Pohdintaa palautteesta ja julkaisemisesta

Olen haaveillut siitä, että joskus isona minä julkaisisin kirjan tai novellikokoelman. Haaveeseen ei kylläkään ole sisältynyt minkäänlaista ideaa siitä, että mistä kirja tai novellit kertoisivat, tai ylipäänsä mitään konkreettista liikehdintää haaveen toteuttamisen eteen. Paitsi kirjoitin minä kerran googlen hakukenttään kuinka julkaisen kirjan. Suljin sivun välittömästi. Eteen avautuva viidakko tuntui liian jännittävältä, ahdistavaltakin jopa, sellaiselta ettei minulla sinne ole jalansijaa (etenkään kun enhän ole kirjoittanut sanan sanaa, mutta vaikka olisinkin).

Tosin olenhan minä omia tekeleitäni julkaissut jo vuosikausia. Joskin hyvin suppealle yleisölle ja hyvin suppeista aiheista – siis päiväkirjamaista ajatusten virtaa blogissa. Tämä julkaisukanava ei tosin ole mitenkään merkille pantava eivätkä tekstini loppuun saakka hiottuja saati kunnianhimoisia. Julkinen blogi eroaa kuitenkin perinteisestä päiväkirjan raapustelusta siten, että teksteille on olemassa jonkinlainen yleisö ja tekstien pohjalta käydään myös vuorovaikutusta blogiyhteisössä.

Blogin kirjoittelun myötä, ja hissukseen kasvaneen lukijamäärän lisäännyttyä, nälkä kirjoittamiseen kuitenkin kasvoi. Olen saanut paljon myös positiivista palautetta teksteistäni, mutta kuten esimerkiksi Kari Levola toteaa, ”kaverikritiikki” voi usein olla jääviä.  Olin pohtinut tätä itsekin aiemmin, ja kaikella rakkaudella teitä ihania lukijoita ja ystäviäni kohtaan, tämän myötä haaveiluni tulevaisuudesta ja mahdollisesta julkaisusta muuttui astetta määrätietoisemmaksi – ja hakeuduin opiskelemaan kirjoittamista.

Ensi sijaisesti toivon saavani kirjoittamisen opinnoista irti työkaluja kirjoittamiseen sekä yleisön, joka on yhtä intohimoisesti kiinnostunut kirjoittamisesta ja haluaa oman kehittymisensä lisäksi auttaa toista kehittymään. Ensimmäisen kurssin materiaaleja lukiessa on käynyt hyvin selväksi, että kirjoittajan työ on harvemmin sitä romanttista yksinäistä puurtamista ja sankarointia oman luomistyönsä äärellä. Kirjoittaja tarvitsee yleisön. Palautetta, vertaistukea. Tällainen yleisö ja yhteisö, joka on esimerkiksi kirjoittamisen opinnoissa tarjolla, tuntuu turvalliselta ympäristöltä ensimmäisille kirjoittajaräpistelyilleen.

Kari Levola  ja Lena Gottelier  kirjoittavat, että kustantajilta harvemmin, tai koskaan, saa palautetta. Ylipäänsä kustantajalle ei kannata lähetellä luonnoksia ja idean poikasia, vaan tarjotun käsikirjoituksen tulisi olla mahdollisimman pitkälle valmis. Niinpä aion hyödyntää mahdollisuuteni palautteen saantiin sekä palautteen antamiseen näissä opinnoissa. Jos joskus keksin sen idean kirjaan tai novelleihin, olen ennen sitä saanut jo kokea mitä yleisö ja kirjoittamisen yhteisö on.

Palautteen saamisen lisäksi olen myös huomannut, että yleisönä olo, siis muiden tekstien lukeminen ja palautteen antaminen on myös todella rikastuttavaa. Samoin muiden, toisten teksteille, antamien palautteiden lukeminen. On jännittävää huomata, kuinka monin eri tavoin me lukijat koemme, tulkitsemme ja arvioimme samaa tekstiä. Omalle tekstilleen herkästi sokeutuu ja siksi julkaisemista miettiessä on hyvä muistaa, että asiat eivät ehkä avaudu toiselle niin kuin ne avautuvat itselle – saati sille kolmannelle!

Kirjoittajayhteisöt palvelevat kirjoittajaa monin eri tavoin, ja tämä on ehkä tällä ensimmäisellä kurssilla ja ensimmäisten kirjoittamistehtävien parissa vahvin mieleen jäänyt kokemus yhteisöllisyyden tärkeydestä. Ehkä tämä on myös ensimmäinen askel siihen, että jonain päivänä löytää sen mystisen oman äänen, idean, tekstin ja uskaltautuu astumaan julkaisemisen kentälle muutenkin, kuin kurkkimalla hiljaa ja varoen sivusta.

