Korkeakoulujen yhteishaku alkoi tänään – ja minä tartuin siihen

Joskaan en mitenkään erityisen tyylikkäästi, itsevarmuutta puhkuen ja tyynesti kahvia siemaillen. Sen sijaan minä eksyin opintopoluille, häkellyin sanoista ja käsitteistä, hajoilin itsevarmuuteni säpäleiksi ja korvieni välissä sihistiin, että mitä ihmettä sinä oikein kuvittelet tekeväsi.

Sain minä kuitenkin itseni lopulta kasattua ja silmissä vilistävät tekstit ja lukuisat ja taas lukuisat avatut välilehdet alkoivat muodostua päässäni ensin järkeviksi lauseiksi ja sitten ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Onnekseni myös veljeni toimi kärsivällisenä tuutorina ja tsemppaajana ja järjen äänenä tämän koko päivän kestäneen hötkyilyni ja seinille sinkoiluni keskellä.

Päädyin kolkuttelemaan Kokkolan, Joensuun, Kuopion ja Jyväskylän ovia. Hakujärjestystä ehdin vaihtaa ensimmäisestä aiotusta toiseen ja vielä viime metreillä kolmanteen. Järjestyksellä kun on väliä – mikä ikinä ylimmistä toiveista nappaakaan, sen alempana olevat raukeavat automaattisesti. Hain Joensuuhun ja Kuopioon yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntaan, Jyväskylän humanistis-yhteiskunnalliseen tiedekuntaan ja Kokkolaan. Alavalinnat, joista jompaan kumpaan toivon päätyväni, ovat sosiaalityö ja sosiologia.

Loppujen lopuksi päädyin laittamaan sosiaalityön hakujärjestyksessä kahdelle ensimmäiselle paikalle. Olin näiden kahden alan kanssa kipuillut ja pallotellut loputtomiin, mutta tässä taistossa, ei nyt sinällään mitenkään yllättävästi, voitti järki ja todennäköisempi työllistyminen tulevaisuudessa haihattelun ja oi kun minä haluun ja uuh miten mielenkiintoista sijasta. Niin tai näin, mikäli sisään pääsen, jos näistä aukeaa mikä tahansa ovi, on minusta isona tulossa yhteiskuntatieteiden maisteri.

Jotkut hullut ovat tosin väläytelleet minulle ideaa tuplamaisteristakin. Ja minä hullu olen sitä puolitosissani makustellut, vaikka en vielä tässä vaiheessa tiedä, kuinka ylipäänsä tulen edes sen yhden maisterin opinnot käytännössä järjestelemään mikäli onni potkaisee.

No jaa. Go with the flow ja silleen.

54258072_311901982843996_5119579464686108672_n

Mutta siis kuitenkin, nyt on pölistelty pölyt vanhoista tutkintotodistuksista ja pyydetty Jyväskylän avoimesta tämän hetkinen opintosuoritusote liitteeksi hakemuksiin. Suoritusotteen silmäily oli mieltä hivelee – mikä kauuuuuunis rivistö kiitettävää ja erinomaista ja mikä uskomaton määrä pisteitäkin kertynyt, siis jo yli 130! Tai no, ruotsin kohdalla ei paljoa henkseleitä paukutella, mutta minulle itselleni rimaa hipoen läpäisty on yhtä kuin jättevitunbra, joten se siitä.

Viimeisiä pisteitä, puuttuvaa viittätoista, kasailen vielä kokoon. Tai siis, kymmenen niistä periaatteessa on jo plakkarissa, kunhan herra opettaja vaan viitsisi ne jo kuukauden päivät palautettuna roikkuneet tehtävät tarkistaa. Viimeiset viisi pistettä on työn alla, eikä niidenkään suhteen tule kiirettä – suorittamisaikaa on vielä toukokuun loppuun.

