Yksin kotona

Viime viikonloppuna minulla oli poikkeuksellisesti töissä kaksi peräkkäistä tuplavuoroa ja sunnuntainen vapaapäivä muuttui vielä kaupan päällisiksi iltavuoroksi. Työtunteja kolmeen päivään kertyi siis kolkytäneljä. Vaikka meidän työ onkin pääasiassa varsin leppoisaa ja kevyttä (ainakin fyysisesti) veivät nämä vuorot minusta mehut aika tehokkaasti. Toisen tuplavuoron jälkeen oli heti kotiin saavuttua pakkoa nostaa jalat seinälle. Naureskelin siinä, että tämäkö on se nykypäivän versio lauantai-iltaisesta ”korkkarit kattoon” -hurlumheistä. Ja seuraavan yönä nukuin katkeamattomat kaksitoista tuntia. Itse asiassa, olisin saattanut nukkua jopa iltavuorosta pommiin, jos kello ei olisi ollut herättämässä.

Nyt nautiskelen parista vapaapäivästä. Näillä vapailla päätin (jälleen, öhöm) jättää myös kouluhommat vähemmälle huomiolle, muutamia vasemmalla kädellä tehtyjä pikkusäätöjä lukuun ottamatta. Kurssit kun ovat nyt melko hyvällä mallilla, ainakin siltä osin kuinka niihin itse pystyn vaikuttamaan. Olen siis lähinnä venynyt kotona pyjamabanaanina, nukkunut hyvin ja syönyt sitäkin paremmin.

Tänään alkoi miehen vapaat. Yllättäin, jälleen vuoromme menevät ristiin. Hän on vapailla, kun taas minä aloitan huomenna yövuoroputken. Hän päätti lähteä mökille pariksi yöksi, kyseli minuakin mukaan. Hyvin olisin tänään voinut sinne seuraksi yöksi lähteä, koska kykenen siellä(kin) kyllä nukkumaan tarvittavat unet ennen yövuoroon lähtöä, ja ihanaahan siellä aina on. Kyllä ajatus kahdenkeskisestä ajasta saunoineen ja hämyisine tunnelmineen kynttilän valossa houkutti, etenkin kun jo päivätolkulla harmaana ja ankean likaisena näyttäytynyt sää ja maisema päätti muuttua leppoisan talviseksi – lunta sataa hiljakseen ja ruma, ruskea ja vettynyt maa on taas peittynyt puhtaan valkoiseen kepeään lumivaippaan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta minua vielä enemmän houkutti ajatus olla yksin. Aivan yksin, täydellisessä hiljaisuudessa. Lauantai-aamuna, toisen tuplavuoroni alkaessa, heräsin kun kelloradio pärähti soimaan Irinan biisiä juuri tarkalleen kohdasta ”mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa…” ja siinä aamun pimeydessä, katkenneen unen ja alkavan päivän tahmeudessa, minua nauratti se kaikessa osuvuudessaan ja ironisuudessaan. Mutta ei se tosiaan kaukana totuudesta ollut, ja viimeistään nyt ollaan juuri siinä pisteessä. Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa.

78064186_1513127862167536_8976229821822533632_n

Niinpä tässä minä olen. Yksin ja hiljaa kissojen kanssa. Mies tietenkin otti koiran mukaan mökille ja huhheijaa millaisen autuuden sekin osaltaan tuo tähän ihan vaan olemiseen. Riki on siis maailman helpoin koira ja suurimman osan ajasta se vaan pötköttelee tyytyväisenä tai röhköttelee vaaleanpunaisella lelupossullaan. Mutta se myös seuraa minua kaikkialle, hötkeltää ja rymistelee makuupaikaltaan pystyyn ja perään riippumatta siitä olenko matkalla jääkaapille, vessaan, sekoittamaan pönttiksen pesää tai kuuhun. Se myös on mustasukkainen kissoille antamastani huomiosta ja vinkuu ja kiukkuaa ja tunkee kuonoaan syliin heti välittömästi jos käteni ojentuu silittämään kissaa tai lässyttää rakkauden sanoja jollekulle muulle kuin hälle. Ollakseen siis varsin leppoisa ja hiljainen tapaus on se myös ajoittain erittäinkin näkyvä ja kuuluva.

