Saamattomuuden next level

Reipas viikko sitten kirjoittelin siitä miten on hirvee kiire olla kiireetön. Kun mikään, niin kuin esimerkiksi opiskelu, ei oikein nappaile ja elämä on yhtä lojumista. Nyt tulin sitten kertomaan, että minkäänlaista muutosta ei ole tapahtunut. Olen tässä nyt kolme päivää komennellut itseäni tarttumaan siihen viimeiseen tehtävään, mutta – kuten arvannette – edistystä ei ole juuri tapahtunut. Word on edelleen visusti kiinni. Luin kuitenkin vaaditun artikkelikokoelman ja tein merkintöjä, mutta kun se ei nyt vaan hitto vie puhuttele minua mitenkään. En saa yhtään mitään kipinää enkä ídeaa kirjoittamiselle.

Nyt komentelen itseäni neljättä päivää. Yritän tolkuttaa, että hei, mun ei tarvii kuin kirjoittaa se. Pohjalla on niin hyvät arvosanat kyseisestä kurssista, että tässä riittäis ku vaan tekis jotain, sais tekstiä aikaseksi sen kuus viiva kaheksan liuskaa. Ei tarvii pusertaa timanttia. Riittäs, että tehtävä palautus, sais arvosanan (huonompikin kuin pörrrrfect riittää) ja sitä myöten lopullisen opintosuoritusotteen menemään liitteiksi hakuihin.

Ois ihan hirveen kiva jos mä nyt osaisin heittää tähän jotain hirveen älykästä analyysia siitä, että mistähän tämä johtuu tai sitten löytää sen viisasten kiven, jolla tämän saisi loppumaan. Mut ei. Mä vaan märisen miten aikaansaamaton vätys olen, miten kaikki tuntuu niin epäkiinnostavalta ja koirakin oksensi vasta pestylle matolle. Istahdan koneen ääreen, että nyt NYT minä aloitan, ja kuitenkin huomaan samalla liike-energialla kellahtavani kyljelleni, avaavani Wordin sijaan puhelimen ja tulevani surulliseksi Notre Damesta ja hämmentyneeksi siitä, että miksi Instani kiinnostaa yhtäkkiä hengellisiä miehiä raamatun sitaatteineen.

56852836_545129356011093_1567159770182320128_n

Mut hei oikeestaan jotain muutosta on kuin onkin tapahtunut tässä reilun viikon sisään. Minä nimittäin vein lojumisen ja saamattomuuden ihan nextille levelille. Oon siis myös sillä tavalla hirveen tarmokas ja ahkera kodinhengetär, että olen jo kauan haaveillut siitä josko meillä edes joskus siivoaisi Joku Muu. Nyt päätin sitten tehdä asialle jotain ja laittelin parille siivousfirmalle viestiä, että kuinkakohan kauan mahtaisi mennä meidän tönön perussiivouksessa ja mitäköhän tuo kustantaisi. Tällä hetkellä olen viestittelyn kanssa siinä pisteessä, että yritämme sovitella kalentereita yhteen, jotta siivooja pääsisi tekemään meille niin sanotun kartoituskäynnin, jolloin nähtäisiin siivouksen tarpeet ja siihen todellisuudessa kuluva aika.

Arvostan omaa vapaa-aikaani ja mukavuuttani niin korkealle, että ehdottomasti palkkaan meille siivoojaan mikäli hinta on kohtuullinen, eli siis minun kukkarolleni sopiva. Mulla leikkaa kiinni tämän pölyn ja karvan määrän kanssa ja vihaan pölyjen pyyhkimistä. Ja muutenkin edes osan vapaa-ajastani mieluusti käytän johonkin muuhun kuin kämpän puunaamiseen. Ja oh hoi sitä puunattavaa tässä kämpässä riittää, joten jos vaikka pari kertaa kuukaudessa sen tekis joku muu ku minä, niin ois unelma.

Toinen juttu, jonka päätin hommata vähentämään vitutusta  helpottamaan arkea on robotti-imuri. Jere tosin oli sitä mieltä, että se parka pyörii meidän lattioilla maksimissaan kaksi sekuntia ja tilttaa. No höh. Tilasin silti. Minä jo nykysellään rakastan suunnattomasti tiskikoneen ääntä muuten hiljaisena koti-iltana, joten robotti-imuri saanee olotilani vähintäänkin euforiseksi.

Nyt kun joku vielä kertos mulle mistä sais esseenkirjoitusrobotin. Gigantissa ei ollu.

Valokuvasta tarina [haaste!]

