Hyvä ihminen -pisteet

Minä olen menossa huomenna ekaa kertaa ikinä verenluovutukseen, kun sellainen nyt sopivasti kohdalle osui. Olen ajatellut asiaa vuosikausia, siis silleen ”no pitäs kyllä”, mutta koskaan se ei ole kuitenkaan siirtynyt ajatuksista tekoihin. Kertaalleen joitakin vuosia sitten olin jo menossa, mutta olin juuri ottanut tatuoinnin, niin eipä onnistunutkaan. Nyt, kun omaa jännistystä ja pelkoa lukuunottamatta, ei mitään esteitä luovutukselle ole, päätin että perkele.

Paria tyyppiä olen yrittänyt värvätä mukaan myös. Erääseen keskusteluun heitin, että ”nyt kun heti alkuvuodesta tekee hyvän teon niin voi sitten loppu vuoden olla itsekäs sika ja esim. lennellä ympäri maailmaa.” Tämä oma lausahdus pisti sitten miettimään enemmänkin itsekkyyttä ja hyviä tekoja.

Jokainen meistä on varmaan, jos ei omalla kohdalla niin vaikka somemaailman keskusteluissa, törmännyt siihen näkemykseen, että hyvä ihminen voi olla vain joko-tai. Kärjistäen siis jos vaikka kuljet julkisilla, syöt kasvispainotteisesti, kierrätät, et kerskakuluta ja lahjoitat rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta samanaikaisesti juot kahvisi silloin tällöin take awayna ja käytät mikromuovia sisältäviä vaatteita, olet ympäristöstä piittaamaton ihmissaasta.

50898510_2177707445877996_1983896933629952000_n

Minun ympäristötekoni eivät ole suuren suuria, mutta ne sisältyvät joka päiväiseen elämään. Pyrin välttelemään muovia, käytän luonnonshampoota ja -palasaippuaa, muuta kosmetiikkaa kuten meikkejä tai hiustuotteita todella vähän, lajittelen jätteeni, shoppailen todella harvoin ja tuen paikallista löytöeläinhoitolaa, noin muutamia seikkoja mainitakseni. Vastaavasti kuitenkin ulkomaanmatkoja tulee tälle vuodelle vähintään kaksi, ehkä kolme, joten ylläolevan näkemyksen mukaan minun hyvä ihminen -pointsini armotta kyllä woooooosh huuhtoutuvat pahasti pakkasen puolelle.

Yritän kuitenkin olla syyllistymättä tästä. Yritän vakuutella itselleni, että ne tavallisen arjen hyvät valinnat ja teot sekä lentäminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin että vain lentäisin. Ja näin asian minun mielestäni kuuluisi ollakin! Sen sijaan, että tuomittaisiin muita (tai itseämme) niistä vähän kökömmistä valinnoista olisi paikallaan iloita niistä hyvistä – ja kannustaa tekemään niitä lisää! Ääriajattelu missä tahansa asiassa on mielestäni todella kuormittavaa ja huolestuttavaa. Siinä voi herkästi käydä niin, että kun en kerta voi olla täydellinen, niin en sitten tee asioiden eteen mitään.

Lisäksi hyvää ihmisyyttä on tarpeen tarkastella myös yksilötasolla. Kyyyyllä, juuri sieltä, oman navan ympäriltä. Paljon puhutaan voimaantumisesta, tasapainon löytämisestä ja omasta hyvinvoinnista ja sen vaalimisesta. Jos siis minä saan lisää onnellisuutta itselleni sekä rikastutan parisuhdettamme esimerkiksi matkustelemalla, näkemällä ja kokemalla maailmaa yhdessä – niin totta hemmetissä minä siihen tartun! Vaikka laajemmasta perspektiivistä katseltuna se onkin huono valinta.

Koska hyvinvointi lisää hyvinvointia. Känkkäränkkäiseltä omaan poteroonsa kaivautuneelta ihmiseltä lienee turha odottaa kauniita ajatuksia, saati tekoja, jos lähtökohtaisesti eniten vituttaa kaikki. Hyvinvointia voidaan rakentaa ympärilleen monella eri tapaa ja monesta eri suunnasta. Se pulppuaa yksilötasolta laajempiin kokonaisuuksiin ja vastaavasti laajemmat kokonaisuudet lisäävät hyvinvointia yksilötasolle.