52938329_255099132046724_6557816819292307456_n

Psst! Olen aiemminkin kirjoittanut palautteesta postauksessa positiivisen palautteen voima

Ja tässä vielä noi tyypit ja teokset, joihin viittasin:

Gottelier, L. 2014. Matkalla kohti lukijaa. Palautteen merkitys kirjoitusprosessille. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.

Levola, K. 2014. Kohti kirjallista kenttää. Teoksessa Karjula, E. (toim.) Kirjoittamisen taide & taito.

Mökkitarinoita ja sit mökkitarinoita

Varsin vauhdikkaan ja aikaansaavan viikon jälkeen suunnattiin suoraan minun viimeisen yövuoroni lopuksi rauhoittumaan mökille. Olin koko viikon hellinyt tätä ajatusta.

IMG_20190222_084133_871

Perjantaiksi paukkasikin todella kauniin ja kuulaan, mutta myös jäätävän kylmän sään. Ulkolämpötila humpsahti yks kaks yllättäin -24 asteisiin. Yllättäen mökin sisällä, vaikka tönö onkin ollut ylhäisessä yksinäisyydessään ja koskemattomana, ei pakkanen kuitenkaan purrut kuin miinus kymmenen asteen verran.

Ei nyt ehkä sisälämpötilaksi kuitenkaan mikään optimaalisin. Ensimmäiset askareet siis luonnollisestikin oli lyödä puuta kaminaan ja hurauttaa öljylämmitin tulille. Viimeksi mainittua käytämme vain alkulämmityksen vauhdittamiseksi, muutoin täällä pärjäilee kaminalla, kun vaan pitää pientä tulta yllä koko ajan.

Mökki lämpenee melko hitaasti, mutta sitten kun vauhtiin pääsee on täällä oikein kelpo köllötellä. Unien velkoja ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa, joten pujahdin toppavaatteineni makuupussin alle ja aloitin mökkiviikonloppuni makoisilla päiväunilla pikkupakkasessa.

IMG_20190222_103600_628

Olin torstai-iltana onnistunut niksauttamaan tai venäyttämään alaselkäni ihan vaan siivoamalla. Oman elämänsä mummo tässä vaan päivää. Ilmeisesti sohvien siirtelyni ja imurin kanssa riehumiseni ei ollut kovin ergonomista ja jossain kohtaa tunsin, että alaselässä kävi ehkä jokin pieni nips. No, kohta se ei ollutkaan enää ”ehkä” eikä ”pieni”.

Yövuoro meni ihan okei juilimisineen, mutta perjantai-aamuun mennessä selkä äityi kiukkuisemmaksi ja könkkäsin menemään kuin vanaha eukko. Kiukutti. Jere onneksi auttoi yhden yön aikana kymmeniä vuosia vanhettunutta morsiotaan, kun minä en kärsinyt juuri kumarrella tai nostella ja ylipäänsä jokainen liike tuli harkita tarkkaan.

Sain minä kuitenkin perunat kuorittua ja muusin väsättyä Jeren käristellessä hirvenlihoja pannussa. Punaviiniä tilanne vaati myös, luonnollisesti.

Siinäpä lisää draaman aineksia. Jere toi minulle Lanzaroten viinitilalta tuliaispullon ja olin hellinyt ja hillonnut sitä tähän hetkeen. Palkkioksi siitä, että sain ruotsin kurssin läpi ja ollut muutenkin kovin aikaansaava. Kohtasimme illalla järkyttävän totuuden – mökillämme ei ole korkkiruuvia! MITEN VOI OLLA MAHDOLLISTA! Sehän on vakiovaruste selviytymiseen heti puukon ja tulitikkujen jälkeen.

Onneksipa Jeren taskusta löytyi ruuvi ja varastosta vasara, joten viini saatiin pullosta ulos. Oli muuten hyvää viiniä! Se ja yhdessä valmistettu illallinen voiteli sopivasti niin sielua kuin alaselkääkin.

IMG_20190222_174345_630

Yöunet olivat syvät ja pitkät. Aamulla Jere jutusteli mökin ovella Rikille, lähettäskö me miehet käymään kaupassa. Riki vastasi heilauttamalla häntäänsä, ja niin he menivät. Minä venyttelin itseni aamukahvin keittoon.

