Luulin kurkistavani sinuun, mutta huomaankin tuijottavani itseäni

Menin penkomaan vanhoja, puhaltemaan pölyä muistojen yltä, sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu.

Se oli ehkä virhe.

Tai ei ehkä virhe, mutta aika helvetin kivuliasta se on. (Ja samalla hykerryttävän hauskaa ja riemastuttavaa, sillä sain vasta nyt tietää, että isäni ja äitini lovestory alkoi samalla tavalla kuin se lovestory, jota itse elän – nainen meni ja suuteli jotakuta randomia, yks kaks, noin vain!)

Sillä yhtäkkiä sulkiessani silmät voin nähdä hänet, vaikka vielä ehkä vuosi kaksi sitten pelkäsin niin kovin, että unohdan miltä hän näytti tai miltä äänensä kuulosti. Lukiessani sanoja isästäni nauran hänen toilailuilleen samalla itkun puristaessa sisuksia, kun kuvailut hänen silmistään, tavastaan nauraa hassusti suhisten huulet törröllään ovat niin tuttuja. Ja se levottomuus, se mahdoton levottomuus mikä hänessä on ollut. Malttamattomuus saada kaikki heti. Kuinka epäkiinnostavat asiat on luisteltu kunhan nyt jotenkin, repäisty kirjasta kouluun sen päivän sivut ja karattu yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen. Ja sitten kuitenkin se mikä kiinnostaa on hoidettu suurella palolla, kunniakkaasti, viety vihille ja ostettu rivarikaksio, näytetty opettajalle pitkää nenää matematiikassa vaikkakin saatu ehdot kielistä, eletty luonnossa ja luonnosta.

Ja hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Enkä uskalla edetä.

IMG_20190328_172205_029

Kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Enpä arvannut, että niissä kuhan vaan nyt omaks iloks ja kevennykseksi arkiselle puurtamiselle valkkaamissani kirjoittamisen opinnoissa päätyisinkin hitto vieköön psykoanalysoimaan itseäni. Deadline on huomenna enkä ole saanut aikaiseksi muuta kuin hajanaisia lauseen pätkiä puhelimen muistioon. Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Kenestä täällä puhutaan? Sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa.

3 vastausta artikkeliin “Luulin kurkistavani sinuun, mutta huomaankin tuijottavani itseäni”

  1. Se kirjoitettavan tekstin idea ja runko on tuossa blogitekstissä? Minä käyttäisin ainakin, hieno lähestymistapa oomaan isäään ja ainakin minulle erittäin samaistuttava.
    Siinä samalla kun ajattelet sitä kirjoitustehtävänä saat objektiivisuuttta asiaan ja uskallat edetä.
    Inspiroivaa sunnuntaita!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s