Tässä minä olen hiimaillut hiljakseen. Tehnyt pieniä kotitöitä, hoitanut muutamia Tärkeitä Velvollisuuksia, työntänyt makaronilaatikon uuniin ja valmistanut salaattia. Koska miesväen ollessa huomenna poissa ja minun nukkuessa ennen yövuoroa, ei huomenna ole ketään lämmittämässä tönöä. Ja näillä pikkupakkasilla taloa täytyy lämmittää päivittäin, joskin näillä säillä siihen riittää ihan vaan alakerran yhden uunin lämmitys. Joka tapauksessa, huominen lämmityskerta jää siis väliin, ja minähän en todellakaan halua palella kotona yhtään (ja yövuorokoomailu jo itsessään lisää palelua), mutta olen myös nuukapetteri enkä halua napsaista sähköpattereita päälle kuin vain pakon edessä. Joten ennakoidessani tätä päätin täräyttää tulet talon kaikkiin pönttöuuneihin. Okei, voin sanoa, että nyt aivan varmasti pärjäillään mainiosti ylihuomiseen. Mutta todennäköisesti tulen viettämään ensi yön alastomana äksänä lattialla.

Yksi kissaa loikoilee ketarat ojollaan kukkaruukun takana ikkunalla. Toinen kissa tuhisee sohvalla vierelläni, kolmas selkäni takana sohvan selkänojalla näyttäen joltain Salvador Dalin maalaukselta. Minä heitin villasukat jalasta ja mietin lämmittäiskö saunan ihan vaan itselle.

Asiat järjestykseen

Marraskuu veti minut kanveesiin hetkeksi, mutta nyt elo ja olo alkaa taas tuntua hieman vähemmän tukalalta ja hieman enemmän kiinnostavalta. Oikeastaan voisi sanoa, että jo pelkästään tuon edellisen postauksen kirjoittaminen höllensi pahimpia kiristyksiä hartioilta ja päästä. Ehkä se, kun sisällä myllertävän sonnan pukee sanoiksi ja luvan kanssa luovuttaa hetkeksi, toimiikin yllättäin aika voimaannuttavana. Aina ei tarvitse olla niin helkkarin pätevä ja vahva, joskus saa kiukuta ja kuvaannollisesti heittäytyä lattialle X-asentoon. Etenkin marraskuussa, niin kuin myös postauksen kommenttilootassa lohdullisesti todettiin.

76762534_1506795976134058_8054784797949558784_n

Loppujen lopuksi karkasimme viime viikonlopuksi vielä mökille, joten siinäkin mielessä annoin kuupan levätä ja totesin kouluhommille huithait. Tenttikirja oli kyllä mukana, mutta pysytteli visusti repun pohjalla. Teki hirmuisen hyvää. Tämän täydellisen irtioton jälkeen kaikki maistui taas hieman paremmin. Kun lopulta kirjan aukaisin, tuli sen sisältöä ahmittua kerralla lähes puoleen väliin. Päässä oli taas tilaa ja vastaanottavuutta uusille ajatuksille ja tiedolle, kun se ei enää pörissyt sumuisena, väsyneenä ja raivokkaana.

74285705_1506796039467385_7148085272977080320_n

Kurssin toinen tenttikirja sitten puolestaan aiheutti harmaita hiuksia ja epätoivoa. Sitä kun ei tahtonut löytyä yhtään mistään. Kyseiseen kurssiin kuuluu kolme osatenttiä, jonka yhden olen jo tehnyt, toiseen lukenut ja siihen kolmanteen sitä kirjaa nyt metsästellyt. Kurssin suoritusaikaa on joulukuun puoleen väliin ja kenkkua tässä on se, että seuraavan kerran kurssi on suoritettavissa vasta keväällä – ja osasuoritukset eivät jää jemmaan. Jos en siis saa puuttuvaa kirjaa kätösiini ja viimeistä tenttiä suoritettua, menee myös aiemmat suoritukset hukkaan. Ja luonnollisesti keväällä on tietenkin odottamassa jo muutenkin valmiiksi varsinainen tenttisuma. Kirjan metsästys alkoi olla jo pienesti huvittavaa, koska onnistuin värväämään hommaan kavereita ympäri Suomen. Vaan ei löydy ei, ei meidän omista lähialueen kirjastoista, ei Kuopiosta, ei Jykylästä, Turusta eikä Tampereelta. Lopulta yksi ystäväinen unettomuustylsyyspäissään googlasi kirjan minulle kelpohintaan ebaysta. Ehtineekö deadlineen mennessä, en tiedä, mutta montaa roposta en menetä jos ei ehdi ja onpahan nyt ainakin hitto yritetty! (Opinko tästä jatkossa ennakoimaan paremmin? Todennäköisesti en.)

