Sisäinen marttani on epäkunnossa

Kevät meni jotenkin ohi. Sitten olikin yhtäkkiä kesä ja sekin meni. Jotenkin huomaamatta lipui sormien läpi. Koko kesän minua vaivasi tunne, aivan kuin odottaisin jotain tapahtuvaksi, mutta en tiedä mitä. Ja se jokin ei tullut. Nautin kyllä niistä melko harvoista ihanista lämpimistä kesäpäivistä, ja myös niistä sateisen kalseista. Mökillä kelpaa köllötellä missä säässä tahansa, milloin tahansa. Mutta minussa on asunut jonkinlainen tahmeus läpi näiden kuukausien. Se on näkynyt täällä blogissa kirjoittamattomina postauksina, jumiutumisena. Tuntuu, ettei minulla ole mitään sanottavaa tai jos onkin, niin ei vaan viitsi.

Kotona ja puutarhassa se on näkynyt erittäin epäkuntoisena marttana. Keväällä minua ei huvittanut ostaa yhden yhtä kesäkukkaa. Rapuille ei eksynyt orvokin orvokkia ja kaikki lukuisat ruukut, kipot ja kupit jäivät lojumaan orpoina varastoon. Kellarista kaivetut jorinin juuret ja pelargonia pääsivät kyllä ulos asti, mutta unohtuivat oman onnensa nojaan, hoitamattomiksi ja vaille rakkautta. Muhkeana kukoistanut raparperi jäi penkkiinsä, yhtäkään vartta ei tullut katkottua pakkaseen. Mansikat unohtuivat kauppaan, mustikoita ja puolukoita en ole jaksanut edes ajatella. Mehumaijan kaivoin varastosta vain viedäkseni sen lainaan naapuriin. Muutaman pikkupussukallisen sain ryöpättyä nokkosta pakkaseen hetkittäisessä kevätpäisyyspuuskassani ja keitettyä kattilallisen lipstikkakeittoa, mutta siihen se sitten jäi.

Mulkoilin keväällä myös kasvihuonetta sillä silmällä, että pah olkoot! Ajatus ei kuitenkaan saavuttanut miestä, sillä eräänä päivänä huomasin hänen istutelleen kasvihuoneeseen perinteisesti kurkkua, tomaattia ja paprikaa. Pinaattia ilmestyi myös ruukkuun, sekä oreganoa ja rosmariinia. Minun, normaalisti himoitsemani ja kieli pitkällä odottamani, kesäkurpitsat ja herneet jäivät kuitenkin tänä vuonna laittamatta. Tämä kesä oli tosin kehno kasvattaa mitään (eikä se johtunut vain minun tahmeudestani tai siitä, että kastelin rehuja koko kesänä ehkä vain kolme kertaa ja muuten kaikki hoiva ja hoito on jäänyt miehen harteille – mitäs raahasi!), sato on ollut todella nihkeä. Eikä niitä yrttejä ole kuivannut vieläkään kukaan talteen. Tai muistanut juuri hyödyntää ruuanlaitossa. Olen kantanut kaupasta paprikaa kotiin, kuullut miehen sanat meillä ois niitä kasvihuoneessakin, todennut ai niin ja lahjakkaasti unohtanut taas koko asian seuraavalla kauppareissulla ja piipannut uuden paprikan kassan läpi. Ei nyt oikein lähtenyt lentoon tämä hommeli.

IMG_20190729_122727_325

Minähän rrrrakastaisin kaikenlaista marttailua ja puuhailua. Haluaisin olla se tyyppi, joka oikeasti opettelisi hortoilemaan muutakin kuin sitä nokkosta ja joka tarpoisi metsässä keräämässä satoa talteen ja keittelisi mehut ja hillot. Joinain vuosina olen tätä ollutkin. Tänä vuonna nähtävästi en. Onneksi talouden miesmartta on kuitenkin pitänyt hommaa kasassa edes jollain tavalla ja korjannut epäkuntoisen sisäisen marttani jättämää ammottavaa aukkoa. Eilen pilkoin kaverina sipulia ja valkosipulia (ja sometin tämän yhteisen hetken tietenkin) kun hän innostui valmistamaan purkkitolkulla hauesta säilykettä. Säilykkeeseen sentään laitettiin mausteeksi viime vuonna kasvatettua ja kuivattua chiliä, hah, marttapiste! Viime viikolla puolestaan pääsin syömään syksyn ensimmäistä sorsaa. Sadonkorjuuta sekin, eh?