Sunnuntaiaamuna

punaiseksi maalattu maitolaituri ja tonkallinen violetteja lupiineja
ja kaksi tyttöä poseeraa leveästi hymyillen
pojat polttaa tupakkaa ja potkistelee kiviä
painaa natsan linttuun maantienharmaata vasten buutsin kannalla
liehuvat helmat puuttuu ja punahuulet ja Katri Helena
vaan hitto mikä suomalainen klisee

aamuksi kääntyvä kesäyö, hyvää huomenta, vai
voiko niin toivottaa jos ei ole nukkunut välissä?
työtön ja humalassa ja sydän haavoilla
kun nyt oli puhe siitä suomalaisesta idyllistä

naurattaa niin hervottomasti, ujostuta ei pätkääkään
ehkä se on univaje ja jalkotilaan runttautuneet tahmeat tölkit joita ei pienikokoisen kannata ynnätä paitsi ehkä röökirahamielessä
ehkä se on maisema joka sekoittuu ikkunassa sinisiksi ja vihreiksi ja valkeiksi viivoiksi ja noi tyypit ja vapauden tunne vaikkei kukaan meistä täällä ole oikeesti vapaa ja
vittu ihan sama
tytöt juoksee sänkipellolle

älä jätä tölkkiä ettei lehmät kuole
täällä missä kuuset eivät tuoksu vaniljalle

takapenkin selkänoja hieroo täristen selkää, tutisuttaa sisuskaluja
kutittaa nenää, miks, mietin
koska ääniaallot värisyttää nenäkarvoja, ne sanoo, ja se vähän nolottaa
mut se kuulostaa aika hiton coolilta
tuntuu
siis se subbari ja se et mä tykkään susta niin että halkeen
naks naks naks etupenkkiläisen sormi painaa nappeja
takapenkillä nauru levittää mustat kajalit sutuiksi silmäkulmiin
ja pomppu tiessä selfien yhtä sumean pehmeärajaiseksi kuin elämä
woo-oo-oo-oo timantit on
ei saatana
selaa seuraavaan!
maailma on tehty meitä varten!

1010500_211797195633949_1092272079_n

Teksti liittyy ylläri ylläri kirjoittamisen opintoihin. Tällä kertaa tehtävänä oli plärätä kuva-arkistoja, valita yksi kuva ja kertoa siitä muille. Tehtävä tuntui aluksi hieman haasteelliselta, sillä esimerkiksi nuoruusajoilta minulla on hyvin vähän kuvia olemassa – taitavat rajoittua hyvin pitkälti luokkakuviin ja perhejuhliin. Tämä johtuu siitä, että tuolloin ei vielä älypuhelimia ollut ja kaveriporukassani hyvin harvalla kameraakaan. Lapsuuskuvia puolestaan on jonkin verran, mutta jostain syystä minusta tuntui kovin epäkiinnostavalta kirjoittaa lapsuudestani. Olen myös huomannut, että muistoni lapsuudesta ovat hyvin hajanaisia ja vähäisiä. Niinpä kuvien katselu aiheutti epävarmuutta – ovatko muistot omiani vai minulle kerrottuja? Jotkin kuvat puolestaan eivät herättäneet minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta tai edes siitä kuka kuvan on mahdollisesti ottanut!

Aikuisuuden kynnykseltä oli erityisesti yksi kuva, josta olisin halunnut kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että en ole enää tekemissä kenenkään kanssa, jotka olivat tuolloin kiinteästi elämässäni mukana. Toisaalta tämä on hyvin luonnollista – elämä muuttuu ja kuljettaa, ihmissuhteet ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Toisaalta on se hieman surullistakin. Sivujuonteena tämän tehtävän toteutuksessa kun oli, että minun täytyi myös ”haastatella” kuvanottohetkellä mukana ollutta ihmistä, muistella hänen kanssaan yhdessä.

Päädyin lopulta valitsemaan melko tuoreen kuvan – vain kuusi vuotta vanhan. Kuitenkin, näinkin lyhyessä ajassa niin minun kuin kuvanottohetkellä mukana olleiden elämä on muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Niinpä tämän kuvan tunnelmiin ja muistoihin oli hauskaa palata. Tämä on yksi minun lempparikuvistani – kuva ja siihen liittyvät muistot naurattaa minua yhä uudestaan ja uudestaan! Niin ja mie oon tuo tummempi ketkula, jos ei joku tunnistanut. 😀