Joten, menen siis huomenna luovuttamaan verta ja näin ollen osaltani lisään maailmaan hyvää ja kaunista. En kuitenkaan suostu nimittämään itseäni itsekkääksi siaksi silloin kun pidän huolta myös itsestäni, jaksamisestani pimeän keskellä ja maailmankuvani laajentamisesta. Tasapaino, ystävät, tasapaino.

Aloittavan kirjoittajaopiskelijan ajatuksia

Minun teki mieli laittaa otsikkoon aloittavan kirjoittajan ajatuksiamutta en sitten voinutkaan, vaan oli lisättävä opiskelija perään. Hämmennyn kun jo ensimmäisellä kurssilla minua, meitä, tituleerataan kirjoittajiksi. Ensimmäisenä tehtävänä ei suinkaan ollut kirjoittaa esittely itsestä, vaan kirjoittajaesittely. Luennoilla puhutaan kirjoittajista, kurssista ja opintokokonaisuudesta eräänlaisena kirjoittajayhteisönä. Ja jokin minun sisälläni huutaa, että en minä ole kirjoittaja! Kirjoittaja on joku joka osaa ja tietää ja saa sanat ulos ja niihin merkityksiä, virkkeisiin kokonaisen maailman ja tunteen! Kirjoittaja on joku, ja se joku en ole minä.

Enhän saa nykyisin sanoja edes tänne.

20190127_143145

Se on jännittävää, kuinka se josta on kauan haaveillut ja jonka nyt on saanut näppeihinsä, muotoutuukin joksikin suureksi ja pelottavaksi, saavuttamattoman tuntuiseksi. Ensin jahkaili hakemista kauan, lopulta haki, mutta oli aivan varma ettei taidot riitä. Taidot riittikin. Sitä luulisi, että siitä olisi saanut itsevarmuutta, buustia, hivelevää hipsuttelua omalle kirjoittajaegolleen. Mutta ei, sitten se epävarmuus vasta roihahtikin ennen näkemättömiin mittoihin!

Kyllä sitä on pöljä. Oppimaanhan minä sinne olen hakeutunut, niin kuin ne kaikki muutkin. Jollain voi olla kokemusta enemmän kuin minulla, jollakulla vielä vähemmän. Mutta yhtä kaikki, kukaan meistä ei ole valmis, jokaisella meistä on omat mörkömme ja itsekritiikkimme ja sinkoilevat ajatukset ja levälleen lennähtäneet sanat kannettavanamme.

Minä luulen, että minulle ensimmäinen ja vaikein kynnys on ylitettävänä juuri nyt ja heti kurssin alkumetreillä. Oman tekstin altistaminen muiden silmille, muiden arvioitavaksi, ruodittavaksi. Okei okei, niinhän nämä blogitekstitkin ovat julkista riistaa, mutta se ei tunnu samalta. Kuten ei myöskään ne lukuisat ja taas lukuisat oppimistehtävät, esseet ja viimeisimpänä kandidaatin tutkielma, joita ovat läpikäyneet niin opettajat kuin kokonaiset vertaisopiskelijaryhmätkin. Palautteeseen (ja täällä hömppäteksteistä keskusteluun) on siis sanalla sanoen tottunut, mutta

tämä tuntuu niin kovin paljon henkilökohtaisemmalta!

Saamani palaute ja vertaistuki opinnoissa on ollut kallisarvoista. Minä tiedän, että ilman saamaani palautetta, kannustusta, uusia näkökulmia ja pilkun paikkojen viilausta ei varmasti esimerkiksi siitä kandista olisi muovautunut yksin minun käsissäni sellaista mikä siitä tuli. Minä myös tiedän, että kirjoittajalle yhteisö ja saatu palaute ovat ne väylät, joiden kautta oppiminen, kehittyminen ja oman identiteetin löytäminen on ylipäänsä mahdollista.