75450139_1506796059467383_1353356637489856512_n

Energiatasot pompsahti jopa niinkin korkealle, että innostuin siivoamaan kotona. Siis niinku muutenkin, kuin nappaamalla robo-imuriin virrat ja istahtamaan sohvalle kaljalle. Postauksen kuvat ovat seurausta samaisesta inspiksestä. Eipä pitkään aikaan ole juuri tullut otettuakaan kuin jotain räpsyjä instastoryyn. Tulipa samalla todettua, että ai että minä kyllä niin tykkään tästä meidän kodista. Vaikka suurimman osan aikaa täällä onkin kasoja siellä täällä, karvaa ja roskaa, tekemättömiä töitä ja näin talvella loputon lämmitysruljanssi. Niin silti. Meidän oma koti, ihan itse suunniteltu ja laitettu.

76605214_1506796139467375_1598442593979465728_n

Ihan supersuorittamiseksi hommelit meni siinä kohtaa, kun aivan extempore löysin itseni ystävämme KELAn sivuilta täyttämästä opintotuki- ja asumistukihakemuksia. Näitähän olen vältellyt kuin ruttoa (pankin kanssa asiointia lainan lyhennysvapaisiin liittyen välttelen kyllä edelleen), koska siis raha-asiat ja virastot ja lomakkeet ja yäähhh. Onnea kyllä verkkoasioinnissa on se, että suurin osa tiedoista on jo kivasti valmiina ja etenkin se, että ei tarvitse kommunikoida yhtään kenenkään kanssa. Toivottavasti homma hoituu loppuun asti yhtä näppärästi eikä edessä ole selvitä sitä ja ilmota tätä -shaibaa.

78075414_1506795982800724_4598024672351617024_n

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI! Menin tänään vielä sopimaan kaverin kanssa huomiselle lenkkitreffit! Että näin näppärä täti ja sydämellinen kodinhengetär olen ollut! Jo tässä on hienosti ansaittu yhdet tai kahdet keskiviikkoviinit, kun viikonloppuinen pönikkä tuolla keittiön tason nurkassa niin kovin huhuilee.

 

Väsyttäärgghh

Pohdiskelin pitkään, että lähdenkö edes kirjoittamaan tätä postausta. Märisemään väsymyksestä, (muka) kiireestä, totaalisesta mielen ja kehon velttoudesta, aikaansaamattomuudesta ja sanoinko jo, että väsymyksestä. Koska siis todellisuudessahan minulla on esimerkiksi loputtomasti vapaa-aikaa verrattuna moniin muihin ja kovin vähän mitään oikeasti hirvittävästi energiaa vieviä kotihommia tai muita velvollisuuksia. Kahden aikuisen ihmisen taloudessa ei juuri sotkua synny (paitsi elukat, voijumalauta miten paljon elukat voivat sotkea ihan vain olemassa olollaan) ja lisäksi olen onnistunut valkkaamaan sellaisen puoliskon, joka ei ainakaan vielä ole puolella sanalla puuttunut sohvalla valuvaan olemukseeni ja touhottaa tehdä pitkin pihaa ja torppaa yhtä sun toista. Niin että siis mikäs minä olen tässä väsymystä ja kiirettä valittamaan, kun monella muulla asiat ovat vielä huonommin.

Paitsi että minua v ä s y t t ä ä aivan jumalattomasti.

