Mikä on totta ja mikä ei?

HEIKKINEN Ei hitto! Luitteko sen mun tekstin synnytystalkoista? Siinähän on siis kyse naisen valinnoista, tehdäkkö lapsia vaiko ei, ja aborttipohdinnasta. Nii siinä lopussa mä laitoin sen miehen miettii rannan ruoppaamista ja mun ois niin tehny mieli kirjottaa sen naisen kommentiks ku se heitti sen raskaustestin siihen pöydälle, että hei ois tässä kuule muutaki ruopattavaa.

KOSONEN No miks et laittanu? Ois ollu ainakin persoonallinen ratkaisu. Ja sitä paitsi jo Rousseau korosti aikanaan just yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta kielellisessä ilmaisussa.

HEIKKINEN No siis ku en mä sit uskaltanu. Aattelin, että ei tolleen voi sanoo ja mitä ihmiset sit ajattelis musta ku onhan toi aika roisi ja mauton ilmaus. Et jotenkin mä sit kuitenkin päädyin kirjoittamaan siitä loppuratkasusta sellasen sievän ja pienen, tiiättekö, yhteiskunnallisesti hyväksyttävän paketin enkä paljastanu ihan kaikkea mitä ajattelen, vaikka tuolleen mä kyllä oisin ajatellu jos oisin ollu se nainen.

KOSONEN Hei, ettet kuule ois ollu tuossa itseyden ja oman äänen äärellä? Mä luin Celia Huntin kehittelemästä teoriasta, jossa hän puhuu kirjoittavasta minästä ja omasta äänestä. Hunt kirjoittaa itseyden tunnosta ja se meni jotenkin niin, että oman äänen löytäminen tarkottaa oman sisäisen elämän ja paperille kirjoitettujen sanojen välille luotua syvää yhteyttä. Okei, sä et kirjottanut niitä sanoja, mutta jos sun itsetuntemus tolla tavalla lisääntyy, niin sitä parempi kirjoittaja susta voi tulla.

HEIKKINEN Mut ei se tarina kertonu minusta. Tai ainakaan oikeastaan ei. En mä oo koskaan tehny positiivista raskaustestiä tai ollut mitenkään fyysisesti se nainen, mutta mun mieli sillä kyllä oli. Ja sit kun mun pari kaveria luki sen tekstin, nii ne ois kuulema voinu ihan täysin kuvitella mut sinne suolle kiroilemaan.

KOSONEN Niin niin, pointti onkin, että jos oot sinut oman ittes kanssa ja niiden ajatusten ja tunteiden ja mitä kaikkea sun päässä nyt liikkukaan, nii sitä paremmat mahdollisuudet sulla on päästä niiden sun luominen hahmojen pään sisään ja sit ne on uskottavia ja vapaita käyttämään omaa ääntään.

HEIKKINEN Ahaa. Mut kyllä täytyy sanoa, että mua häiritsee ku en oikein itsekkään tiiä, että mitä mä oikein loin. Ku ei se oo faktaa, mutta ei se kyllä oo täysin fiktiotakaan. Onks se sit sitä autofiktiota vai mitä ihmettä?

KOIVISTO No kyllähän sen synnytystalkoot vois tulkita omaelämäkerralliseksi tarinaksi, koska ympäristö on todellinen ja niin ku sanoit se nainen ajattelee just niin kuin sinä ajattelet. Mut koska tapahtumat ei ole faktaa, niin ei sitä silloin voida laskea muistelmiksi tai omaelämäkerraksi, siis jos nyt omaelämäkerralta vaaditaan sellaista autenttista totuudellisuutta. Autofiktio rikkoo lajien rajoja, ja pistää miettimään sitä, että mikä on totuuden ja fiktion suhde tekstissä.

KORHONEN Niin, mut toisaalta esimerkiksi Cohnin ja Rojolan mukaan autofiktiivistä on se, että kirjottajalla ja päähenkilöllä on sama nimi. Ja sähän kirjoitat siinä naisesta, et Piasta tai Heikkisestä tai minästä. Et se kyllä osaltaan etäännyttää sinut itsesi ja sen hahmon toisistaan ja alleviivaa kans sitä, että hei tää ei oo totta.

KOSONEN Hunt on määritelly sellasen ku fiktiivinen omaelämäkerrallisuus. Siinä voi vähät välittää faktoista, mutta tukeutua silti omiin muistoihin.

HEIKKINEN Ehkä se sit on niin. Ylipäänsä mua on pohdituttanu hirveesti noi asiat, että mikä on totta ja mikä ei.

KORHONEN No eihän täyttä totuutta oo mahdollista kirjoittaa edes!

HEIKKINEN Ai ei?

KORHONEN No ei. Meidän muisti on niin häilyväinen ja ylipäänsä kaikki tieto niin rajallista. Itse asiassa meidän muisti on aika vekkuli tapaus. Neisser jaotteli tän homman neljään eri tasoon. Et eka on niinku historiallinen itse eli tyyppi, joka on osallistunut niihin todellisiin tapahtumiin. Sit on se, että kuinka hän on kokenut ja hahmottanut tapahtumat. Kolmantena hän sit muistelee tapahtumia ja neljäntenä etappina hän sit vielä rakentaa uuden muistetun itsensä.