Huomaan siis, että ennen kuin olen päässyt alkuunkaan, tämä kurssi ja koko opintokokonaisuus asettaa minut aivan uudenlaisen haasteen eteen. Vaikka ei välttämättä kirjoittaisikaan suuria, ei kipeistä tai muuten tunteikkaista asioista, vaikka pitäytyisi kepeällä linjalla. Niin silti sitä jollain tapaa avaa omaa sieluaan, käyttää lähteenä omaa päätään. Sellaisen tekstin paljastaminen muille, palautteen odottaminen ja sen saaminen tuntuu yhtäaikaa kurkkua kuristavalta, ja toisaalta tavattoman kutkuttavalta – kuka minä olen, mitä tekstini viestivät muille!

Niin. Ja ehkä jonain päivänä uskallan sanoa olevani kirjoittaja.

 

Palasia sieltä täältä

Tammikuu on ollut oikea sananlaskujen kultakaivos. Niin kuin esimerkiksi tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja sen edestään löytää minkä taakseen jättää. Sitä kun tosiaan loppuvuoden keikkui menemään kuin ellun kana niin jumankauta mikä deadlinejen kirjo minun elämäni yhtäkkiä valtasi. Bujo alkaa muistuttaa pakanamaan karttaa enkä nyt oikein tiedä mihin väliin minkäkin palikan ujuttaisin tai miten hitossa selviän tästä keväästä.

No tiedänpäs. Eihän sitä auta kuin nostella sitä kissan häntää ja alkaa puurtaa hommia alta pois pala palalta. Se ei auta laiskan töitään luetella.

HAH. No joo. Sain kirjoitettua itselleni viikko-ohjelman, jotta palaset ja aikataulut pysyisi jota kuinkin hallinnassa. Sen lisäksi eräs sosiologian kirjallisuustehtävä on edennyt aimo harppauksin eteenpäin – joskaan ei vielä riittävästi. On muuten tosi jännittävää palata pitkästä aikaa tällaisen kirjoittamisen pariin, kun viime syksyisen kandiähkyn jälkeen ei tehnyt mieli lukea saati kirjoittaa yhtään mitään tieteellistä. Nyt kun nenän eteen annetaan valmiiksi niin kirjallisuus kuin kysymyskin, tuntuu tehtävän teko aivan naurettavan helpolta ja yksinkertaiselta.

Vähemmän helppoa ja yksinkertaista on ruotsin kurssi, jonka ensimmäinen lähiviikonloppu kolmesta oli viime viikonloppuna. Huomaan, että en enää niin jaksa jännittää kielillä puhumista saati stressata sitä meneekö hommelit nyt aivan kieliopillisesti oikein (no ei mene), MUTTA. Miten hitto puhut kun sanavarasto on aivan umpisurkea?! Sain lyhyen kotiaineen kirjoittamiseenkin kulutettua lähes kaksi tuntia kun osapuilleen joka toinen sana piti tarkistaa sanakirjasta. Oih ja voih, näinköhän tulen tätä kurssia läpäisemään. Etenkin kun kiinnostusaste sanojen tai kieliopin pänttäämiseen päihittää pakkasmittarinkin lukemat.

Iloa opiskeluun, sosiologian lisäksi, tuo kuitenkin tällä viikolla alkava ensimmäinen kurssi kirjoittamisen perusopintokokonaisuudesta. Vaikka kyseessä onkin t o d e l l a tiivistahtinen verkkokurssi miljoonine aikatauluineen, tehtävine ja kilometrin mittaisine kirjallisuuslistoineen, on mieli avoin ja odottava. Tieteellinen kirjoittaminen tällä kokemuksella alkaa olla jo piis of keikkiä, mutta saa nähdä kuinka ämmän käy kun lähteenä tuleekin käyttää omaa päätä ja jo ensimmäisellä kurssilla pitäisi vääntää runoa, kertomusta ja draamakohtausta.

Palasia oli muuten myös tiskialtaassa kun pyöräytettyäni harjaa kahvipannussa kuului vaimea klink ja pannu meni rikki. Kyseisenä aamuna kipitin naapuriin aamukahville, mutta tilanteen todellinen kauheus paljastui vasta muutamaa päivää myöhemmin siinä vaiheessa kun heräsin iltapäivällä valmistautumaan yövuoroon JA olin myös tomerasti päättänyt käyttää päätäni opiskeluun ennen sitä. Tällä hetkellä siis elämme ilman mikroa ja kahvipannua. Järkyttävän kamalaa, joskin molemmat tilanteet olisi hoidettavissa näppärästi takaisin oikealle tolalle jos vaan saisi aikaiseksi eikä käyttäisi aikaansa vain asiasta napisemiseen.