Laitoin aamukahvihetkestä seesteisen kuvan ja tekstin Instagramiin. Jätin kertomatta, että aamukahvihetkeni todellisuudessa alkoi savustuksella. Laitoin kahvipannun hellalle ja kumarruin sekoittamaan tulipesää, jotta tuli palaisi iloisemmin ja vesi kiehuisi nopeammin. Iso savuava puunkimpale ottikin ja heittäytyi voltilla kaminasta ulos lattialle, kaminan edustalla olevalle pellille. Samalla levisi kekäleitä puulattialle ja maton läheisyyteen. Perinaisellisen vitun karjaisun säestämänä kauhoin kekäleet ensin pellille, ja vasta sitten nostin savuttavan mustuneen halon pihdeillä takaisin kaminaan.

Viestittelin Jerelle, että meillä on savupirtti, mutta muuten kaikki hallinnassa. Sain myös kahvini.

IMG_20190223_110738_949

Tänään ei enää pakkanen kiristele, joten suunnitelmissa on laittaa saunan lisäksi palju tulille. Hieman kysymysmerkkinä vielä on, että kuinka minä tämän selkäni kanssa paljuun kömmerrän. Se ei ole enää ihan niin kiukkuinen kuin eilen, mutta ei vielä kunnossakaan. Ehkäpä Jere nostaa plumpsauttaa minut paljuun ja naaraa ylös sitten pois lähtiessään?

Henkseleiden paukuttelu -postaus

Kaikesta märinästä, murinasta, jaksamisen rajallisuudesta ja selittämättömästä kiukusta huolimatta tämä viikko on ollut aivan uskomattoman hyvä. Ja nyt on vasta torstai! Ja huomenna heti mun yövuoron jälkeen lähdetään viikonlopuksi mökille! Siis jos vaan mahdollista, on viikko siis muuttumassa vieläkin paremmaksi.

Niinpä päätin olla nyt oikein superylpeä itsestäni, tästä viikosta ja tekemisistäni ja oikein hehkuttamalla hehkuttaa ja hieroa teidän naamaanne kuinka upea minä olenkaan.

52601799_565513353914761_3241195390594187264_n

Viikon kohokohta: keskiviikkona sain tiedon, että ruotsin kurssi meni läpi! Suullisen osuuden läpimenosta tiesin jo viikonloppuna, mutta kirjallisen tentin osuus jäi vielä nakertamaan takaraivoon ja odottavan aika oli t o d e l l a pitkä. Kurssi meni läpi rimaa hipoen, mutta ah, se riittää! Tämän tiedon myötä oloni kepeni huomattavasti. Huomaan, että vaikka minulla on miljoona muutakin asiaa työn alla, oli tämä se kaikista ahdistavan, stressaavin ja mieltä syövin. Nyt on taas niin paljon helpompi hengittää.

Keskiviikko oli muutenkin hieman liian jännittävä päivä. Tiistai-iltana, ennen yövuoroon lähtöäni, työkaveri viskasi viestillä: haluaisitko tenttiä huomenna aamulla lääkelaskut ja lääkehoidon teorian, sain esimiehiltä valtuudet toimia tentin vastaanottajana ja tulen itse aamuseiskaan töihin. FAAAAK! Opintovapaan jälkeen minun osaltani nämä olivat siis jääneet roikkumaan ja alkuperäinen tarkoitus oli, että tentin ne maaliskuussa. Yövuoroa tekevänä aikataulutus on varsin haastavaa ja noh, pitäähän näiden asioiden olla kirjoissa ja kansissa. Eipä siinä sitten mitään – tartuttava siihen on silloin kun kerrankin aikataulut sopivat. Tiistai-iltana klo. 23 avasin tenttimatskut ekaa kertaa ja aamulla klo. 7 yövuorosilmillä ja -aivoilla tein tentit. Molemmat meni läpi kerralla.

No okei. Pitäähän nuo asiat ihan oikeasti osata ja tietää ihan jo näin lähes seitsämän vuoden työkokemuksellakin. Mutta olen myös vakuuttunut siitä, että avoimen yliopiston opiskelut ovat kehittäneet minua hurjasti oppijana. Kun materiaalia on paljon ja aikaa vähän, auttaa opitut opiskelutekniikat. Sitä osaa jotenkin ihan eri tavalla seuloa ne olennaiset ja epäolennaiset, keskittää huomionsa tärkeisiin ja vain silmäillä ne muut sata asiaa – tavallaan käsillä olevan matskun osaa skannata. Lisäksi uskon, että ajatteluni laatu sekä kyky vastaanottaa tietoa ovat kehittyneet.