MIETTUNEN Joo, muistelu ei niinkään kerro siitä mitä oikeesti on joskus tapahtunut, vaan siitä, että mitä merkityksiä eri jutuille muistelija on antanu sillon tai antaa nyt.

HEIKKINEN No just joo! Saati sit jos ei ees kirjota omasta itsestään ja omista muistoistaan. Niin ku vaikka teksti mun isästä! Siis ensinnäkin tyyppi on kuollu, että se siitä sen omasta äänestä. Sit toisekseen mä haastattelin kolmea tyyppiä, jotka kertoivat omia muistojaan isästä. Ja sit kolmanneksi mä vielä tulkitsin ne muiden muistot ja kirjoitin mitä nyt kirjoitin. Pirustako minä voin tietää, että kirjoitinko sanaakaan totta vai loinko mä vaan jonkun ihan uuden hahmon, jonka nyt vaan kuvittelen olevan mun isä? Ja sit seki, niinku sä Miettunen sanoit joskus, että ”muistelija muistelee, mitä hän haluaa muistella” nii ai että mua riepo, kun kukaan ei sanonu mitään negaa mun isästä. Ku ei se oo mikään enkeli varmasti ollu.

MIETTUNEN Tässä on tärkeetä erottaa toisistaan muistaminen ja muisteleminen. Ja et menneiden juttujen muistaminen puhtaasti totuudenmukaisina on ihan mahdoton vaatimus. Sit kans näkökulma vaikuttaa muisteluun hirveesti, siis et kuka siinä muistelee.

HEIKKINEN No joo, isän sisarukset muistelee varmasti isää ihan eri näkökulmasta ku esimerkiksi mun äiti. Ja sit yhden näkökulmaongelman, tai haasteen, muisteluun varmaan toi sekin, että muistojen pyytäjänä olin tosiaan minä. Et ei muistelijat ehkä haluu muistella tai kertoo kuolleen miehen tyttärelle ihan mitä sattuu.

MIETTUNEN Jep. Muisteleminen on oikeestaan sama asia kuin kertominen, koska muisteluhetkellä menneisyys tavallaan tulkitaan uudestaan. Et joku asia on ehkä tapahtunu näin tai ollu noin, mutta muistelija saattaa antaa sille ihan uuden merkityksen ja päättää, että just tää on kertomisen arvoinen juttu. Sähän et periaatteessa tossa sun isäjutussa muistellu itse, mutta silti sä loit muistoista juonellisen kertomuksen.

KOSONEN Sitä sanotaan luovan merkityksellistämisen prosessiksi.

HEIKKINEN Joo, mä kerroin tarinan, jossa muiden muistelut isästä ja mun omat muistot jotenki tiivisty. Ja kertomus sit nivoutu tosi vahvasti muhun itteeni ja mun kokemuksiin itsestäni. Mä en oo varmaan koskaan kokenu kirjottamista yhtä rankkana, ku sillon. Ei siis isän tai kuoleman tai ikävän tai sellasen takia, vaan mun itteni. Kirjottamisprosessi aukas mun mielessä jonkun Pandoran lippaan ja sieltä rupes tulvimaan ulos kaikkea piiloon sysättyä paskaa ja tunteita.

KOSONEN Hah! Oot oman itseyden ja itsetuntemuksen äärellä jälleen!

KORHONEN Ja kirjoittamisen terapeuttisuuden ja voimaannuttavuuden myös. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ja säätelemään sun omia tunteita ja ymmärtämään paremmin ittees ja myös ympäröivää maailmaa.

HEIKKINEN Joo sä kerroitkin siitä Boltonin väittämästä, että kirjottaminen saattaa avata tiedostamattomiakin väyliä omaan itteen, ja sitä tää kyllä vahvasti oli. Ja tuskallista ja epämukavaakin, niin ku hän kuvaili sen saattavan olla!

KORHONEN Juu! Eakin ja Gusdorf mainitsevat myös, että omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on yksi itsetutkisteluun muoto ja että se auttaa kehittämään omaa itsetuntemustaan ja et sen avulla omaa elämää pystyy tarkastelemaan objektiivisemmin.

HEIKKINEN Huh, huh. Tää kurssi oli aivan huikea. En mä tiedä, ehkä mä opin jotain kirjoittamisestakin, joka tässä nyt alun perin koko homman idea on mulla ollu, mut siis yllärinä, aivan täydellisenä yllärinä, kyllä tuli tää matka johonkin omaan itseen. On tässä kyllä rämmittävää vielä edessä ja jotkut aukeemaan pyrkineet lippaat mä vielä löin päättäväisesti takas kiinni. Oliks se, Korhonen, Hunt joka kirjotti siitä fiktiivisen omaeläkerrallisuuden terapeuttisuudesta?

