Luulin kurkistavani sinuun, mutta huomaankin tuijottavani itseäni

Menin penkomaan vanhoja, puhaltemaan pölyä muistojen yltä, sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu.

Se oli ehkä virhe.

Tai ei ehkä virhe, mutta aika helvetin kivuliasta se on. (Ja samalla hykerryttävän hauskaa ja riemastuttavaa, sillä sain vasta nyt tietää, että isäni ja äitini lovestory alkoi samalla tavalla kuin se lovestory, jota itse elän – nainen meni ja suuteli jotakuta randomia, yks kaks, noin vain!)

Sillä yhtäkkiä sulkiessani silmät voin nähdä hänet, vaikka vielä ehkä vuosi kaksi sitten pelkäsin niin kovin, että unohdan miltä hän näytti tai miltä äänensä kuulosti. Lukiessani sanoja isästäni nauran hänen toilailuilleen samalla itkun puristaessa sisuksia, kun kuvailut hänen silmistään, tavastaan nauraa hassusti suhisten huulet törröllään ovat niin tuttuja. Ja se levottomuus, se mahdoton levottomuus mikä hänessä on ollut. Malttamattomuus saada kaikki heti. Kuinka epäkiinnostavat asiat on luisteltu kunhan nyt jotenkin, repäisty kirjasta kouluun sen päivän sivut ja karattu yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen. Ja sitten kuitenkin se mikä kiinnostaa on hoidettu suurella palolla, kunniakkaasti, viety vihille ja ostettu rivarikaksio, näytetty opettajalle pitkää nenää matematiikassa vaikkakin saatu ehdot kielistä, eletty luonnossa ja luonnosta.

Ja hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Enkä uskalla edetä.

IMG_20190328_172205_029

Kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Enpä arvannut, että niissä kuhan vaan nyt omaks iloks ja kevennykseksi arkiselle puurtamiselle valkkaamissani kirjoittamisen opinnoissa päätyisinkin hitto vieköön psykoanalysoimaan itseäni. Deadline on huomenna enkä ole saanut aikaiseksi muuta kuin hajanaisia lauseen pätkiä puhelimen muistioon. Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Kenestä täällä puhutaan? Sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa.

Eläköön erakoituminen

Eilen istuessani auton etupenkillä miehen tankatessa havahduin siihen, että minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, milloin viimeksi olisin käynyt kaupungilla. Siis toki olen pyörähtänyt lähikaupassa, viuhtonut kirjastossa minuutin pyrähdyksiä viemässä tai hakemassa kirjoja (hallelujaa automaateille!) ja kulkenut töissä. Mutta että siis kaupungilla, siis niinku kaupassa, siis niinku niinkin isoissa paikoissa kuin Cittari ja Lidl ja niinkin monien ihmisten ympäröimänä. Tuli pakonomainen tarve vilkaista naamaansa aurinkosuojaläpän peilistä, mutta sellaista ei ollut. Ilmeisesti tuollaisissa lava-autoissa sellaisen lisävarusteen olemassa oloa ei ole koettu tarpeelliseksi. No, selfie osasi kuitenkin näyttää, että silmät ja muut oleelliset naama-asiat olivat yhä paikoillaan.

Kaupassa käynti on tehokasta. Inhoan päämäärätöntä haahuilua ja jokaisen hyllyvälin läpi käymistä ja myynnissä olevien ei juuri nyt meille tarpeellisten asioiden hiplailua ja käsissä kääntelyä ja ihmettelyä. Ostoslistani on laadittu sen mukaisesti, kuin tavarat on kauppaan aseteltu. Hedelmät ja vihannekset, leivät, juustot ja leikkeleet, lihat, maitotuotteet ja niin edelleen. Viimeisenä koriin heitetään kissanruuat, pakasteet ja vessapaperit ja itsepalvelukassan kautta ulos kiitos hei. Eilen tehokkuutta lisäsi se, että olin laatinut useamman päivän tarpeiden ruokalistat. Näin voi palata kotiin tyytyväisenä siitä, että voi taas jatkaa erakoitumista rauhassa.

Tosin olin sitten kuitenkin unohtanut listata kahvin ja kissanhiekan. Onneksi mies ilmoitti voivansa tänään hakea ne, joten minä sain jäädä sohvan nurkkaan pelaamaan puhelimella Bubble Witch Sagaa   kotiin hoitamaan siivous-, lämmitys- ynnä muita kodinaskareita, joista oltiin parisuhdepalaverissa sovittu tänään hoidettavan. Ennen kauppareissua mies oli jo muun muassa sulattanut pakastimen ja siivonnut pihalta koiranpaskoja, mutta tällainen vertailu on nyt tässä kohtaa minun mielestäni aivan tarpeetonta ja joutavaa.