Viime yönä sain myös SEN SAATANAN SOSIOLOGIAN KIRJALLISUUSTEHTÄVÄN VALMIIKSI ja tänään iltapäivällä herättyäni säädin asetukset kuntoon, klikkasin palauta-painiketta ja KIITOS NÄKEMIIN. Ihmeiden aika ei ole ohi, sano.

Viime yönä myös annoin palautetta kirjoittamisen kurssin kaikista opiskelukamujen draamakohtauksista, vaikka deadline on vasta maanantaina. (Oma lehmä: haluan olla viikonlopun tekemättä yhtään mitään opiskeluun viittaavaa.)

Ja tänään sain myös ensimmäisen palautteen omasta draamakohtauksestani! Se oli pelkkää hyvää, ei yhden yhtä kritiikin sanaa. Okei, kolme palautetta on vielä saamatta, mutta aion nyt suvereenisti leijailla tällä. On muuten vaikeaa kirjoittaa draamaa, kun pelkällä dialogilla pitää pystyä luomaan jännitettä, tunnelmaa, henkilöiden persoonaa ja henkilöiden välistä suhdetta. Mut näköjään mä nyt vaan on ihan pro.

Yövuorojen täyteisellä viikolla sain (saimme) myös kotikolomme kuosiin ja järjestykseen. Kaikki to do -listan hommelit on suoritettu, ja kotimme kiiltää, on karvaton, mähmätön ja raikas (ehkä viikon ajan). JA ARVATKAA MITÄ? Tänään vietiin myös NE MATOT lopultakin pesulaan! Haha! Kätsysti voidaankin levitellä puhtaat matot lattioille juuri kun loskaisenrapaiset kevätkelit alkavat.

53207649_2016373068480288_6668608743392935936_n

Huh huh ja pauks pauks! Näin upea minä olen. Jos vielä kovin näitä näkymättömiä henkseleitäni paukuttelen, niin ne venyy vanuu ja ratkee liitoksistaan. Niinpä nyt on sinun vuorosi – kehu itseäsi oikein olan takaa, kuinka mahtava tyyppi oletkaan!

Kissojen kuulumisia (ja minunkin) nyt, kun yksi on laumasta poissa

Tammikuun alussa, niin kuin monet teistä varmasti muistaakin, jäi pienen kissan rankasti alkanut elämä myös valitettavan lyhyeksi. Minun tekee edelleenkin pahaa ajatella ja muistella sitä pientä silkkistä suikerohäntää, vikkeliä tassuja ja kirkkaita, loputtoman uteliaita silmiä. Sain kuitenkin tuolloin hurjat määrät kauniita sanoja ja ne lohduttivat minua silloin ja lohduttavat yhä edelleen. Uskon ja luotan siihen, että kissa sai minun käsissäni ja minun luonani kuitenkin oikein hyvän ja rakastavan reilun vuoden lisäaikaa elämälleen.

Ikävä painaa siis edelleen ja itku puristaa rintaa, mutta mukaan on tullut myös kevyempiä säveliä. Sumuisen tunnemyllerryksen alta on löytynyt hienoista hyväksyntää: ehkä tämän nyt vaan kuului mennä näin. Elämä meillä oli varsinaista sopeutumistaistelua kahden kissan kesken ja minusta tuntuu, että olimme jo käyttäneet kaikki saatavilla olleet oljenkorret (enemmän olemassa olevista keinoista, joilla ehkä voi helpottaa kissojen keskinäistä elämää, täällä!) ja tilanne silti oli varsin kireä. Jotain ratkaisuja olisi siis joka tapauksessa pitänyt tehdä tilanteen rauhoittamiseksi – kuten esimerkiksi yrittää etsiä jommalle kummalle uusi koti. Amenin äkillisen sairastumisen taiminkälie ja sitä seuranneen välittömän lopetuspäätöksen myötä tilanne ikäänkuin ratkesi itsestään. (Ja ei, en todellakaan olisi toivonut käyvän näin, kun kyseessä oli kuitenkin todella ihana ja nuori kissa, mutta minä toivoisin teidän ymmärtävän mitä tarkoitan.)