Joku viisas sanoi minulle kun märisin epämarttamaisuuttani, että eihän se onneksi haittaa, kivojen juttujen ei kuulukaan olla pakollista suorittamista. Se on erinomaisen totta se. Ehkä tänä vuonna, tiedostamattakin, ajatukseni ovat suuntauneet tähän syksyyn ja jo ensi viikolla (!!!) alkaviin opintoihin. Ehkei mielessäni ole vain ollut sijaa muulle. Kerään energiaa siis siihen, järjestelen kalenteria, semisti panikoin mitä tapahtuu ja milloin ja miten. Keskitän ajatukseni pohtimaan opintosuunnitelmia ja hyväksi lukuja, tämän syksyn kuvioita ja muun muassa sellaisia pikkuseikkoja, kuin että missähän minä mahdollisesti asun ensi vuonna. Paprikoita saa jatkossakin kaupasta.

Punkun aiheuttama akuutti herkkyyskohtaus

Tiedättekö te mitä on rakkaus? Mitä on rakastaa ja olla ja rakastettu? Ja mikä on se juju, joka pitää sen rakkauden yllä? Vaikka se koko systeemi osaa pahimmillaan olla aika helevetin vaivalloista ja kirosanoja. Se osaa olla kuorsausta korvan juuressa kun itse painii unettomuuden kanssa, se osaa olla leivänmuruja keittiön tasoilla, väsyneitä hyväilemättömiä kausia, salamannopeita äsähdyksiä. Ja samalla se voi olla parasta maailmassa. Leikattuja ruohokenttiä, suulle suikattuja suukkoja ennen töihin lähtöä, vapautta toteuttaa itseään, karrelle palaneita kastikkeita kun kesken keittiöpuuhien…no, niin.

Minähän olen kirjoittanut meidän suhteestamme, rakkaudesta, yli kymmenvuotisesta matkastamme paljon. Niin kuin esimerkiksi täällä, osin fiktion keinoin, siitä kuinka tapasimme ja minusta ja hänestä tuli me.

Olen kirjoittanut ja lukenut siitä, kuinka kommunikointi ja ymmärtäminen ja toisen kunnioittaminen ja eroavaisuuksien hyväksyminen ja kuunteleminen ovat niitä avainjuttuja. Olen paapattanut ja vaatinut ja ollut avoimena ja antavana, väliin toki kirskuen ja nitkutellen, paikkaa hakien ja päätä seinään hakaten…

…ja sitten törmään yhteen runoon, joka kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tiivistää koko humpan juonen:

Picture_20190816_232548007

Tuossa se on, vastaus.

(Ja ei, tämä ei ole maksettu eikä pyydetty eikä toivottu eikä edes runoilijan etukäteen tietämä mainos. Tämä on vain Facebookin feedissä törmätty ja screenshotattu upean upea Elina Salmisen runo, joka punkun siivittämänä aiheutti harvinaislaatuisen ja akuutin herkkyyskohtauksen.)

Kanojen tipukuume

Valoa-blogin Heiskaska huuteli Instassa, että kanojen kuulumisista olisi kiva lukea. No mikäpäs siinä, tässäpä niitä nyt siis tulee pitkästä aikaa!

