Hei sinä – arvaa mitä?

Minä menin penkomaan vanhoja! Puhaltelemaan pölyä muistojen yltä! Sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – yli neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu. Minä voin tutustua sinuun, vaikka sinä et voi tutustua enää minuun.

Et malttanut pysyä hetkeäkään aloillasi, syöksyit elämään suin päin, ahmit maailmaa. Sinä karkasit yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen eivätkä vanhempasi mahtaneet sinulle mitään, sinun vilkkaudellesi ja nokkeluudellesi. Mikä sinua ajoi? Oliko se elämän nälkä? Sinä halusit kaiken ja elämä oli sinulle juhlaa, joihin sinä saavuit ensimmäisenä ja lähdit viimeisenä. Se oli aamuöista jatzia, Bud Spenceriä ja Terence Hilliä ja kesäyön laitamyötäisessä pidit kaksin käsin taloa pystyssä. Sinä veit tyttöjä soutaen saareen, aina eri tyttöjä, ennen kuin törmäsit kartsalla siihen, joka veikin sinut. Se tyttö ei sinua ennestään tuntenut, mutta hänestä kumpusi sama villeys. Yhdellä sanalla, ”vappupusu!”, hän pysäytti sinut, rennon letkeän nuoren miehen kadulta, lukuisten muiden nuorukaisten joukosta. Sitä sinä et tiedä, että teidän tarinanne alkoi samalla tavalla kuin tarina, jota itse elän.

Epäkiinnostavat asiat luistelit kunhan nyt jotenkin, repäisit kirjasta oppikouluun mukaan sen päivän sivut ja sulloit ne muovipussiin. Mustat nahkaiset ajokenkäsi, ne joissa oli lukuisia kiliseviä solkia ja joita ikätoverisi kadehtivat ja nuoremmat katsoivat ylöspäin, eivät juuri koulun käytäviä kuluttaneet. Paitsi ehkä discoiltoina, kun oli sirpaa ja ritvaa ja saria ja merviä. Kielistä sinä sait ehdot ja jäit luokallesi, mutta matematiikassa loistit. Sekin sinun täytyi tehdä omin ehdoin. Et suostunut kahlittavaksi kaavoihin ja virnuilit opettajallesi, kuinka näinkin voi olla oikein. Ja vuosikymmeniä myöhemmin sinä virnuilit minulle naarmuisen pirttipöydän yli. Olit opettanut minut pelaamaan korttia ja laskemalla tiesit voittajan jo ennen kuin viimeinen kortti oli lyöty pöytään ja pisteet, kun minä vielä kaivoin laskinta esiin puhelimesta.

Sinä elit luonnossa ja luonnosta. Aina kun vaan mahdollista sinun oli päästävä kalastamaan. Uistelemaan, mato-onkimaan, virittelemään verkkoja jään alle. Kesät sinä heiluit heinätöissä, viskoit seipäille lehmille apetta talveksi ja käänsit kasvimaan naisesi punajuurille. Juhannuksena menitte minne vaan metsään telttailemaan. Perunat olivat kiehumassa ennen kuin telttakaan oli pystyssä ja lipsahtaneesta puukosta sormeesi saadun haavan sinä hoidit ratamonlehdillä. Kuljit kotimökkisi koivikoissa, tiesit mahtavan kallion, jolta hypätä uimaan ja upposit kumppareitasi myöten lammen rannan höttöiseen sammalikkoon. Sinussa kipunoi kiire kiireettömyyteen! Tuoksui tupakka.

Ei kolisseet tarinoissa luurangot komeroissasi. Onko näin todella vai minuako ne säästelevät, tytärtäsi, vai itseäänkö? Saatoit sinä olla paskiainen, varmasti olit, jokainen meistä joskus on. Riidanhaluinen ja kärkäs, kun joskus viina vei miestä eikä mies viinaa, mutta kunniallinen sellainen. Veit vihille naisesi. Kirkon rappusilla hymyilette parhaimmissanne, nainen maha pystyssä, kun ihminen sinä olet etkä susi, siihen aikaan sanottiin. Kotona syötät naiselle kermakakkua pikkulusikalla. Siinä rivarikaksiossa, jonka saitte, kun naitte myös pankin, ja sinä valssasit häiden jälkeen myös Nokialla. Naisella on suu raollaan ja ohimollaan kukkia ja sinun silmäkulmasi rypistyvät sikkuralleen. Silmissäsi asui aina nauru, ne hohottivat ja riemuitsivat, kun suustasi nauru purkautui vain hauskana suhinana, huulet ujosti supullaan.

