Kokemukseni veren luovutuksesta [ei niin menestyksekäs]

Edellisessä postauksessa kirjoittelin hyvä ihminen -pisteistä, itsekkyydestä ja hyvistä teoista. Rehvakkaasti näkymättömiä henkseleitä paukutellen julistin kaikille lähteväni luovuttamaan verta! Toisaalta rehvakkuuteen oli kyllä aihettakin. Verenluovutus oli ollut minulla suunnitteluasteella vuosikausia. Se, että minä jonkin asteisena piikkikammoisena ja äärimmäisen matalalla kipukynnyksellä siunattu tyyppi olin valmis lopultakin ottamaan tämän askeleen oli jo itsessään kehumisen arvoinen saavutus.

Niinpä saavuin kohteeseen. Jännitti, pelottikin, mutta yllättävän rauhaisin mielin täyttelin kyselylomakkeen, annoin sormeni tuikittavaksi ja lopulta asetuin tuoliin käsivarsi ojolla. Pisto totta kai tuntui ikävältä, mutta olo oli olosuhteisiin nähden hyvä. Lopulta hätistelin hoitajankin pois siitä häsläämästä, kyllä minä pärjään, kun pahin oli jo ohi.

IMG_20190131_182428_469

Tyytyväisenä siis köllöttelin ja veri lähti hyvin liikkeelle. Sitten tapahtuikin jotain. Totesin ohikulkevalle hoitajalle, että ”vähän heikottelee”, kun seuraavassa hetkessä minun jalat olikin nostettu sojottamaan kohti kattoa ja hoitaja hääräsi vieressä keskeyttämässä luovutusta välittömästi. Korvien huminan lävitse kuulin, että luovutus olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten, tilanne oli ehtinyt mennä jo vakavaksi (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ja tajunnan taso oli alkanut hämärtyä.

Jaahas. Minua nyt heikottaa aina ja kaikki, niin lävistykset, verikokeet kuin ehkäisykapselinkin laittaminen, vaikka kaksi jälkimmäistä onkin verrattavissa kipuasteeltaan itikan pistoon. Heikotukseen useimmiten kipua enemmän vaikuttaa tietoisuus siitä, että toimenpide voi sattua ja ylipäänsä ajatus siitä, että minua ropelletaan. Joka tapauksessa, en siis tässäkään kohtaa osannut ottaa omia tuntemuksiani mitenkään vakavasti, mutta hoitajille kiitti riitti. Jännän tästä tekee sen, että minulla tosiaankin oli ihan hyvä olo olla siinä kunnes kehno olotila hyökkäsikin puskista.

Harmittaa aivan vietävästi, koska tämä satsihan meni nyt sitten hukkaan. Ihmettelen myös, että miksi siinä noin kävi? Veljen kanssa spekuloitiin sitä, että voisiko olla ettei minun kroppa/pää nyt vaan kestä noin äkillistä ja kummallista hapen vajausta veressä eli voisiko heikotus johtua siitä. Minulla on ”paksu veri” (hb 150) ja olen tupakoija eli lähtökohtaisestikaan veri ei taida olla hirvittävän hapekasta. Tämä pohdinta käy siis järkeen, mutta jos jollakulla on tästä asiasta enemmän tietämystä, niin olisi kiinnostavaa kuulla!

En halua missään nimessä tällä postauksella pelotella heitä, jotka ehkä suunnittelevat luovuttavansa verta itsekin ensimmäistä kertaa. Mutta halusin jakaa myös tämän kokemuksen – verenluovutus ei välttämättä ole ihan suitsait sukkelaan hoidettava juttu ja oma kroppa saattaakin yllättää.

Itse jääräpäänä aion myös tarjotella itseäni luovuttajaksi uudestaan toukokuussa. Tosin silloin kerron tästä ensimmäisestä kokemuksesta ja pyydän hoitajalta rehellistä mielipidettä siitä, että kannattaako lähteä edes yrittämään vai onko se vain ajan sekä välineiden hukkaa. Samalla aion kysäistä, että voisiko olotilan äkillinen romahtaminen tosiaan johtua noista happijutuista ja voisiko sellaista estää esimerkiksi säätämällä virtausnopeutta, mikäli se nyt ylipäänsä on säädettävissä. Toivoisin pystyväni vielä kantamaan korteni kekoon tässä muodossa, mutta jos minusta ei luovuttajaksi ole niin se on sitten vain hyväksyttävä. Sitten vaan täytyy suunnata hyvät aikeensa ja tekonsa johonkin muuhun.

 

6 vastausta artikkeliin “Kokemukseni veren luovutuksesta [ei niin menestyksekäs]”

  1. Mä en koskaan oo erityisemmin ollut neulakammoinen, mitä nyt sormenpäästä otettavaa vihasin nuorempana. Syynä kaiketi aina kylmät käteni, joiden takia veren tulo ei itsestäänselvyys etenkään jännittäessä. 😅 Silti tuo määrä verta ja kun siinä kestää vähän kauemmin kuin pari minuuttia, niin on mulle eiei.

    Liked by 1 henkilö

    1. Lähinnä nuutunut. Mutta en usko johtuvan (ainakaan pelkästään) luovutuksesta, vaan tässä päällekkäin peräkkäin kasautunut yövuoroista palautumista, matkustusta ja asennevammaa ruotsin opiskelua kohtaan. 🤣

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s