50221098_1266730323473959_3869118028721422336_n

Napiseminen tuntuu noin muutenkin olevan päivän sana ja ääni viime aikoina. Enemmän tai vähemmän sylettää vähän kaikki, vaikka missään ei oikeasti ole mitään vikaa. Tammikuu tuntuu yhä edelleen sitkeästi pitäytyvän uusi marraskuu -moodissaan, mutta kohtahan tämä on jo onneksi taputeltu. Josko helmikuu toisi mukanaan lupauksen keväästä ja kepeydestä? Ei kalenterin osalta todellakaan, mutta josko korvien väli vähän huuhtoutuisi.

Ooooo Las Palmas ja muita tarinoita

Hola! Oltiin vuoden vaihde Gran Canarialla ja matkakuulumisten kertominen tänne blogin puolelle venyiiiiiii erinäisistä syistä. Nytpä kuvapläjäystä ja joitakin kokemuksia siis lopultakin kehiin. Aivan ensimmäiseksi on kerrottava, että jäätävät ennakkoluuloni koko matkakohdetta kohtaan sulivat pois jo heti ensimmäisenä päivänä eikä Gran Canaria ollut siis ollenkaan pöllömpi kohde tsekattavaksi.

picture_20190114_194827349

picture_20190114_183952329

picture_20190114_194910820

Lähdimme matkaan ensimmäistä kertaa ikinä matkajokerilla. Tämä siis tarkoitti sitä, että emme tienneet hotelliamme emmekä edes määränpääkaupunkia ennen kuin laskeuduimme Gran Canarialle ja nykäisimme kentällä matkaopasta hihasta. Minulle tämä oli sinällään suuri ja jännittävä seikkailu, sillä yleisesti ottaen minulle hotellivalinnassa on aina ollut tärkeää ainakin oma wc ja suihku sekä hyvä aamupala.

Tämä matkajokeri ei onnekseni tuottanut pettymystä. Päädyimme Las Palmasiin. Hotellihuone itsessään oli pieni ja synkkä, mutta ehdottoman suuren suuret plussat tulivat sijainnista (100 metriä rantaan ja rantakadulle), omasta pikkukeittiöstä sekä sydämellisestä henkilökunnasta. Aamupalatarjonta käytiin testaamassa kerran, mutta tulimme siihen tulokseen, että edullisemmin ja paremmin syömme kokkaamalla aamiaiset itse, ja näin siis teimme. Matkajokerin ehtoihin sisältyy myös se, että matkan aikana saattaa joutua vaihtamaan majapaikkaansa jopa kaksikin kertaa lyhyellä varoitusajalla. Me saimme kuitenkin viettää koko lomamme samassa hotellissa.

picture_20190114_194631028

picture_20190114_194747280

picture_20190114_195035750

Heti ensimmäisenä aamuna aamiaisen jälkeen lähdimme etsimään autoa vuokralle. Ehdimme kiertää 3-4 vuokrauspaikkaa ja kaikissa myytiin eioota. Lopulta tärppäsi, mutta tarjolla oli enää ns. perheauto. No, eipä siinä mitään sitten! Hitusen kalliimmaksi sen vuokraaminen tuli (auto oli käytössämme viisi päivää), mutta tutkimusmatkalle on ihmisen päästävä. Säästöä tuli kuitenkin vuokrausfirman palvelusta, jollaiseen en ole aiemmilla matkoillamme törmännyt – mikäli olimme iltaisin takaisin maisemissa klo. 19 mennessä saimme auton veloituksetta yöksi heille parkkiin ja haimme auton taas seuraavana aamuna käyttöön. Kätevää!

picture_20190114_184228219

picture_20190114_194642443

picture_20190114_195050500

Päivät sitten ajeltiin ja tutkailtiin tätä pikkuruista saarta ympäriinsä. Vuoristomaisemissa ajellessa lusikallinen housussa oli normiolotila, joskin kello neljän ruuhka Las Palmasin keskustassa oli ehkä vielä sävähdyttävämpi kokemus. Erityisen mainitsemisen arvoisia käymiskohteita on esimerkiksi Maspalomas hillittömine silmän kantamattomiin jatkuvine hiekkadyyneineen ja loputtomine uimarantoineen. Kävimme uimassa kahteen kertaan ja hiekkaa oli puhelimessa, varpaiden välissä, silmissä, oluessa, pimp…NO EI OLLU, mut ihan kaikkialla muualla oli.