Picture_20190220_062530085

Minun, ja Jeren tietenkin, pahaa mieltäni lukuunottamatta nämä tapahtumat eivät tuoneet mukanaan meidän pieneen laumaamme muuta kuin hyvää.  Siitäkin syystä, ikävistä asioista huolimatta, ajatukset tuntuvat niin paljon kepeämmiltä nyt. Meidän kolmen kissan laumamme voi nyt niin paljon paremmin, että ihan hämmästyttää kuinka toimivaa elämä voikaan olla. Kukaan, siis Trio, ei ole enää kiukkuinen, varautunut eikä jatkuvassa valmiudessa kyttäämään ja hyökkimään. Mistään, paitsi Pikkuisesta, mutta se kuuluu asiaan, ei kuulu sähinöitä eikä murinoita. Kukaan ei piiloudu eikä piilottele, kulje matalana pitkin seiniä tai sujahda sukkana piiloon jääkaapin taakse.

Eniten minua huolestutti, kuinka Mustis suhtautuu kaverin pois menoon, sillä tulivathan ne meille yhdessä ja olivatkin niin suloisen söpöisiä keskenään. Nukkuivat kerällä keskenään, puskivat toisiaan ja olivat muutenkin ihan bestiksiä. Ensimmäisenä yönä Mustis naukui keittiössä Amenin perään (ja minä vollotin silmät päästäni), mutta sen koommin ei ainakaan minun nähdäkseni ole kaipaillut. Onneksi.

Nyt Mustis sitten puskee kulkiessaan Trioa ja Pikkuista, ja molemmat ovat aivan äimistyneitä siitä. Ne kaksi kun eivät ole koskaan olleet mitenkään kiinnostuneita toistensa läheisyydestä, nukkuneet yhdessä tai mitään muutakaan sellaista. Mustis on myös kaivanut Triosta esiin riehukaverin ja muutamat säpäkät rallit on nähty keittiö-olohuone-makuuhuone-ja-takas -akselilla ja aivan pokkana menee myös nukkumaan, jos nyt ei aivan viereen, niin välittömään läheisyyteen kumpaa tahansa kissiä. Mustis on myös ottanut suuria harpauksia eteenpäin meidän ihmisten hyväksymisessä, ja osaa jo vallan vaatimalla vaatia rapsutuksia ja huomiota.

Picture_20190212_180207384

Pikkunen puolestaan on jatkanut elämäänsä niin kuin tähänkin asti – siis niin epäkiinnostuneena ympäröivistä tapahtumista kuin vain mahdollista. Triolle puolestaan tekee vain hyvää Mustiksen pöljyys ja tosiaan se, että Amenia ei enää laumassa ole. Olemme jättäneet myös Feliway-haihduttimet pois käytöstä sekä vähentäneet hiekkalaatikoiden määrän viidestä kolmeen. Nämäkään muutokset eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista ongelmakäyttäytymistä laumassa.

Mitä tästä siis opin? No, ainakin sen, että vaikka kuinka paljon rakastaisi ja haluaisi tehdä parhaansa (ja vielä enemmän) eläintensä hyvinvoinnin eteen, niin joskus ne raskaimmat ratkaisut ovat ne oikeat. Meillä tämä ratkaisu tuli puun takaa, mutta tuli kuitenkin. En sano sitä, että lemmikin lopettaminen olisi sellainen asia, johon pitäisi turvautua heti ensimmäiseksi tai että se ylipäänsä olisi jokaisessa tilanteessa ainoa ratkaisu. Mutta sanon sen, että joskus me ihmiset ehkä pitkitämme asioita liiaksi. Loppujen lopuksi ainoa, johon lopetuspäätös sattuu ja jonka sydän särkyy on ihminen itse – eläin kun ei päiviensä määrää tiedä, ja niistä päivistäänkin se tietää vain sen onko hyvä vai paha olla.

Ihmisen homma on tehdä niistä päivistä hyvät, alusta loppuun. Niin sille yhdelle eläimelle, kuin sen laumakavereillekin. ❤

Picture_20190212_180226257

PS. Valkkasin postaukseen kissoistamme kuvat, joista suorastaan huokuu niiden luonne!

Täynnä kaikkea

Elämä on nyt hirvittävän täynnä kaikkea. Lähinnä opiskelua, töitä, deadlineja, papereita, kansioita täynnä papereita, aivoja täynnä ajatuksia ja sitten taas aivoja täynnä ei yhtään mitään. Koti on täynnä karvaa ja pölyä ja epämääräistä möfnää ja tekemättömiä töitä ja syli liian harvoin täynnä toista.