Mut hei, ettei tämä nyt menisi vain minun opiskelujuttujen rääpimiseksi, niin minä haastan teidät mukaan! Valitse arkistoistasi kuva itsestäsi, iiiihan sama miltä aikakaudelta kuva on. Ota se, mikä sinua puhuttelee ja josta haluat kertoa muille. Tyyli kerrontaan on vapaa – runoa, tarinaa vai hitsinvitsi oisko peräti dialogi! Haasteen voi napata tästä kuka vaan, mutta erityisesti taidan singota tämän nyt Suttastiinan ja smagardin suuntaan! 🙂

Siirin kuulumiset [kana sairastaa]

Eilen kirjoittelin nuupottavasta ja apaattisesta kanasta ja sen oireista sekä siitä mitä olemme tehneet. Joten en palaa siihen nyt tässä tarkemmin. Eilen illalla otimme Siirin kylppäriin tarkkailtavaksi ja tarkkailu nyt on osoittanut, että apaattisuuden lisäksi kana ei myöskään syö eikä juo itse. Pysyy vielä jaloillaan, mutta kökkii paikoillaan. Heikko ja kipeä siis on, mutta toivottavasti vielä pelastettavissa.

Ongelmaksi vain muodostuu, että tässä ei kukaan tiedä mistä sitä ollaan pelastamassa. Soittelin aamulla yksityiselle eläinlääkärille (joka on luottotyyppimme kissa- ja koira-asioissa), mutta hän nosti suoraan kädet pystyyn – ei ole minkäänlaista tietämystä kanoista. Sikäli tämä on ihan ymmärrettävää, että resurssit ja ihmisaivo ei varmastikaan riitä kaikkeen liskon ja lehmän väliltä, etenkään kun hänen mukaansa kanoista tulee kyselyä tyyliin kerran kolmessa vuodessa. Hän ohjasi kuitenkin minut ottamaan yhteyttä kunnan eläinlääkäriin.

Soittelin siis hänelle seuraavaksi, mutta enpä juuri valaistunut. Hän kuitenkin ottautui kanan hoitoon ja sanoi soittavansa takaisin, kunhan ensin selvittelee asioita muilta. Soittikin. Mutta vastaus oli, että kanoista on hirvittävän vaikea sanoa yhtään mitään. Kirjoitti kuitenkin kymmenen päivän antibioottikuurin, eli mikäli asia on niin kuin minä epäilen, pitäisi sen potkia bakteeriperäiseen tulehdukseen. Hän pyysi minua ilmoittelemaan, kuinka kävi. Se kyllä lämmitti mieltä. Sanoi kuitenkin myös, että kannattaa varautua siihen, että tämä on kanan menoa.

56681809_787599961620803_3455263041732476928_n

57123480_417638859073942_2540422771322650624_n

56627442_1353964644757470_2336400520408727552_n

No, me nyt täällä kuitenkin hoidetaan kanaa, vaikka ei edes tiedetä mikä sitä vaivaa. Olen nyt syöttänyt sille pikkulusikalla turkkilaista jugurttia ja hunajaa sekoitettuna – en nyt oikein muutakaan keksinyt. Lisäksi  juotan sille vettä truutalla. On se tämäkin! KUINKA PALJON KANAT JUOVAT PÄIVÄSSÄ? Asia, jota ei suuresti ole tullut mietittyä noin niin kuin nokkaa kohti, vaikka melko reilusti vettä kyllä tuntuu menevän koko parvelle. No, pikainen googlaus ja uskaltaisin nyt heittää, että pari desiä pitäisi saada sille ainakin juotettua päivässä.

En tiedä onko kana niin kipeä vai myös (osin) niin luottavainen, että hoitotoimenpiteet ovat tähän saakka sujuneet hienosti. Kana kökkii minun jalkojeni välissä lattialla nätisti pyristelemättä ja minä vaan auon nokkaa ja pistän apetta, vettä ja lääkettä menemään. Kana saa nyt asustella kylpyhuoneessa muutaman päivän, ehkäpä jopa kuurin loppuun saakka, sillä antibiootteja pitää olla tyrkkimässä kahdesti päivässä. Ja ylipäänsä jos nyt ei ala ruoka- ja juomahalut löytymään, niin tässähän pitää tosissaan kanaemoilla.

