Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin

Muistatte varmasti kun minä jo aiiiiikoja sitten huokailin, että kun ois rahaa ja aikaa niin opiskelisin kirjoittamista, mutta koska ei ole niin lakkaa haihattelemasta ja keskity nyt vaan niihin Oikeesti Järkeviin. Ja et miten se haave kuitenkin pysyi mukana ja mietin hakemista taas, ja sit taas en ja sit taas kuitenkin päätin päästää itteni irti, olla hupsu, ja hitto hain.

Monen neuroottisen, epätoivoisen ja epäuskoisen viikon ja lukuisten mräääääää en mä kuitenkaan pääse -ajatusten jälkeen tänään sähköpostiin tipahti viesti. Onneksi olkoon, sinulle on myönnetty opinto-oikeus kirjoittamisen perusopintoihin! WOAAAAHHH!

Saamiani hakupisteitä en vielä tässä vaiheessa tiedä, ne tulevat valintakirjeen mukana joskus myöhemmin. Hakupisteitä jaettiin siis eniten tyylin (tekstin sujuvuus ja yksilöllisyys) ja toiseksi eniten tehtävän antoon vastaamisesta. Lisäpisteitä oli mahdollista saada aiemmista kirjallisuuden perusopintokokonaisuuksista, joita minulla ei siis ole. Nämä opinnot alkavat ensi vuoden puolella, joten nyt loppuvuoden ajan minun pitää ahkerasti keskittyä sosiologian maailmaan, sillä ne opinnot ovat vielä jonkin verran kesken ja ne pisteet pitää haalia kasaan ennen ensi kevään hakuja…

Tehtävän antona oli tutustua Kirjoittajan matkassa -blogiin, valita sieltä 2-3 postausta ja peilata niitä omaan kirjalliseen elämään, siihen mitä olen ja miten haluaisin kehittyä. Lisäksi täytyi tutustua perusopintokokonaisuuden sisältöihin ja tavoitteisiin ja pohtia kuinka ne kohtaavat omat tavoitteet. Päätin omassa hakutehtävässäni hyödyntää yhtä aiempaa, aitoa minää kuvastavaa blogitekstiä (löytyy täältä), josta olin saanut täällä hurjasti kivaa palautetta. Postausta toki hakutehtävää varten muokkasin ja lyhentelin paljon, sillä kokonaisuudessaan hakutehtävä sai olla maksimissaan kaksi liuskaa pitkä.

Seuraavaksi siis kokonaisuudessaan se teksti, joka aukaisi minulle ovet taas yhden haaveen toteuttamiseen!

DSC_0008

Tavallinen torstaiaamu

Heräsin neljältä kynsien rapinaan laminaatilla. Makuuhuone, olohuone, keittiö, sieltä takaisin olohuone, makuuhuone. Paistoimme toissa yönä joulukinkun ja koira sai siitä luut ja roippeet – ilmeisesti niillä oli asiaa. Heitin peiton syrjään ja nousin, Riki hölkytteli edellä häntä heiluen eteisen ovelle. Lämmittämättömässä ulkoeteisessä aamuyön pakkanen halasi alastonta kehoani lujasti ja keikuin varpaisillani, kurkottelin sormenpäillä ulko-oven auki. Ikään kuin siten olisi muka jotenkin lämpimämpi.

Toisen kerran aamuni alkoi kello viisi kolmekymmentä mieheni herätykseen. Harvoin herään siihen, nyt heräsin. Haparoin puhelimen käteeni ja työnsin sen edelleen soidessa miehelleni johonkin sinne peiton ja tyynyjen mylläkkään. Olisin halunnut toivottaa hyvää huomenta tai hyvää työpäivää tai hyvää jotain, mutta en jaksanut muodostaa huulillani sanoja. Käsky ei kulkenut aivoista huulille asti.

Oma puhelimeni aloitti herätyskonserttinsa kahdeksalta. Olin jossain suuruuskuvitelmassani ajatellut, että heräisin aikaisin, olisin tuottelias ja luova. Kahdeksalta aamulla tuntui kaikelta muulta, kuin tuotteliaalta tai luovalta. Aloitin torkutuksen. Siirsin ensin puoli tuntia. Sitten toisen kerran, kolmannen. Olin torkuttanut lopulta kymmeneen saakka.

Alkoi tavallisen torstaiaamun perustanssiaskeleet. Koira odotti jo häntä heiluen ovella. Olin edelleen jostain syystä alasti ja toistin aamuneljän koreografian. Tällä välin keittiöön oli ilmestynyt neljä kissaa odottamaan aamupalaa. Kissoja oli tonnikalapurkissa, keittiön pöydän päällä, jääkaapissa ja jalan juuressa suikeroimassa häntäänsä sääreni ympärille.

Sain lopulta vaatteet ylleni. Latasin puita ja sytykkeitä olohuoneen pönttöuuniin. Yläkerran puusäkki rojotti keskellä ulkoeteistä. Et sitten voinut kerralla kantaa sitä ylös saakka, huomasin ajattelevani kitkerästi miehestäni, kun raahasin painavaa säkkiä kapeissa rappusissa yläkertaan. Kitkeryys ei huomioinut sitä, että minulle oli kuitenkin kannettu puut valmiiksi sisään saakka.