Minulla on sinun virvelisi nyt. Minä tiedän, kuinka taimen puhkaistaan ja missä korvasienet kasvavat. Sen kaiken sinä opetit, siirsit minulle kannettavaksi. Sinä opetit minulle mitä ikävä tarkoittaa ennen kuin opin kirjoittamaan tai lukemaan. Oppimääräni ikävästä syventyi ennen kuin opin mitä on olla aikuinen, kun vasta niitä ovia kolkuttelin. Sinä et tiedä, että Tappara voitti Suomen mestaruuden kaksi kertaa tällä vuosikymmenellä, ja että silloin minua vähän itketti. Ja et tiedä sitäkään, että minä sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa ja että hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Koska sinun levottomuutesi, se valtava levottomuus, on nyt minussa. Tunnenko minä sinut? Tunnenko minä itseni? Minullakin on vasemmassa silmässä huono näkö, minulla on sinun vino huumorintajusi ja sinun onneton kielitaitosi. Kenestä täällä puhutaan, kun kieli keskellä suuta opetellaan käärimään sätkää ja poltetaan se salaa vihreän Porin Matin luukku raollaan, kolistellaan käytävillä maihareissa, esitellään toinen seurustelukumppani, vaikka haaveillaan jo kolmannesta, kun lintsataan lukiosta ja karataan kahdeksi viikoksi Etelä-Suomeen? Minulle sinä olit Iskä. Ennen sitä sinä olit Kari ja Wiutsu ja Pörriäinen ja Kulti. Ja olet yhä edelleen, näitä kaikkia ja ties mitä muuta, sillä tarinat eivät lakkaa olemasta, vaikka sinä helvetti vieköön lakkasitkin.

55910133_341045446554668_3187801426617171968_n

Nyt tarvii teetä ja sympatiaa. Kuten eilen kerroin, kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Viime yönä sain tämän tekstin kasaan ja palautettua juuri ajoissa. Tämän tehtävän tekeminen oli rankkaa. Se aukaisi minussa jotain syvälle sullottua, ei siis vain ikävää, vaan isäni muistelu toimi laukaisijana muuhunkin itsetutkiskeluun. Ja itsetutkistkelu, se ei ole kuulkaa mitään helppoa, kun se käy päälle odottamatta – ja toivomattakin. Mielenkiintoiset opinnot, täytyy sanoa…

Opintoihin liittyen, lue myös nämä:

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

Kohtaamisia

Aloittavan kirjoittajan ajatuksia

8 vastausta artikkeliin “Hei sinä – arvaa mitä?”

  1. Itsetutkiskelun hedelmät on niihin sijoitettujen hetkien arvoisia ja enemmänkin sillä mitä enemmän tiedät itsestäsi, toimintatavoistasi, siitä miksi mihinkin asiaan suhtaudut juuri sinuntavallasi, ymmärrät enemmän myös muita ihmisiä. Sillä kaikessa erilaisuudessamme meidän käyttöjärjestelmämme on sama, kukin vain soveltaa sitä hieman omalla tavalla.

    Oma elämä helpottuu kun tajuaa mistä on tullut, helpompaa myös nähdä mihin on menossa.

    Kerrassaan hieno kirjoitus, jihuu!

    Liked by 1 henkilö

      1. Helpot asiat on usein tylsiä.. . Eikä sun niitä meille tarvii avata mutta itsellesi, kasvat vahvemmaksi, ihan aikuisten oikeaksi naiseksi!! (noin niin kuin vähän liioitellen, olet jo vastuusi kantava aikuinen)

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s