Tämän lisäksi viidestä paikasta kolmeen minun pitää vielä raapustella perustelukirjeitä siitä miksi juuri minä olisin ihan sikkehyvä valinta. Muuten tässä lähinnä odotellaan toukokuussa koittavia pääsykoepäiviä, juostaan pitkin seiniä ja siinä sivussa lallatellaan luovaa kirjoittamista niissä kirjoittamisen opinnoissa. Ettei nyt vaan kävis elämä tylsäksi tai kiire loppuisi.

On tämä kyllä aivan älyttömän hurjaa, että olen elämässäni yhtäkkiä tässä pisteessä. Minä, joka ei ainakaan akateemikoksi koskaan aikonut tulla. Minä, joka otin varovaisesti kurssin kaksi avoimesta silloin joskus ja ajattelin, että ei minusta ole tähän tällaiseen, yliopisto-opiskeluun herrajumala sentäs. Nää tämmöset on ihan joillekin muille.

Elämä on jännää, ja itsensä haastaminen vielä jännempää.

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

ja hengitämme metsää.

Keväisin täytymme yli äyräiden –
joutsenet, sorsat, kaikki ne kaakattavat ja vedessä räpistelevät, joita en tunne,
ja kaislikkoon syöksyvät ja riemuitsevat lokit
ja hauen mötkäleet.

Kesällä huokaamme auringon alla.

Joki kuivuu juuri ja juuri kanootin kannattelevaksi, mutta uijalle mutakylvyksi.
Mutahoito hellii kehoa ja mieltä
voisin mainostaa ja kaupata itselleni.
Tyydyn kauhomaan pinnasta vettä saunasankoon.

Syksyisin on rehevää ja riehakasta.

Lumpeet ja kaislat lipuvat läntäreinä ja huojuvat korkeina tuulessa,
joutsenet kaahottavat etelään lähtöpuuhissaan
milloin olisi hyvä aika?
sataakohan Öölannissa?
muistithan rakas sammuttaa kahvinkeittimestä virran?
Siltä se kuulostaa, neuvottelu!

Itse keitän kaasuhellalla aamukahvin, jossa ei ole lisämausteena kiirettä.

Elokuisina öinä tulenpalavan oranssi kuu hipoo mäntyjen latvoja
ja pakkasöinä se sama kuu
valaisee tienoon kuin tuhat katulamppua.
Eikä maailmassa ole talvisin mitään muuta
kuin saunatauolla ihollani helmeilevät jokivesipisarat, minusta nouseva lämmin usva
ja ilman täyttävä raksahdus oluttölkistä.

DSC_0004

Runous ei totisesti ole minun juttuni. Tällä kertaa kirjoittamisen perusopinnoissa, kurssilla luovassa omaelämänkerrallisessa kirjoittamisessa, annettiin tehtäväksi kirjoittaa muistojen värittämistä maisemista, itselle merkityksellisestä paikasta. Paikkavalinta oli helppoa.

Ensin täytyi kirjoittaa kymmenisen minuuttia ajatuksen virtaa. Keskittyä kuvailemaan paikkaa aistien välityksellä, saada napatuksi tekstiin kokemuksia ja merkityksiä. Tämän jälkeen syntyneestä tuotoksesta tuli muodostaa runo.

Minun piti kirjoittaa mökistä. Mökin tunnelmasta, siihen liittyvistä muistoista, tunteista, äänistä, hajuista. Huomasin ajautuvani kirjoittamaan mökin ympäristöstä. Teksti vain tuli ja muotoutui ja eläytyi. Ehkä se on se ja sama – minun sisäisen rauhani lähde ja tyyssija.

Villin viikonlopun jatkot

Eilen hyvin aloitettu on jatkunut tänään erinomaisesti. Jopa niinkin erinomaisesti, että vielä aamupäivällä todellisena uhkana oli, ettei mitään järjellistä tule tapahtumaan lukuisista vannotuksista, itselle tehdyistä lupauksista, oikeasti täydestä kalenterista ja (osittain siihen tarkoitetusta) oman ajan ottamisesta huolimatta.

