Missä mennään nyt – ajatuksia elämänmuutoksesta

Ajatukset askartelevat jossain pitkällä tulevaisuudessa. Tai pitkällä ja pitkällä, oikeastihan tammikuu on jo ihan kohta käsillä, mutta jollain tapaa se tuntuu kuitenkin niin kovin kaukaiselta. Ajatukset alkavat usein sanoilla sitten kun tai eivät pääse syntymään kunnollisiksi ajatuksiksi saakka, koska siihen on vielä aikaa, turha miettiä vielä.

Lillun tällä hetkellä sellaisessa hieman ärsyttävässä välitilassa. En ole vielä sisäistänyt olevani opiskelija, koska elämäntilanne ei ole juurikaan muuttunut. Käyn edelleen töissä, asun kotona, opiskelu ja elämän koodaus kalenteriin ei juuri eroa siitä, kun opiskelin avoimessa. Se tuntuu ristiriitaiselta. Samaan aikaan tosi höh!hiltä ja pienesti kateelliseltakin, kun Facen feedi täyttyy kaikenlaisista tiedotuksista opiskelijariennoista ja mielenkiintoisen kuuloisista (tiede)tapahtumista. Että siellä ne mun fuksikamut saapi nauttia opiskelijaelosta heti täysin siemauksin. Samaan aikaan tuntee kiitollisuutta ja onnea siitä, että on kotona. Saa kyöhnätä miehen kainalossa, pallotella karvaelukoita, tienata roposia tulevaisuuden makaronia varten. Ja samalla kuitenkin haalia kasaan edes jonkin verran tutkintoon vaadittavia opintopisteitä. Olla matkalla maisteriksi.

70863110_1451622111651445_659057474531229696_n

On tämä vähän tällaista pööpöilyä nyt. Juu olen laittanut asuntohakemuksen vetämään ja juu olen syöttänyt näppäimistö sauhuten hyväksilukuhakemuksia menemään. Olen saanut vastauksiakin: suuri osa avoimen opinnoista menee läpi, kandini on tsekattu ja kypsyysnäyte hyväksytty, HOPS on syksylle ja keväälle rakenneltu, vaikka aikamoisen turhauttavalta palapeliltä se alkuun tuntuikin. Olen jo palautellut muutamia etätehtäviä ja lukenut maanantaina koittavaan ihkaensimmäiseen tenttiin. Olen myös tuttuun tapaan venytellyt raukeasti kukkasohvalla koira kainalossa, ja tuuminut, että sitten huomenna.

Odotan (kauhunsekaisella) innolla tammikuuta ja sitä, että silloin toivottavasti pääsen muuttamaan. Astumaan siihen ihan oikeaan opiskelijaelämään. Piiiiitkän avoimessa opiskelun jälkeen huomaan kaipaavani opiskelun kokonaisvaltaisuutta. Pääosin kun opiskeluni on tähän saakka ollut yksin puurtamista. Pidän siitä kyllä todella paljon, ja ryhmätyöt on edelleenkin saatanasta, mutta haluan päästä kokemaan myös yliopiston käytävät, epämukavat penkit luentosaleissa, lukupiirit, lounastauot. Haluan päästä osaksi kyykkyviinejä ja hivenen krapulassa raahaavia aamuja.

Odotellaan siis, ja samalla nautitaan tästä ihan tavallisesta arjesta ennen kuin kaikki kääntyy aivan ylösalaisin.

Karjalan tytöstä savolaiseksi!

Nyt kuulkaas erakkomaisuuteenkin taipuvaista pikkukaupungin naista vedetään epämukavuusalueelle niin, ettei jalkapohjat tahdo enää osua maanpinnalle. Siis tämmöstä, joka on asunut koko ikänsä samoissa maisemissa, rakentanut tänne oman kotikolonsa ja rakastunut rutiineihinsa. Viime viikolla alkoi yliopisto-opinnot ja olin viikon intoa ja jännitystä puhkuen Kuopion kampuksella orientoitumassa (siis, informaatioähkyilemässä jonninjoutavasta ja bilettämässä siis juomassa kympin viinipulloja baarin nurkassa ja niinku sellasta tärkeetä ja akateemista). Sen viikon aikana tuli erittäinkin selväksi, että suunnitelmani mahdollisimman pitkälle vedetyistä etäopinnoista, kotona asumisesta ja töissä jatkamisesta voi unohtaa täysin. Tässä käy siis juuri niin kuin sen pelottavimman skenaarion maalailinkin – minä muutan Kuopioon.