56119894_1528857803912087_5738216911800369152_n

Viime tiistaina työterveystarkastuksessa kerroin elämänlaatuni olevan hyvä, minun voivan erinomaisesti ja olevani muutenkin ihan tasapainoinen ihminen ja eläväni tasapainoista elämää. Siitäkin huolimatta, että vuorokausirytmini on käytännössä päälaellaan, en juurikaan tapaa muita ihmisiä ja elämänpiirini, kuten Instastoryn seuraajat ovat varmasti huomanneet, rajoittuu hyvin pitkälle kotini sisätiloihin ja kukkasohvaan. Voi siis kuulostaa jokseenkin huolestuttavalta?

Mutta sitä se ei ole. Siis ainakaan minulle ja minunlaiselle ihmiselle. Koko elämäni juuri nyt todellakin tapahtuu siinä sohvan nurkassa, läppärin äärellä. Tällä hetkellä kevät on niin täynnä kaikkea ja kaikkia opiskelun saralla, että kulutan lähes kaiken vapaa-aikani paukuttaen päähäni uutta tietoa ja ilmaisten itseäni niin tieteellisesti kuin luovasti. Vuorokausirytmini on myös pohjimmaista minua. Eräänkin yön tällä viikoilla valvoin, en tuijottaen Netflixiä tai ahdistuksissani, vaan uskomattoman flown piiskaamana naputellen oppimispäiväkirjaa ja kirjallisuustehtäviä. Vuorokausirytmin päälaellaan pysymistä toki edesauttaa tekemäni vuorotyö, joka omasta toiveestani pitää sisällään runsaasti yövuoroja.

Ja ah, ne yövuorot! Ne puolestaan edesauttavat myös tätä ihanaa erakoitumistani. Kun pää, kalenteri ja elämä on täynnä kaikkea on aivan mahtavaa, ettei elämää enää tarvitse niiden asioiden lisäksi täyttää ihmisillä. Introvertihkona ihmisenä minua uuvuttaa herkkään kaikenlainen kanssakäyminen muiden kanssa. Tämä ei johdu muista ihmisistä. Ei siitä, että heissä olisi jotain vikaa, vaan siitä, että minä nyt vaan satun olemaan tällainen. Pyörimällä omassa pienessä elinpiirissäni ja tekemällä yövuoroa säästän siis itseäni ja voimavarojani. Ja täten elämäni on tasapainoista, hyvää ja erinomaista enkä esimerkiksi napsahda kahtia kiireisen kevään alla.

Kirjoitin käyttäväni lähes kaiken vapaa-aikani opiskeluun. Mutta en kaikkea. Osa vapaa-ajasta on varattu parisuhteelle ja elämäni tärkeimmälle ihmiselle, joka ymmärtää kiireeni, erakoitumisen tarpeeni ja sen, että hiihdän päivät hieman muissa maailmoissa, kulutan mukitolkulla kahvia ja muistan syödä vasta, kun paikalle hiipii vitutus. Eilinen oli parisuhdeaikaa kokkailemisen, saunomisen, yhteisen sohvaperunoinnin ja muutaman oluen, joka kierähtikin ei ihan niin muutamaan, parissa. Tänään parisuhteillaan pyykkejä viikaten. Kiireettömästi, kahdestaan.

Ylösalaisin

Häviän painaville silmäluomille, sohvan pehmeistä tyynyistä voimakkaasti vetävälle painovoimalle, ruusukuvioiselle peitolle ja nukahdan. Häviän puhelimen torkkutoiminnolle. Häviän yövuorojen rytminkääntötaistelussa sata nolla ja herään virkeänä iltayhdeksältä valmiina päivän kotiaskareihin.

Istutan rosmariinin ruukkuun ja hengitän sisääni sen mahtavaa tuoksua. Sama tuoksu leijailee olohuoneen pöydälle kuivumaan unohtuneesta teepallerosta ja maistuu jänispaistissa. Rosmariini kuulema virkistää. Imuroin kahdelta aamuyöllä.

Ajattelen, että huomenna olen taas oikeinpäin. En ole. Keitän aamukahvia yhdeltä päivällä, vaihdan teeksi kolmelta. Hiihdän kanalaan viemään pitkäksi venähtäneitä kauran versoja ylläni reissusta ostetut hempeän vihreät lökähousut. Niissä on jotain todella hippiä ja rauhoittavaa. Kanalasta katoaa rauha, kun talven keskellä on yhtäkkiä kesä.