Toivottavasti Siiri saadaan kuntoon. Me ollaan myös sillä tavalla tasasesti hupsuja, että minun syöttäessäni kanaa häippäsi Jere hetkeksi pihalle – ja palasi sieltä takaisin mukanaan juuri askarreltu orsi sairastuvalle! ❤

Toipilaita talossa [koira ja kana]

Kävimme yhden yön karkureissulla mökillä, mutta mökkeily valitettavasti alkoi ikävissä merkeissä. Riki onnistui telomaan toisen tassunsa päällisen jossain ja jotenkin – kumpikaan meistä ei nähnyt eikä kuullut minkäänlaista ulahdusta, kun Riki viipotti menemään pitkin mökin pihaa. Huomasin vasta kun Riki lutkutti tassuaan ja näin veren. Tassun päällä oli todella siistireunainen ja puhdas sentin-parin viiltohaava, aivan kuin puukolla lihaa leikattu. Liekkö sitten lumen alla ollut jotain, vaikka kaikenlaisesta moskasta (kuten pellinpalat) olemme mökin ympäristön siivonneetkin.

Tovi siinä pohdittiin, että oisko ihan tikkauskeikka eläinlääkäriin edessä, mutta päädyttiin kuitenkin seurailemaan tilannetta. Mökillä on onneksi hyvä ea-laukku, joten sain putsattua haavan, laitettua siihen lapun ja sidottua sideharsolla. Pysyypä haava puhtaana, ei vuoda eikä Riki pääse nuolemaan sitä. Riki on kyllä tässäkin asiassa maailman helpoin koira. Kärsivällisesti antaa käsitellä eikä tuppelo tassussa haittaa menoa milläänlailla, ei yritä sitä repiä eikä tuhota. Hieman puhdistusaine ilmeisesti kirpaisi, kun sen käsittelyn jälkeen joutui tosissaan maanittelemaan Rikiä takaisin maate ja loppukäsittelyyn. Mutta kiltti ja kuuliainen kun on, niin hoitotoimentpiteet ovat sujuneet hyvin. Tällä hetkellä haava näyttää hyvin umpeutuneen. Annetaan välillä ilmakylpyjä valvottuna, mutta yöksi sidon haavan taas jemmaan.

56578162_1318838451596479_1319760076155650048_n (1)

Mut toinen murheenkryyni odotti sitten kotona. Olin jo muutaman päivän katsellut, että Siiri-kana näyttää jotenkin…ei-itseltään? Silmät ja katse ovat näyttäneet väsyneiltä, hieman sameiltakin. Ei sellaista iloista, kirkasta ja uteliaan virkeetä, niin kuin kanoilla yleensä on. Nyt sitten huomattiin, että se kyhjöttää paljon apaattisena omissa oloissaan eikä mene edes enää muiden seuraksi orrelle.

Siis kipeä. Google laulamaan ja kana kainaloon. Olemme kopeloineet sen kuvun, koska usein apaattisuuteen voi olla syynä esimerkiksi kuputukos. Kupu kuitenkin tuntui normaalilta. Ei paisuneelta, ei kovalta. Katsottiin iho niskasta ja pyrstön alta. Kaikki näyttää normaalilta eikä esimerkiksi öttiäisiä vilistänyt menemään. Ei laahaa pyrstöään eikä siipiään ja kasvot/heltta/harja ovat terveen punaiset. Pysyy myös jaloillaan ja (pakotettuna) tepsuttelee menemään ihan normaalisti. Vatsa sillä on löysällä kyllä, mutta muuten ei apaattisuutta lukuun ottamatta näytä mitään päällisin puolin olevan vialla.

Otettiin Siiri nyt kuitenkin seurantaan meidän kylpyhuoneeseen. Näin näemme muun muassa, että suostuuko se syömään ja juomaan mitään. Kipeä se kuitenkin selkeästi on, ja itse epäilen, että jokin tulehdus jyllää jossain. Munanjohtimisissa, jossain, en tiedä. Sulkasadonkin Siiri piti jo aikaisemmin talvella, joten siihen liittyvästä jurnotuksesta ei tässä myöskään ole kyse. Meidän eläinlääkäri ei käsittääkseni ole hirvittävän paljoa perehtynyt kanoihin (esimerkiksi tapauksessa kanan kalkkijalka tietämys oli meillä itsellämme vahvana), mutta aion huomenna soitella olisko jotain näkemystä tilanteesta. Taidan myös ehdottaa, että josko kirjoittaisi varmuuden vuoksi antibioottikuuria.