Asiastahan ollaan tässä pitkin kesää miehen kanssa keskusteltu ja viimeisin keskustelu käytiin erittäin kypsästi ja aikuismaisesti messengerin välityksellä minun hengaillessa kampuksella ja miehen siivotessa kissan mielenosoituskakkaa keittiön lattialta. Nyt keskustelut sitten muuttuivatkin teoriasta todellisuudeksi. Päätin kuitenkin, että tänä syksynä en vielä liikauta persaustani mihinkään. Jatkan töitä vuoden loppuun, asun kotona ja teen etänä niitä harvoja kursseja, mitä etänä voi tehdä. Lisäksi otan omakustanteisesti kurssin-pari avoimen puolelta pakollisesta sivuaineesta. Ettei tämä syksy nyt kuitenkaan ihan valuisi hukkaan ja menisi syljeskellessä kattoon. Samalla tässä jää aikaa hoitaa kaikkia käytännön asioita – asuntolainan maksamis(maksamattajättämis)suunnitelmia, kämpän hakua, KELAn kiemuroihin syventymistä vuosien jälkeen, kainalossa hipsuttelua.

70320676_392762994774166_5969528882401902592_n

Tammikuussa minun olisi sitten tarkoitus pakata kamat ja muuttaa, mikäli vaan jonkinlainen luukku siihen mennessä järjestyy. Aion olla aivan sekopäinen ja vetää t o d e l l a k i n mukavuusalueeni rajat uusiksi ja hakea, vielä tällaisena vanhana kääkkänä, SOLU-ASUNTOA. Mietin, että otetaas tämä nyt sitten ihan tosissaan seikkailuna, sukelluksena opiskelijaelämään, jota en ole koskaan kokenut. Pää täyttyy to do -listoista ja sellaisista tosiasioista kuin, että minullahan ei ole sänkyä tai kattolamppua tai juustohöylää.

Ajatukset ja mieli vetävät rallia. Huomasin orientaatioviikon alkupäivinä toteuttavani vanhaa toimintamalliani – sysäsin epäilykset ja epävarmuuden, pelot ja ahdistukset jonnekin syvälle ja suorastaan yli-iloitsin ja yli-intoilin. Tämä on minulle varsin tuttua. Hyvin usein olen elämäni aikana jättänyt negatiiviset ajatukset ja kokemukset joko täysin käsittelemättä tai suhmuroinut ne vain pintapuolisesti – pääni sisällä on siis varsinainen pandoran lipas, jota ei parane mennä raottelemaan (ainakaan ennen kuin on valmiiksi hyvä terapeutti valkattuna). En siis tarkoita sitä ettenkö olisi innoissani ja kovasti odottanut tätä kaikkea! Totta kai olen. Mutta totta kai tähän myös liittyy hirvittävän paljon kaikkea pelottavalla tavalla uutta ja haasteellista. Kuten nyt esimerkiksi sellainen pikkuseikka, että minun ja miehen yhdessä rakennettu elämä kääntyy ainakin pariksi vuodeksi aivan ylösalaisin. Voisi siis sanoa, että tässä ollaan aikamoisen kriisin keskellä, ja pienimuotoisen romahduksenkin onnistuin tässä kehittelemään, kun kaiken sen överiksi vedetyn jippiijippiihulabaloon alta puski todellisuus pintaan. Joskin se on vain positiivista, sillä sehän tarkoittaa, että käsittelen näitä asioita. Positiivista on myös se, että olemme tässä yhdessä. Kannustaen ja tukien, uudenlaista tulevaisuutta yhdessä suunnitellen.

Asioilla on tapana järjestyä, on mantrani, jota olen toistanut itselleni jo kuukausitolkulla. Asioilla on tapana järjestyä.