IMG_20190312_115052_845

Olin suuruuden hullusti laittanut kelloni soimaan yhdeksältä. Realististen odotusten mukaisesti torkuttelin yhteentoista saakka ennen kuin venyttelin raajani villasukkiin ja kirosin sen, siis itseni, joka ei sitten kuitenkaan ollut viitsinyt laittaa illalla tulia pönttöuuniin. Pönttöuunin kanssa saikin sitten neuvotella tavallista hartaammin ennen kuin saavutimme molempia tyydyttävän ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen.

Se on muuten jännittävää, minkä tahansa tulipesän kanssa, että miten ihmeessä onnistun aina ja joka kerta sotkemaan itseni nokeen, vaikka en mukamas edes kosketa mitään nokista. Sama juttu maalin ja tussien kanssa. Pilkuttelen ja tuhrin itseni pahimmillaan naamaani myöten väreihin, vaikka kuinka keskittyisin olemaan rauhallinen, tarkka ja huolellinen.

Picture_20190316_185234288

Aamun ensimmäinen kahvi jäähtyi kuppiin, kolmannen sain juotua kuumana. Ruokittuani kissat oli aamuni venytetty pitkäksi ja seesteiseksi ja ihana suloinen hiljaisuus oli yhä edelleen toivottuna vieraanamme. Paitsi sillä hetkellä kun palasin yläkerran uunin lämmityksestä takaisin alas. Aukaistuani eteisestä oven keittiöön, tulvi korviini jotain käsittämätöntä kälätystä.

Kurkistin varovasti olohuoneeseen. Yhdellä sohvalla makoili yksi kissa kuin ei mitään. Toisella sohvalla toinen istuskeli muina kissoina selkänojalla ja tarkkaili pihan turvallisuustilannetta. Kolmas köllötteli minun paikallani katse suunnattuna läppäriin. Läppäriin, jonka kannen olin huolettomasti jättänyt auki. Läppäriin, jonka joku näistä epäillyistä karvasuikeroista oli onnistunut herättämään henkiin ja käynnistämään sieltä illalla kesken jääneen Gilmoren tyttöjen jakson ja joka nyt kälätteli täyttä päätä sotkien ajatukseni ja päivän pläänin.

Sillä heikompi minä olisi ottanut tämän universumin merkkinä siitä, että eiköhän kuule jatketa siitä mihin illalla jäätiin ja hiiteen velvollisuudet ja opiskelut. Onneksi toisessa minussa oli vielä ripaus määrätietosuutta ja tunnollisuutta jäljellä ja sain päiviä roikkuneen luentopäiväkirjani valmiiksi ja jopa palautetuksi. Näinä aikoina pitäisi oikeasti saada enemmänkin kertynyttä opintosumaa vähemmäksi, mutta hyvä nyt, että edes jotain. Tehtävä kerrallaan, hän sanoi, ja kurkisti jääkaappiin.

IMG_20190316_144740_492

Kurkistus jääkaappiin kertoi, että tänäänkin ruokalistalla olisi nakkeja ja jugurttia. Keittiön sivupöydältä löytyi kuoriltaan ruskeiksi muuttuneita banaaneita, mutta jotka aukaistuina osoittautuvat täydellisen hyviksi. Leipälaatikossa on ruisleipää ja jos oikein kodinhengettäreksi heittäytyy, ei tästä taloudesta lopu munakastarpeet koskaan. Toistaiseksi päivällinen on kuitenkin pitänyt sisällään banaanin, yhden oluen, juustonaksuja ja irtokarkkeja.