54730097_1034540040078199_6911946429149741056_n

Minulla on työpöydällä auki neljä keskeneräistä työtä. Irvistän ympäristön politisoitumiselle. Huokaan syvään ympäristökonflikteille. Siirrän syrjään hakuja varten annetut tehtävänannot perustelukirjeistä. Yhden kolmesta sain sentään jo valmiiksi tai ainakin niin valmiiksi kuin malttamattomuuteni salli sitä pyöritellä, ehkä viides tai kuudes versio pääsi lopulta matkaan.

Tuijotan tyhjin silmin aloittamaani, lähes valmista, oppimispäiväkirjaa. Jos minä jotain opiskelussa inhoan, niin itsearviointeja ja oppimispäiväkirjoja. Ja kirjoittamisen opintokokonaisuudessa niitä saatanoita on joka kurssilla. Reflektointi on uusi inhokkisanani. Individualismi uusi lempparini.

Viides tehtävä kääntää ajatuksiani ylösalaisin, ehkä hieman sisuskalujakin. Tarinat elämän taustalla, se sanoo.  Pyydän tarinoita isästäni ennen kuin hänestä tuli isä. Tänään niitä tuli sähköpostiini enkä oikein tiedä miten päin olla. En oikeastaan voi sanoa tunteneeni isääni, vaikka tunnen hänet nyt minussa. Kuinka paljon yksittäisiin virkkeisiin mahtuu tietoa? Sinun levottomuutesi on nyt minussa.

Kirjoitan kalenteriin asioita, joita pitäisi tehdä, mutta en saa tehdyksi niistä mitään. Ehkä sunnuntaisin saa lorvastella ja haahuilla? Ehkä joskus on luvallista olla irrallaan kaikesta.

Pöperöä pönttöuunilla

Eilen olin jotenkin normaalia enempi uuvelona yön jäljiltä (no, enpä toki ennen yövuoroa nukkunutkaan, kun piti sinkoilla silmät lautasina pitkin seiniä korkeakoulujen yhteishaun kanssa) ja vetelin umpiunessa pitkälle iltapäivään saakka. Kun lopulta raahustin kahvinkeittimen lataamisen kautta lataamaan itseäni sohvan nurkkaan sainkin osakseni hemmottelua…

…päivän aikana miehestäni oli kuoriutunut oikea kyökkijumala ja hän kantoi nenäni eteen aamiaiseksi itse tekemänsä smoothien. Hän oli surautellut menemään päärynää, mintun lehtiä, banaania, karviaismarjoja ja tilkan sitruunamehua. Oli muuten hyvä ja sopivan kirpsakka herätys ”aamuun”!

Eikä siinä vielä kaikki. Tönössä leijaili uskomattoman hyvä tuoksu, kun olipa hän intoutunut pitkästä aikaa kokkailemaankin, ja niinpä pönttöuunissa oli hyvää vauhtia kypsymässä jänispaistia. Tälleen Pro Bloggaajan puoliskona mies oli totta kai ymmärtänyt myös kuvata ruuan valmisteluvaiheessa ennen uuniin tökkäisyä ja niinpä laitoin kuvan jakoon someen hästägillä rakastettu. Hetkeä myöhemmin minua lähestyttiin instassa kysymyksellä voiks pönttöuunissakin tehä ruokaa?!

Ja kyllä voi! Itse en tosin ole tähän asiaan vihkiytynyt muulla tavoin kuin syömällä, mutta Jere on ottanut tässä vuosien aikana asiakseen pönttiskokkailun. Pönttiksessä on valmistunut ainakin erilaisia paisteja, uunilohta ja muita kalaruokia, hernekeittoa ja kiusauksia. Itse himoitsisin riisipuuroa, mutta kuumuus on kuulema todennäköisesti liian kova maidolle.

Miepä siinä sitten kysymyksestä itsekin inspiroituneena utelemaan, että niin, mites tää ruuanlaitto itse asiassa toimii.

Picture_20190322_065005320

No! Ensinnäkin lämmitetään uuni ja poltellaan hiillokselle asti. Hiillosta ei kuulema kannata olla mitään järkkyisoa läjää siellä, mutta jonkin verran kuitenkin. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Lämpömittaria voi käyttää toki todentamaan, että missä lämpötiloissa pönttis huitelee,  mutta Jerellä menee jo tuntumalla.