picture_20190114_184046889

picture_20190114_184204586

picture_20190114_195111272

Muita makeita kohteita oli saaren korkein kohta 1949 metrin korkeudessa Pico de Las Nievissä (jossa näkyvyys oli nolla, mutta meillä on jokin tarve tsekata aina ne korkeimmat),  saaren toiseksi korkeimmalla huipulla (1813m) sijaitseva valtava kivipaasi Roque Nublo sekä kiva patikointireitti sinne, saaren toiseksi pienin kyläpahanen Tejeda sisämaassa sekä ihastuttava kalastajakylä Puerto de Las Nieves valkoisine taloineen.

picture_20190114_184103707

picture_20190114_194714261

picture_20190114_195021300

Illat vietimme Las Palmasissa pussikaljaillen, kuljeskellen rantakadulla tai kahlaillen pitkin rantaviivaa sekä syöden. Rantakatu on, luonnollisestikin, täynnä kuppilaa jos jonkinmoista valittavaksi ja kävimme joka ilta syömässä eri ravintolassa – yhtään ruokapettymystä ei matkaamme sattunut! Viikkomme sisälsi siis sopivassa suhteessa niin rantalöllöilyä ja uimista, maisemien katselua, kauhukahvailua, pientä patikointia, halpaa viiniä ja onnellistunutta vatsaa.

picture_20190114_194734304

picture_20190114_194808596

picture_20190114_194934368

Paluumatkamme ei sitten sujunutkaan niinkuin Strömsössä ja mun on kyllä pakko sanoa, että TÄMÄ on ehkä reissukuvistamme meitsin ehdoton suosikki:

HYH miten kylymä, äkkiä pois täältä!

picture_20190114_183924618

Mehän oltiin varattu siis suorat lennot Kuopiosta, koska ah vitsit miten kätevää ja nopeaa (Kuopio on meitä huomattavasti lähempänä kuin Helsinki). Paluumatkalla teimme kuitenkin uukkarin, kuten kuvasta näkyy, ja painelimme Tukholmaan tankkaamaan. Kapteeni kuulutti, että Kuopion kentälle ei voida laskeutua ainakaan kyseisen illan aikana, koska kiitoradan sulatuksessa on sattunut jotain ongelmia/virheitä. Jumitimme Tukholmassa ikuisuuden eikä ollut mitään tietoa milloin ja mihin päädymme (wuhuu! toinen matkajokeri samaan hintaan!). Loppujen lopuksi päädyimme samana iltana Helsinkiin ja lukuisten ja taas lukuisten jonotusten ja selvitysten jälkeen saimme painaa päämme lentokenttähotellin sänkyyn jatkaaksemme matkaa aamulla. Loppujen lopuksi olimme perillä Kuopiossa 19 tuntia myöhässä aikataulusta.

picture_20190114_194853801

picture_20190114_195007403

No, loppu hyvin kaikki hyvin eikä tuo paluumatkan viivästyminenkään jaksanut oikeastaan edes ottaa päähän. Enemmän harmitti niiden puolesta, jotka odottivat Kuopiossa meitä päästäkseen itse lomalle…Meidän seuraava lomamatka onkin jo buukattu maaliskuulle, lähdetään tsekkaamaan vuorostaan Teneriffa. Jere on siellä jo käynytkin, nyt uusi ennakkoluuloista vapaa minä on myös lähdössä mielenkiinnolla matkaan. 🙂

picture_20190114_184023854

Ja ai niin! Kuinka Irwinin Las Palmas liittyy asiaan muutoin kuin että hotellimme sijaitsi Las Palmasissa? Noh. Näin kymmenenkin vuoden yhteiselon jälkeen arvostamme yksityisyyttä ja lukitsemme vessan oven perässämme. Näin kymmenenkin vuoden yhteiselon jälkeen vessassa käyminen toisen hengaillessa heti siinä oven takana on jokseenkin…jännittävää. Niinpä joka kerta mennessäni suorittamaan ruusun ja kielon tuoksuista toimitusta laitoin Irwinin soimaan täysillä…

Tarinan opetus: Kannattanee olla varovainen kysyttäessä pariskunnilta, että hei mikä on teidän biisi.