Päiväni Jyväskylässä ovat nyt myös toistaiseksi täynnä. Tai ainakin toivottavasti, huomenna selviää tuleeko tarvetta mennä vielä uusintakierrokselle ruotsin kirjallisen tentin kanssa. Viime viikonloppuna suullinen osuus kurssista meni läpi, ja sen jälkeen sydän ei ole ollut enää ihan niin täynnä huolta ja hartiat painoa. Jyväskylän reissuja ei siis ainakaan tälle keväälle eikä kesälle ole enää tiedossa ainakaan opiskelun merkeissä, tähän ja tuleviin hetkiin haalitut kurssit tapahtuvat kaikki verkossa.

IMG_20190215_093845_289

Ulotin organisointimonsterini, listahirmuni ja delegointidiktaattorini opiskeluista ja työmaailmasta myös kodin rauhaan, ja keittiön pöydällä komeilee nyt viikkosiivouslista. Siis kirjaimellisesti viikkosiivouslista. Kyseessähän olisi siis oikeasti vaan astetta (tai kahta, kröhöm) kattavampi suursiivouspäivä, mutta koska aikaa ja jaksamusta ei ole, ripottelin tekemättömät työt viikoksi. Niin siellä komeilee nyt kivasti minun työt, sinun työt ja meidän työt. Sujuvasti latelin myös suustani, että tuosta voit sitten viivailla yli sitä mukaa kun hommelit on tehty ja tavoitehan on sitten perjantaihin mennessä.

Että juupasen juu. Normaalisti minä huolehdin meillä tönön siisteystasosta, mutta viime aikaisten kiireiden ja suoranaisen laiskuuden vuoksi siisteystaso on jämähtänyt pysyvästi kohtaan terveysuhka. Niinpä kunnolliselle räjäytykselle on nyt tarvetta eikä (mielen)terveys enää kestä vain imurilla huitomista keskilattioilla joskus ja jouluna. Oli muuten yllättävän rentouttavaa ja vapauttavaa hinkata jotain, en halua tietää mitä se on joskus ollut, länttiä roskiskaapin seinämästä.

Picture_20190216_151256711

Tämän viikon, siis maanantaista perjantaihin, paiskin yövuoroissa. Siinä sivussa iltaisin laitellaan kotia kuntoon, ja öisin töiden lisäksi piirrellään punaisia väkäsiä tehtyihin opiskeluhommeleihin. Tavoitteet siis on ainakin kovat, hah! Ainakin yksi kammotuskurssihirvitys on jo lähestulkoon selätetty – enhän tuota olekaan kierrellyt ja vältellyt kuin, ömmm, vähintääkin vuoden päivät.

Vertailukohtana sanottakoon, että väsäsin murto-osassa aikaa läjään kakskytviis sivuisen kandidaatin tutkielman miljoonine lähteineen, siitä mitä olen onnistunut kuluttamaan tämän 6-7 sivuisen oppimistehtäväni ja yhden kirjan äärellä. Tänä yönä joka tapauksessa sain suomennettua itselleni loputkin tarvitsemani tuosta kirjan hirvityksestä, ja nyt enää tarvitse nitoa teksti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Suostuisikohan kirjasto myymään kyseisen opuksen minulle ihan vaan siksi, että voisin tuikata sen tuleen?

Joka tapauksessa, tuon tehtävän palautuksen jälkeen on olo taatusti kevyempi ja hymy mahdollisesti vielä herkemmässä kuin ruotsin kurssin jäljiltä. Perjantaina, yövuorojen loputtua ja viikon tavoitteet saavutettua, voisi hyvinkin tulla kysymykseen jälleen pako korpikuusen kannon alle. Siellä on elämä täynnä pelkkää hyvää ja kaunista,

Pakenemisia

Pakenen

Yövuorojen ja parin ylityötunnin jälkeen mökille nukkumatta silmällistäkään. Mökkitie on muhjuinen ja säätiedotus uhitteli räntä- ja lumisateilla. Ei ehkä uskallakkaan ajaa autolla, ei ehkä päästä perille tai pois, tuumittiin. Valuuko vapaat hukkaan? Ei, jätetään auto parin kilsan päähän, onhan meillä sukset ja lumikengät ja rinkat. Umpiväsyneenä ajatus tuntuu sekopäiseltä, kun taivas vielä repesi lyömään räntää, mutta

Pakenen

Jeren lausahdusta, taikasanoja, joka puolihuolimattomasti karkaa huulilta. Ennen sinä halusit lähteä aina minne vaan ulkoilemaan, nyt et enää ikinä. Tähänkö on tultu? Katotaanko! Pakkaan reppuun viisi litraa vettä, kalsarit, ruokaa. Katotaanko! En minä halua olla se, joka ei ikinä!

received_694038557658932

Pakenen

mökin hiljaisuuteen, saunan löylyyn, iholta yöhön huurustuvaan ilmaan kalenteria ja vatsan pohjassa puristavaa stressimöykkyä.