Oe voe. Muuten lauma voi täällä hyvin. Toivottavasti kohta Siirikin. ❤

Hirvee kiire olla kiireetön

Minulla piti olla tänään aktiiviaamu. Olin suunnitellut surauttavani smoothieta, siivoilevani keittiön, hoitavani kanat ja ehkä lukevani myös hieman artikkelia kolmannen sektorin muutoksesta ja hybridiorganisaatioista. Kaiken tämän sijaan minua onkin kiinnostellut enemmän tupakan polttaminen istuen rappusilla (kevät!) ja kahvin juominen. Kanat toki hoidin, sentäs. Miten parasta, että ne voivat jo hillua tarhassa, vaikka puolet tarhasta onkin vielä lumen ja ikijään alla, ja että niiden luukun voi jättää päiväksi aika, kun täällä tundrallakin on jo jopa lämmin! Mutta muutoin olenkin sitten asettanut itseni sohvan nurkkaan muotoutuneeseen peffani kokoiseen painaumaan.

Sitä luulisi, että kun iltavuoroon lähtö on edessä vasta kello kolmetoista viistoista sitä ehtis vaikka ja mitä. No vaan ei ehdi. Varsinkaan, kun herätyskello pirahtaa ensimmäisen kerran vasta kymmeneltä ja siitä siirtyy sohvalle torkuttamaan vielä neljäksikymmeneksiviideksi minuutiksi, ettei häiritse yövuorosta palannutta. Kahdeksan ylimääräisen askeleen ottaminen kohti kahvinkeitintä oli vaan liikaa.

56384121_595321294314939_4923743915359600640_n

Olin juuri neljä päivää vapailla ja silloinkaan ei siis vaan kertakaikkiaan ehtinyt yhtään mitään. No, katsoin minä yhden vajaan tunnin luennon ja kirjoitin viimeisen korkeakoulujen haussa tarvittavan perustelukirjeen ja pistin sen menemään kohti Jyväskylää. That’s it. Neljässä päivässä. Se vihon viimeinen sosiologian tehtävä, johon siis mainitsemani artikkelikin liittyy, ei siis edennyt edes siihen pisteeseen, että olisin avannut wordin. Naureskelin jo veljelle siitä, että siinä on pakko olla jotain psykologista! Miten sen viimeisen kohtaaminen tuntuukin niin nihkeältä ja vastenmieliseltä ja epäkiinnostavalta, vaikka aihe kiinnostaa ja vaikka tietää, että palauta-nappia painamalla ei luiskahda ainoastaan tehtävä bittiavaruuteen vaan myös kilo kiviä hartioilta.

Vastaavasti minulla oli kyllä valtavasti aikaa ja hirveesti ehdin muun muassa tuijottaa Netflixiä, laitella kamaa kirppareille myyntiin, syödä puolipaketillista voileipäkeksejä kerralla, käydä äänestämässä, shoppailla uudet kevätkengät ja olkalaukun, juoda viiniä ja pelata skip-boa. Yhtään ei tehny tiukkaa.

Tämä kevät on ollut niin hurjatahtinen, että ehkä minulla on nyt sit vaan ähky. Mieli ei suostu kiinnostumaan tai ottamaan vastaan yhtään mitään tärkeää, ja keho haluaa nukkua ja syödä moskaa. Onneksi tuon viimeisenkin tehtävän suorittamiseen on vielä mukavasti aikaa, joten ollaan nyt sit tovi tällä tavalla kiireisiä.

 

Minustako maisteri? ja sananen työ- ja opiskeluhistoriastani

MITÄ HULLUUTTA!  Tänään se todellakin jysähti minun tajuntaani. Se, mistä lähdin ja se, missä olen nyt. Näistä ajatuksista tähän päivään tuntuu olevan valovuosi, vaikka aikaa ei loppujen lopuksi ole kulunut hurjan paljoa. Matkalle on mahtunut hirvittävät määrät epävarmuutta ja sitten taas hirvittävät määrät onnistumisia ja ansaittuja henkseleiden paukutteluja. Matkalle on mahtunut opintovapaata ja myös työn ja opiskelun välissä tasapainottelua, niiden yhdistämistä. Joskus stressiä, joskus tekemisen paloa ja suurta iloa.