Yksin ollessa on sikäli kätevää unohtaa syödä, että kukaan viaton sivullinen ei joudu nälkäraivon uhriksi. Yksin ollessa ei myöskään ole mitään väliä sillä mitä lopulta syöt, kunhan omat tarpeet tulevat tyydytetyiksi (eikä myöskään tarvitse jakaa karkkeja). Imeskeltyäni kitalakeni kipeäksi kirpeistä karkeista en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että toisaalta on ihan onni, että heitteille jättäytymiseni päättyy jo huomenna.

 

 

 

Ei kahvia enää iltapäivisin ja muita villejä tarinoita

Avaan greipin makuisen lonkeron, ja tuntuu kuin siitä lähtevä äänekäs raksahdus täyttäisi koko olohuoneen. En yleensä edes juo lonkeroa, mutta tänään minun teki sitä jostain syystä mieli. Jollain tapaa se ja oranssi neilikkakimppu olohuoneen pöydällä luovat minulle lupauksia kesästä, vaikka taas tänään satoi räntää aamusta saakka, ja räntä muuttui vain hullummaksi iltapäivään tullessa.

Imuroin aamuvuoron jälkeen. Pesen pyykkiä, mutta pesty pyykki jää odottamaan vielä jotakuta, minua, narulle ripustajaa. Sullon tiskikoneen ääriään myöten täyteen, olen siinä taitava, järjestelen usein koneen uudestaan miehen jäljiltä ja löydän sieltä muka jo täydestä tilaa vaikka mille. Napsautan koneen päälle.

Minun piti opiskella tänään, mietin, kun hinkkaan kuivahtaneita kissanruokakökköjä keittiön tasosta, mutta huominen on parempi. Levitän pesulasta haetun maton olohuoneen lattialle.  Tänään on hyvä tehdä kodista pesä, työviikon viimeinen työpäivä olkoon arkinen, hoidettakoon pakolliset, ja laskeudutaan hiljakseen kohti vapaata. Vapaus tarkoittaa minun maailmassani mahdollisuutta sukeltaa luentoihin ja oppimistehtäviin välittämättä mistään muusta. Näköjään.

Picture_20190315_202152056

Syön ruisleipää ja nakkeja kylmiltään. Jokainen kissoista saa myös oman pienen palasen nakkia. Yksi syö palasen heti. Toinen leikkii sillä, saalistaa, heittelee ja survoo nakin juuri pestyn maton alle. Kolmas syö palasen oksentaakseen sen myöhemmin. Ei onneksi matolle.

Tuntuu hätkähdyttävältä, kun sohvalta ei pomppaa alas tai jalkojen juuresta rymistele ylös kolmekymmentäviisi kiloa saksanpaimenkoiraa kun itse liikahdan, en edes merkittävästi, mutta riittävästi, jotta ihmismieltä tarkkaavaisempi arvaa minun nousevan vessaan, tupakalle, jääkaapille, minne tahansa. Tuntuu hätkähdyttävältä liikahtaa, sinne minne tahansa, ja palata, ilman, että mukana kulkee suhteellisen äänekäs ja tilaa vievä varjo, vartija.

Avaan oluen. Raksahdus toistuu. Talossa ei liikahda mikään, ei kukaan. Olen vain minä ja kissat, ja se tuntuu kummalliselta. Tuntuu, kuin en olisi saanut olla ikuisuuksiin yksin. Ja tuntuu myös siltä, kuin minun tulisi hävetä tai tuntea omantunnon pistos tai ainakin pitää pääni kiinni siitä, kuinka minä nautin, kun saan olla yksin sunnuntaihin saakka. Mutta niin, niin se vain on. Tarvitsen tilaa, eikä siinä ole mitään hävettävää.

Sain lahjaksi pahvilaatikon, jossa oli nyrkin kokoinen kuiva pyöreä käkkäräpallo. Jerikon ruusu, minulle kerrottiin. Laitan sen matalaan vesikippoon ja jään odottamaan. Hitaasti käkkärä imee vettä, liikahtelee, avautuu. Mikä jännitysnäytelmä perjantai-iltaan! En malttaisi odottaa milloin se on vihreä ja rehevä ja täysin elossa. Laitan miehelle kuvia messengerissä tästä spektaakkelista. Siis ruskeasta kämmenen kokoisesta läjästä.

