Kun draamakuningatar sairastaa

Jos olisin mies, olisin ihan sairaan ärsyttävä. Mutta koska olen nainen, niin olen vain suloisen avuton ja huomionkipeä. Minut, joka siis juuri oli päässyt kehumasta sairastavansa todella harvoin, kaatoi petiin flunssa, lämpöily ja kaikki niiden mukanaan tuomat oireet. Viikonloppuna oireilu alkoi tirskuttelulla ja pienillä vilunväristyksillä. Ajattelin, että no jaa hätäkös tässä, tuskinpa tämä paria päivää kauempaa kestää. Väärin. Nyt viidentenä aamuna kuvittelin olon olevan jo ihan jees, ja lähdin iloisena hoitamaan niinkin raskasta hommaa kuin kanojen ruokkiminen. Palasin sieltä puolikuolleena, kaaduin sohvalle yltäpäältä hiestä kylpien ja täristen, päässä humpaten. Oman ihanuutensa tähän tuo vielä se, että koska ihan oikeasti sairastan harvoin ja vielä harvemmin kuumeilen, on pienikin lämmönnousu minulle yhtä kuin kooma. Niinpä olen jotakuinkin vuoteenomana ja märisen maailman paskuutta ja kaiken vääryyttä. Ja koska kaikki on paskaa ja väärin, niin on ihan sama missä sitä makaa, joten keräsin itseni ja panadol hottini ja netflixini ja kaupasta kinuamat suklaani autoon ja lähdimme mökille. Mies viettää vapaata auringon lämmössä (niin! mistä se sekin just nyt päätti ilmestyä!?!) ja minä vedän villasukkia ja vilttiä tiukemmalle ympärilleni.

68467199_1410511082429215_106052582308315136_n

Koska sairastaminen on kökköä, ja minunlaisilleni draamakuningattarille asteen verran vielä kökömpää, on tärkeää tehdä elämä niin mukavaksi kuin suinkin. Ensinnäkin viihdettä täytyy olla. Kirjan lukemiseen ei tukkoisilla aivoillaan ja kivistävillä silmillään jaksa keskittyä, joten minulle viihde on yhtä kuin Netflix. Viihdyttävintä ja turvallisinta on myös valita sieltä katsottavaksi jokin ennestään hyväksi havaittu. Itse aloitin Jane The Virginin kaudet alusta, koska se jos jokin on täydellisen kevyttä, hauskaa ja tyhjäpäistä. Toisekseen hemmottelua pitää olla. Minulle se tarkoittaa (mökillä) saunaa, pehmoisia villasukkia ja villapaitaa, rentouttavaa ja rauhoittavaa appelsiininkukkahydrolaattia, oikeasti toimivaa salvaa kipeisiin nenänpieliin ja rohtuviin huuliin (luottosalvani on Frantsilan 11 yrtin hoitosalva, kakkoseksi kiritti Feelingin Erste Hilfe -balsami), lämmittävää inkivääriteetä ja tuhottomasti herkkuja. Kolmanneksi seuraa ja huomiota pitää olla. Oli se sitten oma kumppani, koira, kissa, gerbiili tai ihan kuka tahansa messengerin, whatsappin tai instagrammin päässä.  Tärkeää joka tapauksessa on, että on edes joku, jolle voi ääni väräjäen huokailla olotilan kurjuutta ja niistää merkitsevästi kymmenes nenäliinatollo täyteen sitä itseään ja joka joko käpertyy kylkeesi tai jalkoihisi tuhisemaan tai lähettää sydänemojin.

Huomion- ja seurankipeydestä puheen ollen olen myös sitkeästi yrittänyt pusutella tuota parisuhteemme toista osapuolta. Koska myötä- ja vastamäessä, jaettu vitutus on puoli vitutusta ja yhdessä sängyn pohjalla jaettu Netflix-aika olisi tässä kiireiseksi muotoutuneessa elämässä varsinainen lottovoitto (räkäisellä logiikallani en tosin ole ottanut huomioon sitä, että kuka sitten hakisi kaupasta suklaata tai keittäisi teevettä.) Yhtä sitkeästi hän on kuitenkin kääntänyt minulle myös toisen posken. Pöpöjen välttelyn lisäksi tähän saattaa olla syynä myös viidettä päivää päällä viruneet villatakki ja pieruverkkarit, homssuinen tukka, vetistävät ja lurpottavat silmät, rään kurlaaminen ja valkosipulille löyhkäävä hengitys. Mene ja tiedä, mutta luulisin, että hemaisevan seksikkäällä pörröpäällä ja sänkykamarisilmillä ei haeta ihan tätä.

Joka tapauksessa, olen täällä nyt ihan hirveeeeeen surkeana ja parkana ja kipeänä ja koska kaikki muut kanavat on jo käytetty, niin päätin kirjoittaa aiheesta vielä blogipostauksen. Kommenttikenttä on avoin, olkaa hyvä, saa sääliä. ❤