KORHONEN Oli joo.

HEIKKINEN Niinhän sä sanoit, että se sano, että ”se auttaa pääsemään kiinni torjuttuihin tunteisiin ja käsittelemään kipeitä tunteita antamalla niihin etäisyyttä” ja jotain tällaista mä kyllä todellakin tässä koin. Ja sit toinen juttu, että nyt tällä kurssilla mulle ehkä aukes vähän lisää se, että mitä sillä mystisellä kirjoittajan omalla äänellä oikein tarkoitetaan. Et ehkä mä sit jatkossa, hitto vieköön, uskallan kirjoittaa ruoppaamisesta, jos musta siltä tuntuu.

60003700_331322057582554_8422304874590371840_n

Siinäpä jälleen yksi näyte minun matkastani kirjoittamisen opiskelijana. En tiedä antaako nämä minun tekstit teille lukijoille yhtään mitään, mutta tällä kertaa ajattelin esitellä myös tätä teoreettisempaa puolta – että ei täällä niinku vaan luoda tarinoita seitin ohuissa punkuissa, vaan jokaisen kurssin taustalla on myös läjäpäin (teoria)kirjallisuutta, joihin täytyy tutustua ja joita pureskella. Kurssien lopuksi kirjoitetaan myös oppimispäiväkirja, ja tämä on nyt minun versioni luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen oppimispäiväkirjasta. Oppimispäiväkirjassa nimensä mukaisesti pohditaan omaa oppimista ja peilataan sitä jakson kirjallisuuteen.

Ja siis minähän olen maailman laiskin selaamaan yhtäkään opusta tai verkkoartikkelia. Oikeaoppisesti ja fiksusti opiskelevat tyypit kirjoittavat koko kurssin ajan omaa henkilökohtaista työpäiväkirjaa, tutustuvat kirjallisuuteen, hyödyntävät kirjallisuuden oppeja tehdessään kurssin tehtäviä. Ja sit on meikäläisiä, jotka lallattelee kurssin läpi ja sit muistavat viikkoa ennen oppimispäiväkirjan palautusta, että fuuuuuck. Että siis, petrattavaa olisi kyllä omissa opiskelumenetelmissä, jos tän nyt siis tosissaan ois tarkoitus olla sellaista määrätietoista ja ihan oikeasti kirjoittamisen oppimiseen tähtäävää. Että oikeesti tietäs vähän syvällisemmin, että mitä tässä on tekemässä, eikä vain laittelisi sanoja peräkkäin ja toivoisi parasta.

Tässä tehtävässä mä annan piutpaut kaikille maailman tieteellisen viittaamiseen säännöille ja annan palaa luovasti draamaillen. Hallitsen viittaamistekniikat kyllä, mutta ainakin toivottavasti näillä kursseilla niiden asioiden suhteen saa toimia luovasti. Lähteiden kirjoittajien sukunimet on kyllä laitettu asianmukaisesti (sekä itseni, tyylillisten ja tekstin yhtenäisyyden vuoksi käytän itsestänikin kolmatta persoonaa), mutta vuosiluvut ja sivut jätin merkkaamatta. Laitan kuitenkin postauksen loppuun, tieteen nimissä, käyttämäni lähteet. Kannattaa tutustua, jos omaelämäkerrallisuus ja muisti/muistelu kiinnostelevat! 🙂

No, joka tapauksessa, nyt on toinenkin kurssi jo loppusuorallaan ja kirjoittamisen opinnot jatkuvat taas syksyllä. Saas nähdä kohtaanko silloin ensimmäisenä proosan vai draaman – ja mitä kaikkea vielä itsestäni kohtaankaan.

Oppimispäiväkirjan lähteet:

Koivisto, M. 2005. Minähän se olen! Miten elämästä tulee fiktiota Pirkko Saision romaanissa Pienin yhteinen jaettava. Teoksessa Lyytikäinen, P., Nummi, J. & Koivisto, P. (toim.) Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. 177–205.

Kosonen, P. 2014. Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. Itsetuntemusta kirjoittamisen opettamiseen. Teoksessa E. Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito. Jyväskylä: Atena, 97–115.

Korhonen, P. 2016. ”Ihan ensimmäisenä huomauttaisin, että tämä on vääränlainen muisto” moniääninen, fiktiivinen omaelämäkerta ja sen terapeuttisuus. Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Kirjoittaminen. Pro gradu -tutkielma. Verkossa: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/50271/URN%3aNBN%3afi%3ajyu20160613303.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Miettunen, K.-M., 2014. Muistelu historiankirjoituksen haasteena ja mahdollisuutena. Teoksessa J. Hakkarainen, M. Harkimo & J. Virta (toim.) Muisti. Acta Philosophica Tamperensia (6). Tampere University Press, 167–177. Verkossa: https://moodle.jyu.fi/pluginfile.php/332165/mod_resource/content/1/Miettunen_Optimized.pdf

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s