Tarinan opetus 2: Kakkajutut toimii aina.

Ready, steady

Hei vuosi 2019, kuule. Hyvä kun ensin ehdin kelkkaankaan mukaan ja varovaisen toiveen tasapainosta esittää, niin sinä päätitkin vetää kaiken katon kautta ympäri. Mitäpä jos aloitettas uudestaan alusta?

Ajatukset harhailevat edelleen ikäviin, mutta raastavin terä on hioutunut. Pään vikasietotilan asetukset alkavat hellittää ja automaattiohjauksen sijaan käyttökelpoisetkin ohjelmistot hurahtavat pikkuhiljaa käyntiin. Siis muutkin kuin netflixmoodi ja haistakaakaikkivittu-sovellus.

Kalenterini räjähtää käsiin. Ei siksi, että haalisin nyt erityisen paljon kaikkea vaan siksi, että en viime vuoden viimeisinä kuukausina saanut aikaiseksi englannin kurssien lisäksi yhtään mitään järjellistä. Sen edestään löytää ja niin edelleen. Yhtäkkiä havahdun siihen, että ihan kohta on se kevät jolloin olen uhonnut hakevani opiskelemaan ja siihen, että minulla ei ole hajuakaan milloin ja miten yliopistoon haetaan. Miten ihmeessä tämä kevät on jo tässä, kun aikaahan piti olla loputtomasti suorittaa niitä sosiologian puuttuvia kursseja ennen hakua?

En kuitenkaan ehdi käyttää asian pohtimiseen aikaa, kun sähköpostiin jo tipahtaa ensi viikonloppuna alkavan ruotsin kurssin infopaketti. Se herättää minussa pakonomaisen tarpeen juosta seinään ja alkaa hyperventiloimaan.

Josta sujuvasti siirryn tutkailemaan vajaan kahden viikon päästä alkavaa kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -verkkokurssia, sen kilometrin mittaista kurssimateriaalilistaa ja helvetin hienon kuuloisia tavoitteita. Edessä olevia tehtäviä en vielä edes tiedä, mutta voisin palata jälleen seinään juoksun pariin huutaen jo varmuuden vuoksi etukäteen, että en osaa ja oon umpipaska.

Mieleen hiipii ajatus, että näin vuodelle 2019 olisi varmaan tarpeellista ladata pään sisään kaikenlaisia voimaantumis-, eheytymis- ja girlboss -appseja.

img_20190112_060355_008

Okei. Ooookei. Kyllä tämä tästä. Värikoodaan vimmaisesti bujoa ja hengitän syvään. Yövuoroissa lähden metsästämään kadonnutta opiskeluflowta sosiologian parista. Suomalainen kansalaisyhteiskunta. HAHAHAHA! Huomaan kuitenkin, että itse asiassa pitkästä pitkästä aikaa lähdekirjallisuuden lukeminen ja tehtävänannon hahmottaminen mielessä onkin varsin mielekkään tuntuista puuhaa. Flow löytyi oikeusministeriön sivuilta, jessus!

Vuosi 2019. Olen valmis.

 

Vikasietotilassa

Puran keskellä makuuhuonetta rojottavaa matkalaukkua vaatekaappiin ja pyykkikoriin. Vien tyhjän matkalaukun paikalleen vintille, hellehatun olohuoneesta, viinilasin olohuoneen pöydältä, jonka pohjalle on kuivahtanut tilkka tuliaispunkkua. Siivoan reissun jäljiltä sohvalle unohtuneen toalettilaukun paikalleen. Tai niin luulen. Pari tuntia myöhemmin ennen töihin lähtöä kaipaan laukussa olevaa deodoranttia ja etsittyäni sitä ympäri taloa löydän laukun kellariin vievältä ovelta.

Yhden päivän elän sipsipussin jämällä ja maissisäilykepurkilla. Toisena päivänä teen pari voileipää, joista palautan toisen jääkaappiin kun ei maistu. Kolmantena päivänä juon pannullisen, valehtelematta, kahvia. Pyöräilen töihin ja meinaan pyörtyä portaissa.

