiinipurkkaa, pidetäänkö leffailtaa kahdestaan sitten viikon päästä.

IMG_20181101_143902_642

Haen säkillisen halkoja pönttöuuniin ja napsautan sähköpatterit pois päältä. Pyyhin jääkaapin ylätasolta marjamehun jättämän rinkulan, lopulta koko kaapin. Pyyhkäisen leivänmurut tasolta ja heitän kuivahtaneen suodatinpussin kahvinkeittimestä roskiin. Haen koiran tarhasta sisään ja mietin, että imuroinnin vaatiminen toiselta oli aivan turhaa. Olisi senkin asian voinut jättää naputtamatta ja käyttää siihen menneet sanat ja ajan ja ilman vaikka ikävästä kertomiseen.

Menee hetki ennen kuin osaan olla. Hetki ennen kuin lakkaa tuntumasta vieraalta omassa talossa. Hetki ennen kuin ympäröivä rikkomaton hiljaisuus muuttuu luotaan työntävästä korvia hiveleväksi. Löydän sohvasta tutun, takamukseni muotoisen, painauman ja kissan syliini. Avaan teepaketin ja keitän teen, joka maistuu joululta, pehmeältä, lohdulliselta, mausteiselta ja siltä miltä minun ajatuksissani koti maistuu. Jaan Instassa kuvan kynttilöistä ja teemukista.

Syön sängyssä näkkäriä ja käyn vessassa ovi auki.