En muista, että koskaan olisin jakanut täällä omaa opiskelu- ja työhistoriaani näiden avoimen opiskelujen taustalta sen suuremmin? Kerrottakoon niistä siis nyt. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2004, jonka jälkeen pidin välivuotta. En tiennyt mikä haluaisin olla isona. Tuohon aikaan Työvoimatoimiston ja Kansaneläkelaitoksen rahoituksella oli mahdollista tehdä kolmen kuukauden työharjoitteluja mitä erilaisimmilla työnantajilla. Jotenkin minä vain ajauduin harjoittelemaan päiväkotiin, lasten iltapäiväkerhoon koululle sekä omaishoitajien paikallisyhdistykselle. Tästä sain kimmokkeen hakea opiskelemaan lähihoitajaksi (vaikka varsinkaan lähihoitajaa minusta ei siis ikinä pitänyt tulla, näin vannotin ja vakuutin vielä lukiossa!) Ennen ja jälkeen opiskelujen sekä opiskelujen ohessa tein henkilökohtaisen avustajan työtä, asiakkaina oli eri tavoin vammautuneita aikuisia ja ikäihmisiä. Valmistuin lähihoitajaksi vuonna 2012. Erikoistuin lasten ja nuorten hoitoon ja kasvatukseen, mutta en sitä työtä ole kuitenkaan päivääkään tehnyt muutamia lyhyitä sijaisuuksia päiväkodissa lukuun ottamatta. Sitä vastoin hain heti valmistuttuani aikuisten mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden ympärivuorokautiseen asumisyksikköön kesälomasijaiseksi ja sillä tiellä olen edelleen – minut vakinaistettiin syksyllä 2013.

56656153_2170957962982524_7432789532518383616_n

En koskaan, ikipäivänä, voinut kuvitella kiinnostuvani akateemisista aloista tai pärjääväni yliopistomaailmassa. Se tuntui todella kaukaiselta ajatukselta, vaikka jo lähihoitajakoulutuksen aikana haaveilin, kuinka antoisaa työ lastensuojelussa voisi olla. Kuitenkin, vuonna 2015, pikkuveljeni aloittaessa opiskelu-urakkaansa hän toi tietoisuuteeni mahdollisuudet opiskella avoimessa yliopistossa. Ai tällaistakin voi! Sosiaalityö oli minulle ilmiselvä valinta. Otin varovaisesti Jyväskylän avoimesta yliopistosta alkuun kurssin tai pari, ajattelin, että katsotaan nyt mitä tästä tulee. Ja kas kummaa, yhtäkkiä olenkin tässä. Minä! Hakemassa yliopistoon! Niin sitä vaan on yhteiskuntatieteiden perusopinnot taskussa. Niin siellä on myös sosiaalityön aineopinnot ja viittä vaille sosiologiankin. Tulipa napsittua pisteet kieli- ja viestintäopinnoista ja jotain tieteen etiikkaa ja tieteen teoriaakin siinä sivussa päntättyä.

Haave lastensuojelusta hieman väistyi avoimen opintojen edetessä. Kuitenkin, kaltoinkohdellut lapset, mielenterveytensä ja päihteiden kanssa kipuilevat aikuiset ja muut yhteiskunnan heikompiosaiset ovat sydäntäni lähellä. Olen nähnyt miltä maailma näyttää ruohonjuuritasolla ja se ei ole ollut kaunista katsottavaa. Idealistinen minä sanoo, että haluan muuttaa maailmaa. Käytännönläheisempi minä haluaa tehdä työtä, jolla olisi vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Sellaista työtä, joka vaikuttaisi heihin, jotka eniten apua tarvitsevat ja joiden ääni tulisi saada kuuluviin. Tästä syystä olen kiinnostunut erityisesti rakenteellisesta sosiaalityöstä ja sosiaalityön tai sosiologisen tutkimuksen tekemisestä. Näkisin, että työhistoriani sekä tekemäni valinnat niin työ- kuin opiskeluelämässä ovat ohjanneet minua tiedostamattanikin tähän suuntaan.

Niinpä tänä keväänä korkeakoulujen yhteishaun alkaessa minä tartuin siihen. Joskin oman elämän ja tutkinto-opiskelujen yhteen sovittaminen näyttäytyy – rehellisesti sanottuna – haasteellisena. Asun kaukana kaikesta korpikuusen kannon alla, olen vakituisessa työsuhteessa eikä minun ole taloudellisesti mahdollista irtautua siitä, olen rakentanut elämäni tänne omakotitaloineen ja kesämökkeineen. Päätin siitä huolimatta hakea, sillä palo valmistua yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja sen myötä edetä omalla uralla on niin voimakas. Muistan, kuinka stressatessani kandidaatin tutkielman tekoa ennen kuin se oli edes ajankohtainen, heittäydyin Scarlett O’Haraksi ja päätin ”ajatella sitä sitten myöhemmin”. Uskon, että asioilla on tapana järjestyä, etenkin kun niiden eteen on valmis näkemään vaivaa ja motivaatio on korkealla. Sain kandidaatin tutkielmastani erinomaisen arvosanan. Uskon siihen, että maisterivaiheen opinnot ovat pitkälti itsenäisiä ja niitä voi suorittaa etänä ja verkossa ja näin ollen minun hanskattavissa.