Tänä kesänä totesin huokaisin jokseenkin leipääntyneen ja huvittuneen sekaisena, että ei tämä kanafarmarointi ainakaan leiville lyö. Talviaikaan, koska annamme kanojen elellä mahdollisimman pitkälle luonnonrytmin ja kanojen omien tarpeiden mukaisesti, munahanat ovat suurimman osan aikaa kiinni, sillä pimeys ja talvi on sulkasadon ja höyhenpeitteen uusimisen aikaa. Tänä kesänä puolestaan kolme kanaa kuudesta päätti heittäytyä pesään kökkimään tipukuumeissaan. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että hautojilta ei munan munaa tipu niin kauan kuin hullutus jatkuu. Tässä kohtaa emme antaneet kanojen toteuttaa luontaisia tarpeitaan, vaan keräsimme sitkeästi munat alta pois ja kannoimmepa myös itse hautojatkin pihalle jaloittelemaan. Sielläpä ne sitten pöyhkeinä ja pörhistyneinä nappasivat pikaisesti jotain syötävää ja kaahottivat tärkeinä takaisin pesään heti kun silmä vältti.

Tärähtäneimmät sitoutuneimmat tähän hautomishommaan olivat silkkikana Merja sekä suht isokokoinen sekuli Keinonen – nämä kaksi viettivät pesässä valehtelematta useamman viikon. Meidän vakkarimamma Hertta, joka on saanut hautoa vuosien aikana useamman pesueen ja hoitanut ne varmasti ja kunniakkaasti, kävi myös tovin verestämässä muistojaan, mutta totesi (onneksi) melko pian, että kesällä on muutakin kivaa puuhaa ja jätti hömpötykset sikseen. Joka tapauksessa Merja ja Keinonen viettivät aikaa samassa pesässä viikkotolkulla – vierekkäin, päällekkäin, onnellisesti sulassa sovussa keltaisista pörröpalloista haaveillen.

Picture_20190814_171410175

Haaveillen nimenomaan, kuten sanottu. Jossain vaiheessa sitkeinkin taipuu ja tällä kertaa me ihmiset voitettiin tää homma. Tällä hetkellä kaikki kuusi kanaa munivat jälleen, hautomahommat on unohdettu ja elämä on taas mallillaan. Tai ainakin melkein mallillaan. Tein nimittäin huomion, että nyt sitä tärähtäneitä vasta ollaankin. Seurailin erään illan kanojen kotkotuksia niiden seikkaillessa vapaana pitkin pihamaata. Huomio kiinnittyi Keinoseen ja Merjaan. Ne kaksi lyllersivät menemään kahteen pekkaan. Ei siinä vielä mitään, mutta sitten Keinonen kuopi maata, päästi suustaan kanaemojen ja kukkojen käyttämän kutsukluklutuksen täääällä ois herkkujaaa tuu syömääään ja niin Merja kipitti herkkujen ääreen, joita Keinonen hänelle auliisti etsi ja jakoi. Tämä toistui useamman kerran ja olin tippua penkiltä kun tajusin! Kökittyään yhdessä pesässä Keinonen nyt sitten ilmeisesti sai kananaivoihinsa ajatuksen, että tämän huomattavasti itseään pienemmän silkkikana on oltava, mitäpä muutakaan, kuin HÄNEN OMA TIPU! Että käy se homma sit näinkin. Mikäpäs siinä, toisen tarve lisääntyä sai nyt sitten tyydytyksen ja toinen…no, toinen saa herkkuja ja hellää huomiota.

Tällaista tämä on, kanafarmarin elo. Sitä luulisi, että näin kuuden vuoden jälkeen olisi jo nähnyt kaiken, mutta aina sitä vaan pääsee yllättymään näiden kotkottajien kanssa.

