Kanojen tipukuume

Valoa-blogin Heiskaska huuteli Instassa, että kanojen kuulumisista olisi kiva lukea. No mikäpäs siinä, tässäpä niitä nyt siis tulee pitkästä aikaa!

Tänä kesänä totesin huokaisin jokseenkin leipääntyneen ja huvittuneen sekaisena, että ei tämä kanafarmarointi ainakaan leiville lyö. Talviaikaan, koska annamme kanojen elellä mahdollisimman pitkälle luonnonrytmin ja kanojen omien tarpeiden mukaisesti, munahanat ovat suurimman osan aikaa kiinni, sillä pimeys ja talvi on sulkasadon ja höyhenpeitteen uusimisen aikaa. Tänä kesänä puolestaan kolme kanaa kuudesta päätti heittäytyä pesään kökkimään tipukuumeissaan. Tämä tarkoittaa siis myös sitä, että hautojilta ei munan munaa tipu niin kauan kuin hullutus jatkuu. Tässä kohtaa emme antaneet kanojen toteuttaa luontaisia tarpeitaan, vaan keräsimme sitkeästi munat alta pois ja kannoimmepa myös itse hautojatkin pihalle jaloittelemaan. Sielläpä ne sitten pöyhkeinä ja pörhistyneinä nappasivat pikaisesti jotain syötävää ja kaahottivat tärkeinä takaisin pesään heti kun silmä vältti.

Tärähtäneimmät sitoutuneimmat tähän hautomishommaan olivat silkkikana Merja sekä suht isokokoinen sekuli Keinonen – nämä kaksi viettivät pesässä valehtelematta useamman viikon. Meidän vakkarimamma Hertta, joka on saanut hautoa vuosien aikana useamman pesueen ja hoitanut ne varmasti ja kunniakkaasti, kävi myös tovin verestämässä muistojaan, mutta totesi (onneksi) melko pian, että kesällä on muutakin kivaa puuhaa ja jätti hömpötykset sikseen. Joka tapauksessa Merja ja Keinonen viettivät aikaa samassa pesässä viikkotolkulla – vierekkäin, päällekkäin, onnellisesti sulassa sovussa keltaisista pörröpalloista haaveillen.

Picture_20190814_171410175

Haaveillen nimenomaan, kuten sanottu. Jossain vaiheessa sitkeinkin taipuu ja tällä kertaa me ihmiset voitettiin tää homma. Tällä hetkellä kaikki kuusi kanaa munivat jälleen, hautomahommat on unohdettu ja elämä on taas mallillaan. Tai ainakin melkein mallillaan. Tein nimittäin huomion, että nyt sitä tärähtäneitä vasta ollaankin. Seurailin erään illan kanojen kotkotuksia niiden seikkaillessa vapaana pitkin pihamaata. Huomio kiinnittyi Keinoseen ja Merjaan. Ne kaksi lyllersivät menemään kahteen pekkaan. Ei siinä vielä mitään, mutta sitten Keinonen kuopi maata, päästi suustaan kanaemojen ja kukkojen käyttämän kutsukluklutuksen täääällä ois herkkujaaa tuu syömääään ja niin Merja kipitti herkkujen ääreen, joita Keinonen hänelle auliisti etsi ja jakoi. Tämä toistui useamman kerran ja olin tippua penkiltä kun tajusin! Kökittyään yhdessä pesässä Keinonen nyt sitten ilmeisesti sai kananaivoihinsa ajatuksen, että tämän huomattavasti itseään pienemmän silkkikana on oltava, mitäpä muutakaan, kuin HÄNEN OMA TIPU! Että käy se homma sit näinkin. Mikäpäs siinä, toisen tarve lisääntyä sai nyt sitten tyydytyksen ja toinen…no, toinen saa herkkuja ja hellää huomiota.

Tällaista tämä on, kanafarmarin elo. Sitä luulisi, että näin kuuden vuoden jälkeen olisi jo nähnyt kaiken, mutta aina sitä vaan pääsee yllättymään näiden kotkottajien kanssa.

8 vastausta artikkeliin “Kanojen tipukuume”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s