MIKSI asia jysähti tajuntaani erityisesti juuri tänään johtuu siitä, että avasin tänään viimeisen luennon, aloitin tänään viimeisen luentopäiväkirjani. Tämän jälkeen kysymys enää kuuluu:

minustako maisteri?

Kyllä, uskallan pohtia sitä ääneen, haaveilla avoimesti ja häpeilemättä. Vaikka ovet eivät yliopistoon ole vielä avautuneetkaan eikä takeita niiden avautumisesta ole. Voi olla, että petyn, voi olla, että en pety ja edessäni on koko maailma avoinna, uutta ja jännittävää, vaikeuksia ja voittoja ja työtä sekä ehkä uhrauksiakin vaativaa. Nyt sit vaan odotellaan pääsykoematskujen julkaisua tässä kuussa ja ensi kuussa koittavia pääsykokeita. Toivottavasti mun matka ei pääty niihin. Pitäkää peukkuja! ❤

 

Hei sinä – arvaa mitä?

Minä menin penkomaan vanhoja! Puhaltelemaan pölyä muistojen yltä! Sukelsin yli kolmekymmentä – mitä – yli neljäkymmentäkö vuotta taaksepäin, pyysin muita mukaan ja muut lähtivät, käänsin varoen vuonna kasiyks ensimmäisen kerran kiinni taiteltuja ruutupaperiarkkeja auki, joiden tekstissä s kiertyy itsensä ympäri ja jonka kaunokirjoitus on sellaista, jota minun sukupolvelleni ei enää opetettu. Minä voin tutustua sinuun, vaikka sinä et voi tutustua enää minuun.

Et malttanut pysyä hetkeäkään aloillasi, syöksyit elämään suin päin, ahmit maailmaa. Sinä karkasit yläkerran ikkunasta palotikkaita pitkin vapauteen eivätkä vanhempasi mahtaneet sinulle mitään, sinun vilkkaudellesi ja nokkeluudellesi. Mikä sinua ajoi? Oliko se elämän nälkä? Sinä halusit kaiken ja elämä oli sinulle juhlaa, joihin sinä saavuit ensimmäisenä ja lähdit viimeisenä. Se oli aamuöista jatzia, Bud Spenceriä ja Terence Hilliä ja kesäyön laitamyötäisessä pidit kaksin käsin taloa pystyssä. Sinä veit tyttöjä soutaen saareen, aina eri tyttöjä, ennen kuin törmäsit kartsalla siihen, joka veikin sinut. Se tyttö ei sinua ennestään tuntenut, mutta hänestä kumpusi sama villeys. Yhdellä sanalla, ”vappupusu!”, hän pysäytti sinut, rennon letkeän nuoren miehen kadulta, lukuisten muiden nuorukaisten joukosta. Sitä sinä et tiedä, että teidän tarinanne alkoi samalla tavalla kuin tarina, jota itse elän.

Epäkiinnostavat asiat luistelit kunhan nyt jotenkin, repäisit kirjasta oppikouluun mukaan sen päivän sivut ja sulloit ne muovipussiin. Mustat nahkaiset ajokenkäsi, ne joissa oli lukuisia kiliseviä solkia ja joita ikätoverisi kadehtivat ja nuoremmat katsoivat ylöspäin, eivät juuri koulun käytäviä kuluttaneet. Paitsi ehkä discoiltoina, kun oli sirpaa ja ritvaa ja saria ja merviä. Kielistä sinä sait ehdot ja jäit luokallesi, mutta matematiikassa loistit. Sekin sinun täytyi tehdä omin ehdoin. Et suostunut kahlittavaksi kaavoihin ja virnuilit opettajallesi, kuinka näinkin voi olla oikein. Ja vuosikymmeniä myöhemmin sinä virnuilit minulle naarmuisen pirttipöydän yli. Olit opettanut minut pelaamaan korttia ja laskemalla tiesit voittajan jo ennen kuin viimeinen kortti oli lyöty pöytään ja pisteet, kun minä vielä kaivoin laskinta esiin puhelimesta.

Sinä elit luonnossa ja luonnosta. Aina kun vaan mahdollista sinun oli päästävä kalastamaan. Uistelemaan, mato-onkimaan, virittelemään verkkoja jään alle. Kesät sinä heiluit heinätöissä, viskoit seipäille lehmille apetta talveksi ja käänsit kasvimaan naisesi punajuurille. Juhannuksena menitte minne vaan metsään telttailemaan. Perunat olivat kiehumassa ennen kuin telttakaan oli pystyssä ja lipsahtaneesta puukosta sormeesi saadun haavan sinä hoidit ratamonlehdillä. Kuljit kotimökkisi koivikoissa, tiesit mahtavan kallion, jolta hypätä uimaan ja upposit kumppareitasi myöten lammen rannan höttöiseen sammalikkoon. Sinussa kipunoi kiire kiireettömyyteen! Tuoksui tupakka.