Aloin rakentaa omaa kirjoitusnurkkaani. Lisäsin piparminttutippoja työpöydällä olevaan diffuuseriin ja laitoin teepalleroon kirsikan tuoksuista teetä. Sytytin kynttilän, päivien harmautta, koskaan nousematonta valoa, minä häivytin tuikuin. Mulkoilin hetken päivän tehtävääni. Lähestulkoon kolmen kilon kirjaa, joka irvisteli minulle sohvapöydältä. Vajosin sohvan nurkkaan, tyynyn ja taljan pehmeään syliin. Siemailin teetä, tarkistin sähköpostit, luin muutamia uusia blogipostauksia ja inspiroiduin omaan postaukseen. Huomasin, että kello oli jo lähes kaksitoista. Aamu alkoi monta kertaa, mutta mihin se meni? Keskitin ajatuksiani päivään, siihen miten aloittaisin päivän ja miten lopettaisin. Otin toisen mukillisen teetä hautumaan. Tartuin kirjaan, hahmottelin ja suunnittelin tehtävääni, kirjoitin. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin.

Vajaa vuosi tuosta aamusta myöhemmin olen kirjoittanut lukuisia kirjallisuustehtäviä ja esseitä, reilusti yli sata blogipostausta. Viimeisimpänä olen saanut kirjoitettua sosiaalityön kandidaatin tutkielmani valmiiksi. Painettuani palautusnappulaa ja juhlittuani hetken riemukkaasti viinilasin kanssa (ja kuunneltuani Final Countdownia viisi kertaa putkeen) minuun tulvahtikin yhtäkkiä tyhjyys.

Huomaan haluavani ottaa etäisyyttä vain tieteelliseen kirjoittamiseen ja sen tietynlaiseen kasvottomuuteen. Ja siinä samalla löytää omat kasvoni, minut, kuka minä olen kirjoittajana. Tarvitsen tietoa, opastusta ja taitoja tullakseni hyväksi, paremmaksi. Luomisen tuskaa, punaviiniä ja tupakkaa minulla on jo omiksi tarpeiksi, kiitos vain. Huumaannun kirjoittamisen perusopintojen tarjonnasta. Proosaa, luovaa omaelämänkerrallista kirjoittamista, tekstikokoelma. Tiedän mitä haluan ja mitä tarvitsen.

Salaisena, siis ääneen kailotettuna kaikille, jotka vaan viitsivät kuunnella, haaveena minulla on vuosikausia ollut kirjoittaa joskus kirja. Tai novellikokoelma! Tai olla tosi suosittu ja sanavalmis lifestyle-bloggaaja! Ihan pokkana vaan, yhtään välittämättä siitä, että olen edellisen kerran kirjoittanut novellin lähes viisitoista vuotta sitten lukiossa tai siitä, että vuosikausia jatkunut blogiharrastus on poikinut matkalla mukaan vain kourallisen lukijoita – ja niistäkin osa on puolipakotettuja ystäviä ja sukulaisia. Sen sijaan, että kohtaisin totuuden, päätän ruokkia pientä sisäistä taivaanrannan maalariani lukemalla Kirjoittajan matkassa -blogista tarinoita esikoiskirjan synnystä. Kuten vaikka hah! Milla Lillerooskin (Elämäni käsikirjoitus, 2018) tarvitsi unelmiensa rakentamiseen vain kynän! Annastiina Storm (2017) puolestaan kertoo blogipostauksessaan vaan vähän harrastelleensa kirjoittamista ja siitä syntyikin jotain suurta. Haaveena minullakin on se jokin suuri, mutta realistisesti katsoen ensin minun tulisi löytää itseni.

Ennen kaikkea haluan löytää oman ääneni. Löytää oikeat sanat, niiden oikeat paikat. Oppia kirjoittamaan niin, että oikeastaan sanon enemmän kuin mitä sanoiksi edes kirjoitan. Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla nokkela ja sarkastinen, pieniä arkisia asioita havainnoiva ja niitä kiehtovasti kuvaileva, ehkä hieman pisteliäskin. Haluaisin olla oman elämäni Härkösen ja Tervon rakkauslapsi! Mutta en tiedä olenko vai onko minussa sittenkin jotain muuta, tai kuinka saisin sanoiksi sen mitä haluaisin sanoiksi saada.

Eriika Levanderin (2018) blogipostaus ”Kun sanat eivät suostu” saa minut hengähtämään syvään. Hän kirjoittaa: ”Etsin itseäni ja omaa kieltäni. Itseäni kai enimmäkseen. Kieli on osoittautunut oudoksi ja vaativaksi matkakumppaniksi. Mutta ohittamattomaksi yhtä kaikki.” Minulla ei ole tähän mitään lisättävää.

7 vastausta artikkeliin “Tällä tekstillä pääsin sisään kirjoittamisen opintoihin”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s