Kissojen kuulumisia (ja minunkin) nyt, kun yksi on laumasta poissa

Tammikuun alussa, niin kuin monet teistä varmasti muistaakin, jäi pienen kissan rankasti alkanut elämä myös valitettavan lyhyeksi. Minun tekee edelleenkin pahaa ajatella ja muistella sitä pientä silkkistä suikerohäntää, vikkeliä tassuja ja kirkkaita, loputtoman uteliaita silmiä. Sain kuitenkin tuolloin hurjat määrät kauniita sanoja ja ne lohduttivat minua silloin ja lohduttavat yhä edelleen. Uskon ja luotan siihen, että kissa sai minun käsissäni ja minun luonani kuitenkin oikein hyvän ja rakastavan reilun vuoden lisäaikaa elämälleen.

Ikävä painaa siis edelleen ja itku puristaa rintaa, mutta mukaan on tullut myös kevyempiä säveliä. Sumuisen tunnemyllerryksen alta on löytynyt hienoista hyväksyntää: ehkä tämän nyt vaan kuului mennä näin. Elämä meillä oli varsinaista sopeutumistaistelua kahden kissan kesken ja minusta tuntuu, että olimme jo käyttäneet kaikki saatavilla olleet oljenkorret (enemmän olemassa olevista keinoista, joilla ehkä voi helpottaa kissojen keskinäistä elämää, täällä!) ja tilanne silti oli varsin kireä. Jotain ratkaisuja olisi siis joka tapauksessa pitänyt tehdä tilanteen rauhoittamiseksi – kuten esimerkiksi yrittää etsiä jommalle kummalle uusi koti. Amenin äkillisen sairastumisen taiminkälie ja sitä seuranneen välittömän lopetuspäätöksen myötä tilanne ikäänkuin ratkesi itsestään. (Ja ei, en todellakaan olisi toivonut käyvän näin, kun kyseessä oli kuitenkin todella ihana ja nuori kissa, mutta minä toivoisin teidän ymmärtävän mitä tarkoitan.)

Picture_20190220_062530085

Minun, ja Jeren tietenkin, pahaa mieltäni lukuunottamatta nämä tapahtumat eivät tuoneet mukanaan meidän pieneen laumaamme muuta kuin hyvää.  Siitäkin syystä, ikävistä asioista huolimatta, ajatukset tuntuvat niin paljon kepeämmiltä nyt. Meidän kolmen kissan laumamme voi nyt niin paljon paremmin, että ihan hämmästyttää kuinka toimivaa elämä voikaan olla. Kukaan, siis Trio, ei ole enää kiukkuinen, varautunut eikä jatkuvassa valmiudessa kyttäämään ja hyökkimään. Mistään, paitsi Pikkuisesta, mutta se kuuluu asiaan, ei kuulu sähinöitä eikä murinoita. Kukaan ei piiloudu eikä piilottele, kulje matalana pitkin seiniä tai sujahda sukkana piiloon jääkaapin taakse.

Eniten minua huolestutti, kuinka Mustis suhtautuu kaverin pois menoon, sillä tulivathan ne meille yhdessä ja olivatkin niin suloisen söpöisiä keskenään. Nukkuivat kerällä keskenään, puskivat toisiaan ja olivat muutenkin ihan bestiksiä. Ensimmäisenä yönä Mustis naukui keittiössä Amenin perään (ja minä vollotin silmät päästäni), mutta sen koommin ei ainakaan minun nähdäkseni ole kaipaillut. Onneksi.

Nyt Mustis sitten puskee kulkiessaan Trioa ja Pikkuista, ja molemmat ovat aivan äimistyneitä siitä. Ne kaksi kun eivät ole koskaan olleet mitenkään kiinnostuneita toistensa läheisyydestä, nukkuneet yhdessä tai mitään muutakaan sellaista. Mustis on myös kaivanut Triosta esiin riehukaverin ja muutamat säpäkät rallit on nähty keittiö-olohuone-makuuhuone-ja-takas -akselilla ja aivan pokkana menee myös nukkumaan, jos nyt ei aivan viereen, niin välittömään läheisyyteen kumpaa tahansa kissiä. Mustis on myös ottanut suuria harpauksia eteenpäin meidän ihmisten hyväksymisessä, ja osaa jo vallan vaatimalla vaatia rapsutuksia ja huomiota.