Meillä on käytetty niin valurautapatoja kuin tavallisia lasisia tai keraamisia vuokia pönttiskokkailussa. Yks kokkailun a ja o on voidella vuoka kunnolla. Kansi on hyvä olla, mutta jos ei sellaista ole niin voi askarrella vaikka foliosta.

Jere myös käärii vuoan tai padan kauttaaltaan folioon. Tämä siksi, että hän asettaa astian suoraan hiilloksen päälle. Folio siis suojaa astiaa nokeutumasta aivan tyystin. Meillä on myös ollut harkinnassa, että hankkisimme jostain uuniin jonkinlaisen arinan. Tällöin vuokaa ei tarvitsisi laittaa suoraan kuuman hiilloksen päälle ja näin ollen myöskään huolehtia siitä käykö sapuska liiankin kuumana ja palaako pohjaan.

Sitten vaan sapuska uuniin ja odottamaan! Niin kuin sähköuunissakin, kypsennysaika riippuu ihan siitä mitä on kypsyttelemässä. Tunnetusti kala kypsyy nopsasti, mutta esimerkiksi kuvassa olevaa paistia hauduteltiin kolmisen tuntia. Rakkaudella pönttiksessä haudutellussa ruuassa on kyllä lisämausteena fiilistä ja asennetta!

Niin ja mikäli meille joskus se arina hankitaan, niin saattaapa olla, että minäkin innostuisin kokeilemaan pönttistä sämpylöiden paistossa! Mutta nämä ruokahommelit jätän ihan suosiolla Jerelle.

Korkeakoulujen yhteishaku alkoi tänään – ja minä tartuin siihen

Joskaan en mitenkään erityisen tyylikkäästi, itsevarmuutta puhkuen ja tyynesti kahvia siemaillen. Sen sijaan minä eksyin opintopoluille, häkellyin sanoista ja käsitteistä, hajoilin itsevarmuuteni säpäleiksi ja korvieni välissä sihistiin, että mitä ihmettä sinä oikein kuvittelet tekeväsi.

Sain minä kuitenkin itseni lopulta kasattua ja silmissä vilistävät tekstit ja lukuisat ja taas lukuisat avatut välilehdet alkoivat muodostua päässäni ensin järkeviksi lauseiksi ja sitten ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Onnekseni myös veljeni toimi kärsivällisenä tuutorina ja tsemppaajana ja järjen äänenä tämän koko päivän kestäneen hötkyilyni ja seinille sinkoiluni keskellä.

Päädyin kolkuttelemaan Kokkolan, Joensuun, Kuopion ja Jyväskylän ovia. Hakujärjestystä ehdin vaihtaa ensimmäisestä aiotusta toiseen ja vielä viime metreillä kolmanteen. Järjestyksellä kun on väliä – mikä ikinä ylimmistä toiveista nappaakaan, sen alempana olevat raukeavat automaattisesti. Hain Joensuuhun ja Kuopioon yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntaan, Jyväskylän humanistis-yhteiskunnalliseen tiedekuntaan ja Kokkolaan. Alavalinnat, joista jompaan kumpaan toivon päätyväni, ovat sosiaalityö ja sosiologia.

Loppujen lopuksi päädyin laittamaan sosiaalityön hakujärjestyksessä kahdelle ensimmäiselle paikalle. Olin näiden kahden alan kanssa kipuillut ja pallotellut loputtomiin, mutta tässä taistossa, ei nyt sinällään mitenkään yllättävästi, voitti järki ja todennäköisempi työllistyminen tulevaisuudessa haihattelun ja oi kun minä haluun ja uuh miten mielenkiintoista sijasta. Niin tai näin, mikäli sisään pääsen, jos näistä aukeaa mikä tahansa ovi, on minusta isona tulossa yhteiskuntatieteiden maisteri.

Jotkut hullut ovat tosin väläytelleet minulle ideaa tuplamaisteristakin. Ja minä hullu olen sitä puolitosissani makustellut, vaikka en vielä tässä vaiheessa tiedä, kuinka ylipäänsä tulen edes sen yhden maisterin opinnot käytännössä järjestelemään mikäli onni potkaisee.

No jaa. Go with the flow ja silleen.