Juuri nyt nautiskelen piiiiitkistä vapaista, sillä työvuorolistaan oli kivasti yhdistetty yökkövapaat sekä muutama lomapäivä (jotka minun tulee siis pitää ennen vuoden loppua ja irtisanoutumista) – lallattelen vapailla siis yhteensä huikeat yhdeksän päivää, joista jäljellä on vielä kolme. Minullahan oli suuret suunnitelmat näille vapaille. Olin ajatellut, että tässäpä on mainiosti aikaa keskittyä opiskeluhommiin ihan täysillä ja silti jää aikaa oleskeluun ja mikä parasta, ihan vaan kotona oloon. Että tässäpä minä näppäränä tyttönä vetäisen yhden esseen kasaan ja lukaisempa tenttiikin ja tekaisen senkin verkossa pois ennen kuin työmaa taas kutsuu.

No kuinkas kävikään?

Viime viikon torstaina loppui siis yövuorot. Minulla oli sillekin päivälle ihan supersuunnitelma. Mies ja koira olivat mökillä, joten minä päätin, että sen ”nukkupäivän” otan rennosti kissojen kanssa. Omaa aikaa ja sellasta. Kävin kaupasta kaksi kassillista jonninjoutavaa herkkua ja mässyä just for me ja keskellä kirkasta (hahaha!) iltapäivää rojahdin kalja kädessä sohvalle silleen aaa että nyt! Siihenpä se sitten jäikin. Olin nukahtanut sohvalle, josta havahduin illalla, raahauduin sänkyyn ja nukkua posotin kepeesti kertaakaan heräämättä viistoista tuntia.

76894786_1499980503482272_3754076517949243392_n

Kuulostaa hyvältä, eikö? Todella rentoutunutta meininkiä ja omaa aikaa tuokin, täysin rikkoutumatonta. Tuostahan onkin hyvä tarttua toimeen, virkeänä ja levänneenä! Kyllä nyt lähtee! No ei lähtenyt. Pitkän pitkistä syvistä ja hyvistä unista huolimatta minä, joka nukun äärimmäisen harvoin päikkäreitä, nukahtelin perjantaina ja vielä lauantainakin hallitsemattomasti pitkin päivää enkä saanut siis aikaiseksi yhtään mitään muuta kuin ehkä orastavia makuuhaavoja. Vasta sunnuntaina alkoi tuntua siltä, että hei ok, oon ehkä hengissä.

Lepo on tärkeää, tiedän, ja sitä jaksan toitottaa kaikille muillekin. Lepo mitä ilmeisemmin oli myös minulle erittäin tarpeen, tämän teki kroppa, sumuinen pää ja auki pysymättömät silmät erittäin selväksi. Mutta tämän tiedostaminen ei kuitenkaan, tietenkään, koska olisihan se nyt ihan liian helppoa, tarkoita sitä, että asian hyväksyisi ja olisi itselleen armollinen. Ehei. Tällainen lorvailu pistää vaan ruoskan viuhumaan kiivaammin. Sinä saakelin laiskapaska vaan makaat siinä etkä saa mitään aikaan ja haiset ja kampaa nyt ees naamas ja ei se sun äijäkään tollasta loputtomiin katso. Itse asetetut deadlinet opiskeluhommien suhteen karjuu kalenterin sivuilta ja koiran karvat sikiävät keskenään nurkissa ja vedän kaksin käsin naamariin sipsiä ja karkkia. Että tätä menoa olen umpiväsyneen lisäksi stressipallo ja hyvää vauhtia tulossa myös läskiksi.

Niin ja tosiaan tuokin vielä – itse asetetut deadlinet. Todellisuudessahan minulla on aikaa rykäistä tuo essee kasaan vielä kolmisen viikkoa ja kahden pienen tentin suorittamiseen on aikaa vielä kuukausi, mutta ilmeisesti tässä nyt pitää olla itselleen ihan superilkeä ja suorittaa ja stressata ihan vaan vaikka suorittamisen ja stressaamisen ilosta. Siis sen sijaan, että suostuisi ymmärtämään ja hyväksymään sen tosi asian, että vuodesta toiseen marraskuut on perseestä ja henkilökohtainen helvetti ja antamaan itselleen edes vähän siimaa.

Ja ei, en hae nyt mitään vinkkejä tässä kuinka selättää kaamosväsymys. Luulen tietäväni jo kaiken. Juuri nyt haluan vain olla kiukkuinen ja väsynyt ja möyriä itsesäälissä ja tehdä juuri niitä vääriä valintoja (kuten valkata kaupasta sen suklaalevyn ja juoda liikaa kahvia, vaikka se kostautuu jälleen unettomalla yöllä) ja kasvattaa juuret sohvaan ja avautua lapsellisesti ja yhteistyökyvyttömästi somessa, koska kyllä tää vittu taas tästä.