Annan juustonaksun sulaa ja muhjuuntua kielen päällä. Minusta on tullut sellainen ihminen, joka ei juo kahvia enää kello viidentoista jälkeen ja jonka käsitys täydellisestä vapaasta viikonlopusta on tässä, tämä, juuri nyt juuri näin.

 

Teneriffan tunnelmat

Olen todellakin ottanut niskalenkkiotteen ennakkoluuloistani ja heittänyt ne kanveesiin matkailemalla ensin vuoden vaihteessa Gran Canarialla ja nyt maaliskuun alussa reilun viikon verran Teneriffalla. Edelleenkin turistirantarysät ovat varmasti oma lukunsa, joissa siis myös vierailtiin, mutta kun ei jumiudu siihen vaan seikkailee ympäri saarta, saa näistäkin kohteista todella paljon upeutta irti.

53317884_1297524813727843_4061677342634803200_n

DSC_0002

DSC_0110

DSC_0012

DSC_0043

Lomamatkamme sattui hauskasti siihen kohtaan kun Teneriffalla vietettiin huikeita karnevaaleja. Nämä karnevaalit ovat maailman toiseksi suurimmat heti Rio De Janeiron zembaloiden jälkeen ja jengi siis bilettää menemään yksitoista päivää. Ohjelmaa ja nähtävää olisi siis riittänyt useammallekin illalle, mutta päädyimme tsekkaamaan vain yhden tapahtuman. Siinäpä sitä olikin ihmeteltävää riittämiin tällaiselle maalaistallukalle!

53285519_1296320667181591_940123716384194560_n

Olimme liikenteessä neljän hengen porukalla – minä, Jere, Jeren veli sekä hänen avovaimonsa. Kiinnostuksen kohteemme natsasivat yllättävän hyvin yhteen ja must see -listalle kerättiin läjäpäin kaikkia innostavaa nähtävää ja koettavaa. Oli pikkukyliä, hiekkarantoja, luonnon muokkaamia merivesialtaita, yllä mainitut karnevaalit, patikointia satumaisessa metsässä ja vuoristojen serpentiiniteitä. Tulivuori Teiden huippu jäi ainoastaan kokematta, koska etsiytyessämme sinne oli kaapelihissi suljettuna kovan tuulen takia.

53040331_1295316020615389_4330570247011565568_n


53265480_1297086987104959_2857108160508854272_n

53712313_1294522170694774_47576774371966976_n

53231246_1297086950438296_2449814921475522560_n

Pikkukylistä halusimme koluta vuoriston kätköissä sijaitsevan Mascan ja ihanan pohjoisrannikolla köllöttelevän La Orotavan vanhan kaupungin. Erityisesti Mascaa kohtaa meillä oli suuret odotukset, mutta se osoittautui hienoiseksi pettymykseksi. Kyseessä oli toki kaunis ja pieni paikka upeissa maisemissa, mutta sen sijaan, että olisimme tupsahtaneet idylliseen miljööseen paikallisten sekaan olikin kyseessä alue, jossa oli lukuisia ravintoloita ja vielä lukuisempia turisteja. No, ei se kuitenkaan ollut pöljempi paikka käyskennellä ja syödä lounasta!

53362495_1295316280615363_3790267033371803648_n

Syömisestä puheen ollen – sitä tuli harjoitettua suurella sydämellä ja vielä suuremmalla vatsakummulla! Mikäli joku matkailee Kanarialle niin suosittelen ehdottomasti testaamaan espanjalaisia rasvaisen imeliä herkkuja, churroja. Suolaiselta puolelta Kanarian perunat vievät kielen mennessään pienesti tulisen mojo-kastikkeen kera (älä ota lisukkeeksi ranskiksia, vaan valitse nämä!) sekä suosituslistalle kuuluu tietenkin myös tietenkin kaikki mereneläväiset.