Nauran hölmöille instajutuille ja hölpöttelen joutavia. Upotan ajatukseni töihin, kehityskeskustelen ja haalin itselleni isohkoja projekteja, tavoitteita kuluvalle vuodelle. Hymyilen leveästi kun on niin mahtavaa saada nyt muuta ajateltavaa! Melkein unohdan ilmottautua kirjoittamisen peruskurssille ja kun ilmottaudun, ilmottaudun myös samantien kuun loppupuolella alkavalle verkkokurssille. Ruotsin kurssi on jo aivan nurkan takana ja lisäksi touhukkaasti ajattelen käyttäväni yövuorojen hiljaiset tunnit sosiologiaan. Tänä yönä en käyttänyt.

Iltaisin pidän itseäni väkisin hereillä tuijottaen puhelinta ja selaten asioita, jotka eivät kiinnosta, tuijottamalla hömppää jakso toisensa perään. Silmien sulkeminen ja pään rentouttaminen pelottaa liikaa. Ensimmäisenä yönä kissa naukuu keittiössä ja etsii nukkukaveriaan. Nousen silittämään sitä, kerron ettei kaveria enää ole, ja suru hyökyy yli.

Suunnittelemme ja varaamme innokkaasti lomamatkaa maaliskuulle. Minä, Jere, Jeren veli sekä hänen avovaimonsa. Jere haluaa tarjota reissun minulle meidän kymmenen vuotisen taipaleemme kunniaksi ja samalla juhlistetaan hänen veljensä synttäreitä. Saan onnistuneesti hukattua touhuun useita tunteja päivästä. Saan muuta ajateltavaa.

Olen yhtäkkiä huolesta soikeana. Pomppaan kesken unien varmana siitä, että kuulin jotain. Seison alasti keskellä olohuonetta unesta huojuen ja kysyn oksentaako täällä joku kissa. Jere katsoo silmät ymmyrkäisinä, vastaa ei. Kesken työmatkapyöräilyn minun on pysähdyttävä soittamaan mökille yöksi lähteneelle, että muistathan ettet päästä Rikiä yksin irti kun siellä on niitä susia.

Miten voikaan yksi pieni kissa heilauttaa koko maailman, saada normaalisti ihan järkevän pään vikasietotilaan, tehdä tammikuusta uuden marraskuun.

 

Lepää siellä missä kesällä kasvaa kieloja

Tänään saatettiin pienen kissa kirjavaisen matka loppuun. Viikonlopun aikana, yks kaks yllättäin, tapahtui jotain. Ei kantanut jalat, ei ollut katse enää tässä maailmassa. Antoi silittää, söi hieman, yritti puskea, mutta horjui, kellahti nurin. Oireet viittasi vahvasti neurologisiin ongelmiin.

Menimme aamulla eläinlääkärin päivystykseen. Se on voinu törmätä johonkin tai sitten on muuten vaan aivoissa tapahtunut jotain. Tukos, kasvain, pullistuma, jotain synnynnäistä. Emme tiedä. Mutta pupillit eivät reagoineet valoon kuin hyvin hitaanlaisesti, ei juuri reagoinu ”säikäytystestiin”, vasen puoli oli heikko/ei kantanu kunnolla, silmien ja pään liike selkeä merkki jostain neurojutusta. Eläinlääkärissä ei ole laitteita kuvata päätä, mutta oireet olivat siis hyvin selvät. Sanoi, että voi toki ottaa verikokeita, voi antaa kortisonia, voidaan seurata päivä pari. Tai sitten päästää pois.

49676638_207789680175597_6836386345116499968_n

Ei haluttu enää lähteä pitkittämään, testailemaan, kokeilemaan. Pitkään jatkuneet muutkin ongelmat taustalla niin jossain kohtaa pakko luovuttaa, päästää irti.  Kaikkemme ollaan yritetty, mutta enää ei kokeilla, ei enää pitkitetä.  Ei enää pienelle kissalle stressiä. Elämänsä alkutaival oli kivikkoinen, eikä meilläkään täydellistä rauhaisaa kissanelämää saanut. Mutta reilun vuoden edes, ehkä edes vähän parempaa kuin mitä oli. Tänään oli aika päästää lepäämään paikkaan, jossa kesällä kasvaa kieloja.