Isäpuolelle

Täytyy sanoa, että näin vanhempana ja viisaampana poskia ja korvia kuumottaa, kun miettii omia teiniaikojaan. Sitä miettii, että jos voisi palata ajassa taaksepäin, niin nielaisisi kielensä ja laskisi kyntensä, silittelisi niskakarvansa siloisiksi ja miettisi asioita toisen kerran, kolmannenkin. Ei olisi niin helvetin kärkäs ja omaan poteroonsa asemoitunut.

Vaikka sellaistahan teiniys on. Kärkästä ja mustavalkoista ja niin kipeän ylpeää. Eikä se ollut helppoa hänellekään. Vasta näin jälkeenpäin tajuaa, että hänhän oli kolmekymppinen itse astuessaan isäpuolen ja isän elämään. Olisinko itse tämän ikäisenä valmis astumaan sellaisiin saappaisiin? Ottamaan vastaan sen hillittömän vastuun ja pysymään tyynenä? No en helvetissä olisi. Ei siis mikään ihme, että välillämme rätisi ja kipinöi. Kun kumpikaan ei oikein osannut olla. Kävimme kylmää sotaa, joka räiskähti avoimeksi huutotappeluksi puolikkaasta huolimattomasta sanasta. Äiti ja vaimo siinä keskellä hämmentyneenä, ymmärtämättä puolinakaan aikoina, että mitä ihmettä tapahtui.

Liekkö tuota ymmärtänyt aina itsekään.

Vuodet vieri, ja pään sisältö kasvoi ja kypsyi. Varmasti meillä molemmilla. Toiseen alkoi tutustua ihmisenä, ei kapinoivana teininä ja v*ttu et oo mun isänä. Sitä alkoi huomata, että hitto sehän onkin ihan hyvä tyyppi. Että se on aina läsnä. Kuka muu vaihtaisi minun pyörääni nastarenkaan? Kuskaisi töihin kun taivaalta tulee räntää vaakatasossa? Soittaisi, että tule syömään paistettua kuhaa? Tai soittaisi muuten vaan, kun sinusta ei oo mitään kuulunu. Kuka muu kehuisi minua vahvaksi, ja toisaalta asettuisi yhtä raivokkaasti vastaan kun oma pää vetää kierroksille eikä missään ole mitään tolkkua? Kyllä me edelleenkin ajoittain keskustellaan huutamalla, mutta se on erilaista kuin ennen. Nyt mukana on kunnioitusta, ainakin minulla häntä kohtaan.

Ylppärit

Vuosia hän on esitellyt minut tuttavilleen ”miun tyttönä” (ja lisännyt pikkupräntillä perään, että no ei oo mun tyttö mut plapla). Aiemmin pidin tärkeänä tuota pikkupränttiä. ”Et oo mun isä” eli minussa pitkään vahvana. Toisaalta puhtaan kapinoinnin vuoksi, toisaalta siksi, että tuntui jollain tapaa väärältä pitää jotakuta muuta isänä, kuin oikeaa isää. Tuntui, kuin siinä jotenkin loukkaisi omaa isäänsä, astuisi hänen reviirilleen ja varpailleen, tekisi hänestä jotenkin vähempiarvoisen. Myöhemmin olen tajunnut ajatusteni nurinkurisuuden. En usko, että kukaan tai varsinkaan oma isäni, olisi koskaan pitänyt vääränä sitä, että lapsen ja nuoren elämässä on luotettavia ja huolta pitäviä aikuisia. Niitä tarvitsee vielä nytkin, muka viisaana muka aikuisena.

Hän on ollut elämässäni reippaasti yli kaksikymmentä vuotta. Hän on se, joka on ottanut vastaan kohtuuttomat myrskyt, kasvukivut ja temppuilut. Hän on ollut myös se, jonka kanssa on ollut ihan hillitömän hauskaa ja jonka kanssa olen käynyt syviä keskusteluja. Nykyään mielessä ailahtaa lämpö, kun isäpuoli hellästi kutsuu omaksi tytökseen. Ei isyys ole pelkkää biologiaa.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s