53655999_2050838361661385_383731864491261952_n

53810905_341689266450586_6926911173245796352_n

Pikkukaupungeista puolestaan La Orotava oli toooodella ihastuttava. Saatan tosin olla puolueellinen, sillä sydämeni sykkii aina ja ikuisesti vanhoille rähjäisille taloille, lennokkaasti käytetyille väreille ja mukulakivikaduille.

DSC_0096

DSC_0091

53305495_1297086913771633_244542329594052608_n

53366855_1297087100438281_5408870079284641792_n

DSC_0104

Vaikka missasimmekin Teiden huipun, emme missanneet Teideä ja vuoristoa. Ajelimme paljon pitkin kiemuraisia, hulluja vuoristoteitä. Kävimme Teiden juurella ja tutustuimme vuoristomaisemiin pilvien yläpuolella, sekä upeisiin kanarianmäntymetsiin sekä eukalyptusten täyttämiin alueisiin.

Ehkä yksi upeimmista kokemuksista oli ajella ensin pilviharsojen läpi kirkkaansinisen taivaan alle auringonpaisteeseen, valkoisten pilvien kumpuilessa alapuolellamme. Ja jatkaa siitä matkaa Teiden juurelle, jossa laskeva ilta-aurinko maalasi vuoriston hehkuvan punaiseksi ja lopulta katselimme mykistyneinä auringonlaskua pilven hattaroihin noin 2500 metrin korkeudessa.

DSC_0079

DSC_0080

53423665_1295316190615372_109786274688139264_n

DSC_0087

Näimme ja koimme paljon upeita asioita myös to do -listan ulkopuolelta seikkaillessamme ympäri saarta. Kuten sanoin, ei rantalomalöllöily kerro tästä tai Gran Kanariasta matkakohteena yhtään mitään, ellei nyt sitten toki ole puhdasta rantalomalöllöilyä hakemassa. Tätä saarta voi kutsua jokseenkin skitsofreeniksi – tuntuu, että sieltä on löydettävissä osapuilleenkin kaikki luonnon tarjoamat kasvuvyöhykkeet. Toisaalta saari tarjoaa myös ihmisen rakentamia lukuisia mahdollisuuksia olemiseen ja ihmettelyyn. Isojen kaupunkien sykettä, pienempien pysähtyneisyyttä, loputtomia hiekkarantoja, ystävällisiä ihmisiä ja rantarolexeja.

53343557_1295316077282050_7954082151459192832_n

DSC_0018

DSC_0088

DSC_0049

DSC_0118

Vaikka olimmekin aivan loistoporukalla liikenteessä, oli minulle henkilökohtaisesti yksi ihanimpia kokemuksia se, kun vietin kokonaisen päivän yksin. Olen varsin introvertihko luonne ja kaipaan paljon omaa tilaa ja aikaa. Vaikka porukka olisikin tuttu ja rakas, on viikko (tai muutama päivä) kolmen muun ihmisen kanssa aamusta iltaan ja illasta aamuun minulle varsin raskasta – tulen ärtyneeksi ja uuvahdan. Niinpä kun muu porukka alkoi intoilemaan Euroopan suurimmasta vesipuistosta Siam Parkista avasin innokkaasti suuni – oi menkää te vaan, minä voin jäädä yksin jonnekin hengailemaan!