Isäpuolelle

Täytyy sanoa, että näin vanhempana ja viisaampana poskia ja korvia kuumottaa, kun miettii omia teiniaikojaan. Sitä miettii, että jos voisi palata ajassa taaksepäin, niin nielaisisi kielensä ja laskisi kyntensä, silittelisi niskakarvansa siloisiksi ja miettisi asioita toisen kerran, kolmannenkin. Ei olisi niin helvetin kärkäs ja omaan poteroonsa asemoitunut.

Vaikka sellaistahan teiniys on. Kärkästä ja mustavalkoista ja niin kipeän ylpeää. Eikä se ollut helppoa hänellekään. Vasta näin jälkeenpäin tajuaa, että hänhän oli kolmekymppinen itse astuessaan isäpuolen ja isän elämään. Olisinko itse tämän ikäisenä valmis astumaan sellaisiin saappaisiin? Ottamaan vastaan sen hillittömän vastuun ja pysymään tyynenä? No en helvetissä olisi. Ei siis mikään ihme, että välillämme rätisi ja kipinöi. Kun kumpikaan ei oikein osannut olla. Kävimme kylmää sotaa, joka räiskähti avoimeksi huutotappeluksi puolikkaasta huolimattomasta sanasta. Äiti ja vaimo siinä keskellä hämmentyneenä, ymmärtämättä puolinakaan aikoina, että mitä ihmettä tapahtui.

Liekkö tuota ymmärtänyt aina itsekään.

Vuodet vieri, ja pään sisältö kasvoi ja kypsyi. Varmasti meillä molemmilla. Toiseen alkoi tutustua ihmisenä, ei kapinoivana teininä ja v*ttu et oo mun isänä. Sitä alkoi huomata, että hitto sehän onkin ihan hyvä tyyppi. Että se on aina läsnä. Kuka muu vaihtaisi minun pyörääni nastarenkaan? Kuskaisi töihin kun taivaalta tulee räntää vaakatasossa? Soittaisi, että tule syömään paistettua kuhaa? Tai soittaisi muuten vaan, kun sinusta ei oo mitään kuulunu. Kuka muu kehuisi minua vahvaksi, ja toisaalta asettuisi yhtä raivokkaasti vastaan kun oma pää vetää kierroksille eikä missään ole mitään tolkkua? Kyllä me edelleenkin ajoittain keskustellaan huutamalla, mutta se on erilaista kuin ennen. Nyt mukana on kunnioitusta, ainakin minulla häntä kohtaan.

Ylppärit

Vuosia hän on esitellyt minut tuttavilleen ”miun tyttönä” (ja lisännyt pikkupräntillä perään, että no ei oo mun tyttö mut plapla). Aiemmin pidin tärkeänä tuota pikkupränttiä. ”Et oo mun isä” eli minussa pitkään vahvana. Toisaalta puhtaan kapinoinnin vuoksi, toisaalta siksi, että tuntui jollain tapaa väärältä pitää jotakuta muuta isänä, kuin oikeaa isää. Tuntui, kuin siinä jotenkin loukkaisi omaa isäänsä, astuisi hänen reviirilleen ja varpailleen, tekisi hänestä jotenkin vähempiarvoisen. Myöhemmin olen tajunnut ajatusteni nurinkurisuuden. En usko, että kukaan tai varsinkaan oma isäni, olisi koskaan pitänyt vääränä sitä, että lapsen ja nuoren elämässä on luotettavia ja huolta pitäviä aikuisia. Niitä tarvitsee vielä nytkin, muka viisaana muka aikuisena.

Hän on ollut elämässäni reippaasti yli kaksikymmentä vuotta. Hän on se, joka on ottanut vastaan kohtuuttomat myrskyt, kasvukivut ja temppuilut. Hän on ollut myös se, jonka kanssa on ollut ihan hillitömän hauskaa ja jonka kanssa olen käynyt syviä keskusteluja. Nykyään mielessä ailahtaa lämpö, kun isäpuoli hellästi kutsuu omaksi tytökseen. Ei isyys ole pelkkää biologiaa.