Kaksi viikkoa poissa kotoa

Selässä reppu läppäreineen, kädessä käsilaukku ja ostoskassi, raahauduin iltapimeällä kotiin koko ajan kapeammaksi ja kapeammaksi käyvää polkua pitkin. Mies tuli perässä ison matkalaukkuni kanssa. Olin lähes kaksi viikkoa poissa. Samassa kaupungissa kylläkin, mutta poissa kotoa kuitenkin.

Kissat kiemurtelevat keittiön pöydällä vastassa, varsinkin se vanhin ja eniten minun, ja koira muuttuu yhdeksi isoksi nuuskuttelevaksi nenäksi. Tuon mukanani outoja hajuja, olen ollut vieraissa koirissa. Puran ostoskassin. En ostanut mitään järkevää. Neljä olutta, kaksi karkkipussia, juustonaksuja. Haluan viettää illan omalla sohvalla, miehen vieressä, porsastella ja hipsutella, katsoa elokuvaa yhdessä, viettää ihan tavallista koti-iltaa kun olen nyt vihdoin tässä, kotona.

Suusta karkaa varkain huonoja sanoja, lausahduksia. Miks rappuset on täynnä lunta. Mitä imuri rojottaa keskellä keittiötä. Voi helvetti tätä karvan määrää. En haluaisi motkottaa, mutta motkotan, se tulee minusta kontrolloimatta kuin hengitys tai sydämen syke. Olen kuin pieni lapsi. On ollut ikävä ja sitten kiukuttaa.

52029136_2122694484486724_5559421340278063104_n

Hymyilen olohuoneen pöydän kynttilöille, tipautan tuoksuöljysekoitusta pienen savisen elefantin päälle. Aiottu elokuvailta muuttuukin kahden viikon katsomattomien Salattujen Elämien maratoniksi, vaikka kukaan ei Salkkareita katso. Kissa, se vanhin ja eniten minun, se, joka eniten vihaa kaikkea ja kaikkia, kävelee ylitseni viereiseen syliin. Käpertyy kerälle ja kehrää. Kylläpä meillä mieliosoitellaan.

Mies hieroo takaisin henkiin juntturaan jumahtanutta vasenta lapaani. Ei pitäisi tässä iässä enää nukkua viikkotolkulla lattialla patjalla, ranka solmussa kolmen koiran kanssa. Lapa elpyy hieman. Ainakin siihen nähden, että aamulla ei kärsinyt pitää edes puhelinta vasemmassa kädessään. Pääsen omaan sänkyyn ja se tuntuu onnelliselta.

Aamulla kaadan vettä kahvinkeittimen säiliöön numeroon kahdeksan saakka. Kello käy jo yli yhtätoista, vaikka herätys soi yhdeksältä. Puhdistan kissanhiekkalaatikoita, mietin ääneen, että olohuoneen laatikosta voisi luopua kun ei sitä kukaan käytä. Mies raahaa puita olohuoneeseen, sitten makuuhuoneeseen. Kirjoitan ostoslistaa. Onko leipää. Mitä syödään tänään.

Ei oo aikaa, ei oo aikaa, sanomme vuorotellen. Miestä odottaa rakennusten katot täynnä lunta, minua Wordin tiedosto täynnä ei mitään. Päädymme nakkisoppaan. Se on nopea.