Pakenen

sitä outoa tunnetta, joka on pitänyt minua otteessaan päivä, ei, viikkotolkulla. Sitä selittämätöntä kireyttä ja mihinkään kohdistumatonta kiukkuisuutta, suupielissä pyristelevää itkuisuutta, vaikka ei itketä.

received_2295982667322244

Pakenen

ruotsin sanaston ja kieliopin paukuttamista päähän, tuijottelemaan lilanvaaleanpunaisensinistä taivasta, pikkupakkasta, kantamaan saunavettä avannosta.

Pakenen

univelkoja makuupussin mutkaan, nukun kymmenen tuntia, kaksitoista tuntia, vetkuttelen ylösnousua ja

Pakenen

vetkuttelemaan vielä syvemmälle makuupussiin kun vetkuttelun vuoksi mökki on jäähtynyt kymmeneen asteeseen ja pelkkä ajatus pussin raottamisesta saa varpaat kippuraan.

received_2282744085126289

Juon kolmatta mukillista aamukahvia kaminan luukku raollaan ja mietin, että miten hieno pakoreissu. Ja mietin, että vielä tämän päivän, vielä ensi yön, me varastamme itsellemme. Silläkin uhalla, että se saattaa tietää aamuviiden herätystä, mahalaskua ja rähmäisiä silmiä arkeen.

Kohtaamisia

Minun on suudeltava tuota miestä.
Nainen ei kerta kaikkiaan saa ajatusta pois päästään. Hän on naulinnut katseensa tanssilattian toisella puolella baaritiskiin nojailevaan mieheen, joka nauraa kavereidensa kanssa. Ympärillä
pauhaa musiikki, haisee halpa olut ja hienoinen hiki. Musiikin tahdissa ketkuu geelitukkia ja pari leveärintaista divarisarjan jätkää möyhöää testosteronipäissään kuvitellen olevansa jokaisen tytön märkä päiväuni. Miehellä on pitkä musta paksu tukka ponihännällä, kauniit kasvot ja pitkät hoikat raajat. Hänen silmänsä nauravat yhtä aikaa suun kanssa, tai vaikka suu ei edes nauraisi.
Minun on suudeltava tuota miestä. Mitään muuta en halua, en juuri nyt enkä tuolta mieheltä, kuin suudella, nainen ajattelee, nousee, oikoo vaatteensa ja kävelee yli tanssilattian, jonka tahmaiseen pintaan kengät tarttuvat. Hän kävelee miehen eteen ja sanomatta mitään ojentautuu suutelemaan. Mies vastaa, hämmentyen, mutta vastaa. Nainen hymyilee ja kävelee pois.

Kaksi viikkoa myöhemmin nainen istuu saman räkälän samalla baaritiskillä. Hän on saanut gin tonicinsa limeviipaleen litisteltyä lasin pohjalle ja nyt hän seivästää sitä keskittyneesti,
tarmokkaasti, irrottaa hedelmälihoja ja mehuja juomansa sekaan. Hän sekoittaa juomaansa tyytyväisenä saatuaan hommansa tehdyksi, imaisee seipäänä käyttämästään drinkkitikusta pisarat
ennen kuin hylkää sen naarmuiselle baaritiskille ja on juuri ottamassa ensimmäistä hörppyään, kun mies saapuu hänen viereensä. Miehen vaatteiden mukana tulee tuulahdus raikasta joulukuista ilmaa ja vieno vaniljawunderbaumin tuoksu.

Moi.

No moi.

Tiesitkö, että baarimikot ei ehdi illan aikana pesemään käsiään ja tuo lime…

Ole hiljaa.

Suutelit mua, muistatko?

Niin suutelin.

Miksi?

Koska sä näytit siltä ettet kuulu tänne.

Hellalevyllä on puoliksi vedellä täytetty kurkkupurkki, jossa lilluu poltettuja tupakan natsoja ja kruunukorkki. Liesituulettimen valo maalaa nurkkauksen keltaiseksi niin kuin nuotio piirtää ympärilleen valoympyrän yössä jättäen muun maailman pimeäksi. Tupakasta karisee tuhkaa kurkkupurkin viereen naisen nauraessa ja nauru sekoittuu liesituulettimen huminaan.