Picture_20190212_180207384

Pikkunen puolestaan on jatkanut elämäänsä niin kuin tähänkin asti – siis niin epäkiinnostuneena ympäröivistä tapahtumista kuin vain mahdollista. Triolle puolestaan tekee vain hyvää Mustiksen pöljyys ja tosiaan se, että Amenia ei enää laumassa ole. Olemme jättäneet myös Feliway-haihduttimet pois käytöstä sekä vähentäneet hiekkalaatikoiden määrän viidestä kolmeen. Nämäkään muutokset eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista ongelmakäyttäytymistä laumassa.

Mitä tästä siis opin? No, ainakin sen, että vaikka kuinka paljon rakastaisi ja haluaisi tehdä parhaansa (ja vielä enemmän) eläintensä hyvinvoinnin eteen, niin joskus ne raskaimmat ratkaisut ovat ne oikeat. Meillä tämä ratkaisu tuli puun takaa, mutta tuli kuitenkin. En sano sitä, että lemmikin lopettaminen olisi sellainen asia, johon pitäisi turvautua heti ensimmäiseksi tai että se ylipäänsä olisi jokaisessa tilanteessa ainoa ratkaisu. Mutta sanon sen, että joskus me ihmiset ehkä pitkitämme asioita liiaksi. Loppujen lopuksi ainoa, johon lopetuspäätös sattuu ja jonka sydän särkyy on ihminen itse – eläin kun ei päiviensä määrää tiedä, ja niistä päivistäänkin se tietää vain sen onko hyvä vai paha olla.

Ihmisen homma on tehdä niistä päivistä hyvät, alusta loppuun. Niin sille yhdelle eläimelle, kuin sen laumakavereillekin. ❤

Picture_20190212_180226257

PS. Valkkasin postaukseen kissoistamme kuvat, joista suorastaan huokuu niiden luonne!

3 vastausta artikkeliin “Kissojen kuulumisia (ja minunkin) nyt, kun yksi on laumasta poissa”

  1. Miumaumou, kissojen ikioma shou!!!!
    Kuulostaa siltä että kun kaksikko tuli ja olivat keskenään hyviä kavereita niin lauman tasapaino heilahti pahasti ja tasoittui kun jäi vain yksi. Itsellä kuoli penikkana(12v) koiruus sydänvikaan, niin kaameaa oli katsoa se vierestä että iski allergiat, moneen vuoteen en voinut koiria/kissoja silitellä, ajan mittaan helpotti ja nyt voisin jo koiruuden ainakin ottaa, osa kissoista saa vieläkin aivastelemaan.
    ites muuten Riki, onko renkinä kissoille vai komenteleeko?

    Liked by 1 henkilö

    1. Jotain tällaista voi hyvinkin olla 🙂
      Voi, harmitus kokemus ja allergiat! Itse pärskin, aivastelin ja kutisin silmät tomaatteina lapsena kissoille, koirille ja ainakin hevosille, mutta sitkeästi äiti minua altisti eläimille ja kiitos sen, ovat oireet huomattavasti vähentyneet ja helpottaneet. Silloin tällöin iskee edelleen kutka silmään, mutta muuten jees. Enkä voisi kuvitellakaan elävänäni koskaan ilman kissoja, kun niitä on lapsuudesta saakka aina ollut kotikotona, mummolassa, minulla itselläni… 🙂
      Rikin ja kissojen yhteiselon olemus vaihtelee 😀 Ajoittain Rikillä meinaa olla hieman turhan kovat otteet ja jahtaamisen meininkiä, jolloin pitää puuttua. Pikkunen pitää puolensa ja antaa nenään jos tunkee liian lähelle, Trion kanssa puolestaan leikkipainivatkin silloin tällöin 😀 Mustis väistää Rikin liian läheisiä tuttavuusyrityksiä, mutta ei pelkää kuitenkaan. Pääasiassa kuitenkin meillä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla, kun kaikki lähinnä nukkua tuhisevat omissa pisteissään. ❤ Emme kuitenkaan jätä koskaan koko laumaa vartioimatta keskenään, eläin kun nyt kuitenkin on eläin. Pidemmillä poissa oloilla laitetaan Riki tarhaan, lyhyemmillä poissa oloilla (esim. Jere vie mut töihin) odottaa koira eteisen puolella.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Pöpelikössä Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s