Ei kolisseet tarinoissa luurangot komeroissasi. Onko näin todella vai minuako ne säästelevät, tytärtäsi, vai itseäänkö? Saatoit sinä olla paskiainen, varmasti olit, jokainen meistä joskus on. Riidanhaluinen ja kärkäs, kun joskus viina vei miestä eikä mies viinaa, mutta kunniallinen sellainen. Veit vihille naisesi. Kirkon rappusilla hymyilette parhaimmissanne, nainen maha pystyssä, kun ihminen sinä olet etkä susi, siihen aikaan sanottiin. Kotona syötät naiselle kermakakkua pikkulusikalla. Siinä rivarikaksiossa, jonka saitte, kun naitte myös pankin, ja sinä valssasit häiden jälkeen myös Nokialla. Naisella on suu raollaan ja ohimollaan kukkia ja sinun silmäkulmasi rypistyvät sikkuralleen. Silmissäsi asui aina nauru, ne hohottivat ja riemuitsivat, kun suustasi nauru purkautui vain hauskana suhinana, huulet ujosti supullaan.

Minulla on sinun virvelisi nyt. Minä tiedän, kuinka taimen puhkaistaan ja missä korvasienet kasvavat. Sen kaiken sinä opetit, siirsit minulle kannettavaksi. Sinä opetit minulle mitä ikävä tarkoittaa ennen kuin opin kirjoittamaan tai lukemaan. Oppimääräni ikävästä syventyi ennen kuin opin mitä on olla aikuinen, kun vasta niitä ovia kolkuttelin. Sinä et tiedä, että Tappara voitti Suomen mestaruuden kaksi kertaa tällä vuosikymmenellä, ja että silloin minua vähän itketti. Ja et tiedä sitäkään, että minä sotkeudun sanoihin sinisessä valossa, eksyn ruutuihin kellastuneessa paperissa ja että hengästyneenä tästä kaikesta minä kirjoitan kesken pönttöuunin lämmityksen puhelimeni muistioon:

Luulin kurkistavani sinuun. Mutta huomaankin tuijottavani itseäni.

Koska sinun levottomuutesi, se valtava levottomuus, on nyt minussa. Tunnenko minä sinut? Tunnenko minä itseni? Minullakin on vasemmassa silmässä huono näkö, minulla on sinun vino huumorintajusi ja sinun onneton kielitaitosi. Kenestä täällä puhutaan, kun kieli keskellä suuta opetellaan käärimään sätkää ja poltetaan se salaa vihreän Porin Matin luukku raollaan, kolistellaan käytävillä maihareissa, esitellään toinen seurustelukumppani, vaikka haaveillaan jo kolmannesta, kun lintsataan lukiosta ja karataan kahdeksi viikoksi Etelä-Suomeen? Minulle sinä olit Iskä. Ennen sitä sinä olit Kari ja Wiutsu ja Pörriäinen ja Kulti. Ja olet yhä edelleen, näitä kaikkia ja ties mitä muuta, sillä tarinat eivät lakkaa olemasta, vaikka sinä helvetti vieköön lakkasitkin.

55910133_341045446554668_3187801426617171968_n

Nyt tarvii teetä ja sympatiaa. Kuten eilen kerroin, kirjoittamisen opinnoissa omaelämäkerrallisen luovan kirjoittamisen kurssilla yhtenä tehtävänä on pureutua isovanhemman tai vanhemman elämään. Etsiä itselle niin tuttuun jotain uutta näkökulmaa, tehdä taustatutkimusta, kertoa tarinoita elämän taustalla. Viime yönä sain tämän tekstin kasaan ja palautettua juuri ajoissa. Tämän tehtävän tekeminen oli rankkaa. Se aukaisi minussa jotain syvälle sullottua, ei siis vain ikävää, vaan isäni muistelu toimi laukaisijana muuhunkin itsetutkiskeluun. Ja itsetutkistkelu, se ei ole kuulkaa mitään helppoa, kun se käy päälle odottamatta – ja toivomattakin. Mielenkiintoiset opinnot, täytyy sanoa…

Opintoihin liittyen, lue myös nämä:

Elämme mökkirantamme joen rytmiä

Kohtaamisia

Aloittavan kirjoittajan ajatuksia