Musiikki soi hiljaa taustahälynä, merkityksettömänä. He olivat napauttaneet jonkin YouTuben
sekoituksen päälle tullessaan naisen asuntoon, riisuttuaan takkinsa ja potkaistuaan lumiset kengät
eteisen nurkkaan. Yhtäkkiä mies sähköistyy, virnistää. Hän nousee hellan äärestä, vastapäätä naista,
ja lisää volyymia, välittämättä läppärin vonkuvista kaiuttimista. Hän asettaa toisen kätensä nivusilleen ja toisen näkymättömälle hatulleen ja alkaa tanssia Billie Jeania naisen ahtaassa
keittiössä aivan kuin se olisi normaali käytäntö aamukolmelta vieraassa asunnossa.

Herrajumala se tanssii Billie Jeania, nainen miettii, minun ahtaassa keittiössäni. Nainen tuijottaa
miehen lantiota, näkymätöntä hattua, aamun orastavaa sänkeä ja saumattomasti musiikkiin
sulautuvaa kehoa. Nainen tuijottaa tuota miehen hahmon ottanutta rohkeutta, röyhkeää itsevarmuutta ja hänen on nostettava kätensä suulleen ettei kiljaisisi.

Kiljaisisi tajutessaan, että tässä juuri nyt hän todistaa miltä rakastuminen tuntuu. Ettei se olekaan
solmuun vääntyviä elimiä vatsassa, räjähtelevää ilotulista ja vetkuloiksi muuttuvia jalkoja. Vaan se
on rauhallisesti, sinkoilematta ja horjumatta, mieleen asettuva tyyni varmuus. Nainen tiputtaa tupakkansa kurkkupurkkiin. Hän nousee, astuu yhdellä askeleella miehen viereen ja asettaa kätensä tämän kasvoille. Nainen suutelee, eikä mies kysele miksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

IMG_20190211_174222_004

Yllä oleva teksti on ensimmäinen julkaisemani sekä palautetta saanut tarina kirjoittamisen opintojen kurssilla. Tehtävänantona oli valita omasta elämästä jokin itselle merkityksellinen tapahtuma ja kertoa siitä. Minä päädyin kirjoittamaan minun ja Jeren ensi kohtaamisista.

Halusin jakaa tarinan myös tänne kahdesta syystä. Uskoisin ainakin joitakuita teistä kiinnostavan, että mitä tuolla kirjoittamisen opinnoissa oikein touhuillaan. Lisäksi sain tästä tekstistä niin itkettävän hyvää palautetta, että halusin jakaa sen myös teille. Palautteen odottaminen oli aivan älyttömän raastavaa, jopa pelottavaa!

Viimeiset palautteet tippuivat vasta deadlinen viime hetkillä, joten voitte varmasti kuvitella sen seinään juoksun määrän. Lopulta, kun palautteet olivat hyppysissäni, oli itku lähellä. Olin ollut niin epävarma itsestäni ja toisaalta paljastanut jotain todella henkilökohtaista ja omaa, että pelkäämäni lynkkauksen sijaan näytöllä hyppelehtävät kauniit sanat meinasivat olla liikaa.

Totta kai sain myös kehittämisehdotuksia ja sitä myötä myös itselleni uusia ideoita siitä kuinka voisin kirjoittaa. Oppimista on paljon, taitoja kartutettavana ja hiottavana. Mutta tämän ensimmäisen tehtävän jälkeen on todella paljon itsevarmempi olo lähteä työstämään seuraavia tehtäviä!

Toinen syy tekstin julkaisemiseen on minä ja Jere. Tämän vuoden tammikuussa yhteiseloamme tuli täyteen huikeat kymmenen vuotta ja kirjoituksen kohtaamiset tapahtuivat joulukuussa 2008. Juhlistan meitä ja taipaleemme alkua näin, pukemalla rakastumisen ja rakastamisen sanoiksi.

Tarina perustuu siis tositapahtumiin niin kuin tehtävänannossa määrättiin, mutta kirjoittajan vapauksia käyttäen toki. Tuntemattomien kohtaaminen ja ensisuudelma, Billie Jean ja rakastuminen on totta. Gin tonic-kohtausta ei ole tosielämässä tapahtunut, mutta siinäkin on elementtejä todellisuudesta. Noin minä juon GT:ni ja tuohon aikaan maailma tuoksui wunderbaumeilta. 😀