54258072_311901982843996_5119579464686108672_n

Mutta siis kuitenkin, nyt on pölistelty pölyt vanhoista tutkintotodistuksista ja pyydetty Jyväskylän avoimesta tämän hetkinen opintosuoritusote liitteeksi hakemuksiin. Suoritusotteen silmäily oli mieltä hivelee – mikä kauuuuuunis rivistö kiitettävää ja erinomaista ja mikä uskomaton määrä pisteitäkin kertynyt, siis jo yli 130! Tai no, ruotsin kohdalla ei paljoa henkseleitä paukutella, mutta minulle itselleni rimaa hipoen läpäisty on yhtä kuin jättevitunbra, joten se siitä.

Viimeisiä pisteitä, puuttuvaa viittätoista, kasailen vielä kokoon. Tai siis, kymmenen niistä periaatteessa on jo plakkarissa, kunhan herra opettaja vaan viitsisi ne jo kuukauden päivät palautettuna roikkuneet tehtävät tarkistaa. Viimeiset viisi pistettä on työn alla, eikä niidenkään suhteen tule kiirettä – suorittamisaikaa on vielä toukokuun loppuun.

Tämän lisäksi viidestä paikasta kolmeen minun pitää vielä raapustella perustelukirjeitä siitä miksi juuri minä olisin ihan sikkehyvä valinta. Muuten tässä lähinnä odotellaan toukokuussa koittavia pääsykoepäiviä, juostaan pitkin seiniä ja siinä sivussa lallatellaan luovaa kirjoittamista niissä kirjoittamisen opinnoissa. Ettei nyt vaan kävis elämä tylsäksi tai kiire loppuisi.

On tämä kyllä aivan älyttömän hurjaa, että olen elämässäni yhtäkkiä tässä pisteessä. Minä, joka ei ainakaan akateemikoksi koskaan aikonut tulla. Minä, joka otin varovaisesti kurssin kaksi avoimesta silloin joskus ja ajattelin, että ei minusta ole tähän tällaiseen, yliopisto-opiskeluun herrajumala sentäs. Nää tämmöset on ihan joillekin muille.

Elämä on jännää, ja itsensä haastaminen vielä jännempää.

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

ja hengitämme metsää.

Keväisin täytymme yli äyräiden –
joutsenet, sorsat, kaikki ne kaakattavat ja vedessä räpistelevät, joita en tunne,
ja kaislikkoon syöksyvät ja riemuitsevat lokit
ja hauen mötkäleet.

Kesällä huokaamme auringon alla.

Joki kuivuu juuri ja juuri kanootin kannattelevaksi, mutta uijalle mutakylvyksi.
Mutahoito hellii kehoa ja mieltä
voisin mainostaa ja kaupata itselleni.
Tyydyn kauhomaan pinnasta vettä saunasankoon.

Syksyisin on rehevää ja riehakasta.

Lumpeet ja kaislat lipuvat läntäreinä ja huojuvat korkeina tuulessa,
joutsenet kaahottavat etelään lähtöpuuhissaan
milloin olisi hyvä aika?
sataakohan Öölannissa?
muistithan rakas sammuttaa kahvinkeittimestä virran?
Siltä se kuulostaa, neuvottelu!

Itse keitän kaasuhellalla aamukahvin, jossa ei ole lisämausteena kiirettä.

Elokuisina öinä tulenpalavan oranssi kuu hipoo mäntyjen latvoja
ja pakkasöinä se sama kuu
valaisee tienoon kuin tuhat katulamppua.
Eikä maailmassa ole talvisin mitään muuta
kuin saunatauolla ihollani helmeilevät jokivesipisarat, minusta nouseva lämmin usva
ja ilman täyttävä raksahdus oluttölkistä.

DSC_0004

Runous ei totisesti ole minun juttuni. Tällä kertaa kirjoittamisen perusopinnoissa, kurssilla luovassa omaelämänkerrallisessa kirjoittamisessa, annettiin tehtäväksi kirjoittaa muistojen värittämistä maisemista, itselle merkityksellisestä paikasta. Paikkavalinta oli helppoa.

Ensin täytyi kirjoittaa kymmenisen minuuttia ajatuksen virtaa. Keskittyä kuvailemaan paikkaa aistien välityksellä, saada napatuksi tekstiin kokemuksia ja merkityksiä. Tämän jälkeen syntyneestä tuotoksesta tuli muodostaa runo.

Minun piti kirjoittaa mökistä. Mökin tunnelmasta, siihen liittyvistä muistoista, tunteista, äänistä, hajuista. Huomasin ajautuvani kirjoittamaan mökin ympäristöstä. Teksti vain tuli ja muotoutui ja eläytyi. Ehkä se on se ja sama – minun sisäisen rauhani lähde ja tyyssija.