Kun draamakuningatar sairastaa

Jos olisin mies, olisin ihan sairaan ärsyttävä. Mutta koska olen nainen, niin olen vain suloisen avuton ja huomionkipeä. Minut, joka siis juuri oli päässyt kehumasta sairastavansa todella harvoin, kaatoi petiin flunssa, lämpöily ja kaikki niiden mukanaan tuomat oireet. Viikonloppuna oireilu alkoi tirskuttelulla ja pienillä vilunväristyksillä. Ajattelin, että no jaa hätäkös tässä, tuskinpa tämä paria päivää kauempaa kestää. Väärin. Nyt viidentenä aamuna kuvittelin olon olevan jo ihan jees, ja lähdin iloisena hoitamaan niinkin raskasta hommaa kuin kanojen ruokkiminen. Palasin sieltä puolikuolleena, kaaduin sohvalle yltäpäältä hiestä kylpien ja täristen, päässä humpaten. Oman ihanuutensa tähän tuo vielä se, että koska ihan oikeasti sairastan harvoin ja vielä harvemmin kuumeilen, on pienikin lämmönnousu minulle yhtä kuin kooma. Niinpä olen jotakuinkin vuoteenomana ja märisen maailman paskuutta ja kaiken vääryyttä. Ja koska kaikki on paskaa ja väärin, niin on ihan sama missä sitä makaa, joten keräsin itseni ja panadol hottini ja netflixini ja kaupasta kinuamat suklaani autoon ja lähdimme mökille. Mies viettää vapaata auringon lämmössä (niin! mistä se sekin just nyt päätti ilmestyä!?!) ja minä vedän villasukkia ja vilttiä tiukemmalle ympärilleni.

68467199_1410511082429215_106052582308315136_n

Koska sairastaminen on kökköä, ja minunlaisilleni draamakuningattarille asteen verran vielä kökömpää, on tärkeää tehdä elämä niin mukavaksi kuin suinkin. Ensinnäkin viihdettä täytyy olla. Kirjan lukemiseen ei tukkoisilla aivoillaan ja kivistävillä silmillään jaksa keskittyä, joten minulle viihde on yhtä kuin Netflix. Viihdyttävintä ja turvallisinta on myös valita sieltä katsottavaksi jokin ennestään hyväksi havaittu. Itse aloitin Jane The Virginin kaudet alusta, koska se jos jokin on täydellisen kevyttä, hauskaa ja tyhjäpäistä. Toisekseen hemmottelua pitää olla. Minulle se tarkoittaa (mökillä) saunaa, pehmoisia villasukkia ja villapaitaa, rentouttavaa ja rauhoittavaa appelsiininkukkahydrolaattia, oikeasti toimivaa salvaa kipeisiin nenänpieliin ja rohtuviin huuliin (luottosalvani on Frantsilan 11 yrtin hoitosalva, kakkoseksi kiritti Feelingin Erste Hilfe -balsami), lämmittävää inkivääriteetä ja tuhottomasti herkkuja. Kolmanneksi seuraa ja huomiota pitää olla. Oli se sitten oma kumppani, koira, kissa, gerbiili tai ihan kuka tahansa messengerin, whatsappin tai instagrammin päässä.  Tärkeää joka tapauksessa on, että on edes joku, jolle voi ääni väräjäen huokailla olotilan kurjuutta ja niistää merkitsevästi kymmenes nenäliinatollo täyteen sitä itseään ja joka joko käpertyy kylkeesi tai jalkoihisi tuhisemaan tai lähettää sydänemojin.

Huomion- ja seurankipeydestä puheen ollen olen myös sitkeästi yrittänyt pusutella tuota parisuhteemme toista osapuolta. Koska myötä- ja vastamäessä, jaettu vitutus on puoli vitutusta ja yhdessä sängyn pohjalla jaettu Netflix-aika olisi tässä kiireiseksi muotoutuneessa elämässä varsinainen lottovoitto (räkäisellä logiikallani en tosin ole ottanut huomioon sitä, että kuka sitten hakisi kaupasta suklaata tai keittäisi teevettä.) Yhtä sitkeästi hän on kuitenkin kääntänyt minulle myös toisen posken. Pöpöjen välttelyn lisäksi tähän saattaa olla syynä myös viidettä päivää päällä viruneet villatakki ja pieruverkkarit, homssuinen tukka, vetistävät ja lurpottavat silmät, rään kurlaaminen ja valkosipulille löyhkäävä hengitys. Mene ja tiedä, mutta luulisin, että hemaisevan seksikkäällä pörröpäällä ja sänkykamarisilmillä ei haeta ihan tätä.

Joka tapauksessa, olen täällä nyt ihan hirveeeeeen surkeana ja parkana ja kipeänä ja koska kaikki muut kanavat on jo käytetty, niin päätin kirjoittaa aiheesta vielä blogipostauksen. Kommenttikenttä on avoin, olkaa hyvä, saa sääliä. ❤