Vesipuistot ei lähtökohtaisesti kiinnostele minua muutenkaan, mutta tämä tilaisuus varastaa omaa aikaa tuli aivan täydelliseen saumaan. Niinpä minut jätettiin kyydistä Costa Adejeen muiden lähtiessä riekkumaan hullutusten pariin. Mitkä täydelliset seitsämän tuntia vain minua. Lojuin rannalla, opiskelin hieman, shoppailin turistikrääsäkaupoissa, googlettelin ex temporena hierontapaikan ja kävelin vajaan kilometrin päähän rantakatua pitkin kokovartalohierottavaksi. Sieltä valuin  maleksin  leijuin onnellisena lähimmälle terassille sangrialle, nirvanoiduin kunnes tuli nälkä ja lähdin etsimään ruokaa. Valitsemani ruokapaikka ei ulkoisilta puitteiltaan ollut hääppöinen, mutta söin siellä u s k o m a t t o m a n herkullista sieni-kanapastaa. Lisäksi tarjoilija kutsui minua darlingiksi siinä lyhyessä hetkessä ehkä useammin kuin Jere koko kymmenen vuoden aikana, joten se ja euron tuoppi olutta huuhtelivat suloisesti sieluani. 😀

54256992_298186460854833_8709065482868621312_n

53761857_1297524857061172_3109858761016082432_n

53439743_297475857614699_5234157578551820288_n

Tässäpä minun kokemukseni Teneriffasta 🙂 Josko syksyllä pääsisi taas johonkin päin maailmaa ihmettelemään ja ihastumaan…

Postauksen lopuksi vielä yksi kevennyskuva.  Tuuli oli paikka paikoin niin kova, että meinasi viedä tukan päästä ja tehdä minusta köyhän naisen Marilynin…joten saanko esitellä, kuvausassistenttini! 😀

54257824_2531553670219303_7311947904636157952_n

 

Ei parempaa paikkaa kuin koti

Oltiin reilu viikko reissun päällä, tällä kertaa Teneriffalla. Matka oli oikein onnistunut, mutta kirjoittelen siitä postauksen/postauksia joskus paremmalla aikaa – juuri nyt en ehdi ja vielä vähemmän jaksan käydä kuvien kimppuun tai ajatella selkeästi.

Sitä vastoin minun oli pakko tulla kertomaan, että ei ole maailmassa parempaa paikkaa kuin koti. No joo, järjettömät lumimäärät ja taivaalta koko ajan lisää tupruttava valkoinen moska pisti vituttelemaan, enkä ollenkaan pistäisi pahakseni jos koti sijaitsisi jossain siellä missä palmupuutkin. Mutta tuota seikkaa lukuunottamatta ne on kuulkaas pieniä asioita, joista se onni rakentuu.

Kuten

se, että voit vain kävellä keittiöön, avata hanan ja juoda tuopillisen hyvää, kylmää, puhdasta ja raikasta vettä

lattiat ovat lämpimät – jopa täällä meidän tönössä!

suihkusta tulee kuumaa vettä ja kunnollisella paineella – ja sitä kuumaa vettä riittää riittää ja riittää vaikka suihkun alle jäisi haaveilemaan (ja nauttimaan siitä kuumasta vedestä!). Yleensä olen pikasuihkuttelija, mutta tänään otin pitemmän kaavan mukaan, kun ei tarvinnut ensin hytistä kylmän veden alla ja sitten käyttää säästeliäästi sitä lämpimän häivähdystä

pyyhkeet kuivuvat heti eivätkä viikon päästä

OMA SÄNKY! Onko parempaa kuin oma sänky? Ei ainakaan sen jälkeen, kun on nukkunut viikon kivikovassa sängyssä ilman petaria ja patjan jouset ovat pehmukevilttivirityksistä huolimatta kaivautuneet kylkiluiden väliin

OMA PARISÄNKY! Se on jännittävää miten toista voi tulla ikävä, vaikka nukkuu samassa huoneessa, mutta erillissä sängyissä

hiiskumaton hiljaisuus

kahvinkeitin (ei tarvitse perusteluja)

kukkasohva ja

53399777_1298848250262166_4263730806310043648_n

tietenkin nuo kaikkein tärkeimmät ❤ Kuvan otto hetki oli noin kymmenisen minuuttia kotiutumisesta – en osaa sanoa kummalla oli enemmän ikävä.