Villin viikonlopun jatkot

Eilen hyvin aloitettu on jatkunut tänään erinomaisesti. Jopa niinkin erinomaisesti, että vielä aamupäivällä todellisena uhkana oli, ettei mitään järjellistä tule tapahtumaan lukuisista vannotuksista, itselle tehdyistä lupauksista, oikeasti täydestä kalenterista ja (osittain siihen tarkoitetusta) oman ajan ottamisesta huolimatta.

IMG_20190312_115052_845

Olin suuruuden hullusti laittanut kelloni soimaan yhdeksältä. Realististen odotusten mukaisesti torkuttelin yhteentoista saakka ennen kuin venyttelin raajani villasukkiin ja kirosin sen, siis itseni, joka ei sitten kuitenkaan ollut viitsinyt laittaa illalla tulia pönttöuuniin. Pönttöuunin kanssa saikin sitten neuvotella tavallista hartaammin ennen kuin saavutimme molempia tyydyttävän ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen.

Se on muuten jännittävää, minkä tahansa tulipesän kanssa, että miten ihmeessä onnistun aina ja joka kerta sotkemaan itseni nokeen, vaikka en mukamas edes kosketa mitään nokista. Sama juttu maalin ja tussien kanssa. Pilkuttelen ja tuhrin itseni pahimmillaan naamaani myöten väreihin, vaikka kuinka keskittyisin olemaan rauhallinen, tarkka ja huolellinen.

Picture_20190316_185234288

Aamun ensimmäinen kahvi jäähtyi kuppiin, kolmannen sain juotua kuumana. Ruokittuani kissat oli aamuni venytetty pitkäksi ja seesteiseksi ja ihana suloinen hiljaisuus oli yhä edelleen toivottuna vieraanamme. Paitsi sillä hetkellä kun palasin yläkerran uunin lämmityksestä takaisin alas. Aukaistuani eteisestä oven keittiöön, tulvi korviini jotain käsittämätöntä kälätystä.

Kurkistin varovasti olohuoneeseen. Yhdellä sohvalla makoili yksi kissa kuin ei mitään. Toisella sohvalla toinen istuskeli muina kissoina selkänojalla ja tarkkaili pihan turvallisuustilannetta. Kolmas köllötteli minun paikallani katse suunnattuna läppäriin. Läppäriin, jonka kannen olin huolettomasti jättänyt auki. Läppäriin, jonka joku näistä epäillyistä karvasuikeroista oli onnistunut herättämään henkiin ja käynnistämään sieltä illalla kesken jääneen Gilmoren tyttöjen jakson ja joka nyt kälätteli täyttä päätä sotkien ajatukseni ja päivän pläänin.

Sillä heikompi minä olisi ottanut tämän universumin merkkinä siitä, että eiköhän kuule jatketa siitä mihin illalla jäätiin ja hiiteen velvollisuudet ja opiskelut. Onneksi toisessa minussa oli vielä ripaus määrätietosuutta ja tunnollisuutta jäljellä ja sain päiviä roikkuneen luentopäiväkirjani valmiiksi ja jopa palautetuksi. Näinä aikoina pitäisi oikeasti saada enemmänkin kertynyttä opintosumaa vähemmäksi, mutta hyvä nyt, että edes jotain. Tehtävä kerrallaan, hän sanoi, ja kurkisti jääkaappiin.

IMG_20190316_144740_492

Kurkistus jääkaappiin kertoi, että tänäänkin ruokalistalla olisi nakkeja ja jugurttia. Keittiön sivupöydältä löytyi kuoriltaan ruskeiksi muuttuneita banaaneita, mutta jotka aukaistuina osoittautuvat täydellisen hyviksi. Leipälaatikossa on ruisleipää ja jos oikein kodinhengettäreksi heittäytyy, ei tästä taloudesta lopu munakastarpeet koskaan. Toistaiseksi päivällinen on kuitenkin pitänyt sisällään banaanin, yhden oluen, juustonaksuja ja irtokarkkeja.

Yksin ollessa on sikäli kätevää unohtaa syödä, että kukaan viaton sivullinen ei joudu nälkäraivon uhriksi. Yksin ollessa ei myöskään ole mitään väliä sillä mitä lopulta syöt, kunhan omat tarpeet tulevat tyydytetyiksi (eikä myöskään tarvitse jakaa karkkeja). Imeskeltyäni kitalakeni kipeäksi kirpeistä karkeista en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että toisaalta on ihan onni, että heitteille jättäytymiseni päättyy jo huomenna.