Terkkuja tylsyydestä

Metsästin erääseen tenttiin kirjaa kissojen ja koirien kanssa, ja lopulta pyysin oman kirjaston tätiä etsimään sen vaikka jostain perähikiältä. Kirja löytyi Tampereen AMK:n kirjastosta ja päätin, että olkoonsa postilakot ja maksakoonsa itsensä siitä kipeähköksi, pakko vielä laittaa sekin viimeinen kortti pöytään ja yrittää edes, ettei kurssi jää roikkumaan kevään muutenkin täyteen tenttisumaan. Onnekseni sain kuin sainkin tämän kirjan sitten hyppysiini, jipiii! En kuitenkaan ollut varautunut henkisesti siihen, että sen lisäksi, että opus oli in English, oli se myös kokoa tiiliskivi ja tentin suorittamiseen minulla oli tuolloin aikaa kymmenen päivää. Hain lohtuviinin ja päätin ajatella asiaa uudestaan seuraavana päivänä.

Hienosti ajattelinkin. Seuraavana päivänä kahlailin tiiliskiveä läpi iltapäivän verran. Näiden opiskeluvuosien saatossa olen oppinut ainakin opiskelutekniikoita: mitään turhaa en lue ja mihinkään jonninjoutavaan en aikaani hukkaa. Skannailin kirjasta läpi omasta mielestäni olennaiset ja päätin siltä samalta istumalta kokeilla, että no mitäs se tentti sanoo. Ja hah, mähän vetäsin sen läpi ihan tosta noin vaan! No joo, enemmän tässä oli kyllä sellaista hauki on kala -suorittamisen makua eikä niinkään luetun sisäistämistä, mutta ihan sama, tehty mikä tehty. Loppujen lopuksi sain viime viikolla tehtyä kaksi tenttiä, eli tämän vuoden viimeiset on somasti paketissa.

78925406_2539522729500037_4753863257129746432_n

Opiskelun saralla menee nyt muutenkin varsin ansiokkaasti – tänään ”lintsaan” ensimmäistä kertaa yliopisto-opintojen aikana. Kuopiossa olisi ollut pari lähituntia höpönpöppö-kurssista, ja tämän kurssin ensimmäinen tapaaminen oli jo aivan uskomattoman turhauttavaa ajanhukkaa. Laitoin ennen tätä viimeistä tapaamista opettajalle sähköpostia ja kysyin onko kurssilla läsnäolopakko. Käsittääkseni opettajien ja ylipäänsä yliopistohyyppien on tarkoitus olla tiedonjaon ammattilaisia, mutta vastaus tähän kyselyyn oli jotain niin ympäripyöreää shaibaa, että ei tosi. Tai ehkei he sitten saa sanoa, että ei tarvitse osallistua tai jotain? No joka tapauksessa päätin nyt sitten olla se ”yliopisto-opiskelija, joka ottaa itse vastuun oppimisestaan” ja tulkita viestin niin, että joo ei tartte tulla. Tänään aamulla opiskelukaveri laittoi viestiä, että erinomaisen hyvä päätös jäädä kotiin, tämä kerta oli kuulema vielä turhempi kuin se ensimmäinen. (Tähän kurssiin sisältyi muuten myös JO LUOJAN KIITOS PALAUTETTU ryhmätyö, mutta en halua kirjoittaa siitä sen enempiä, koska pelkästään sen ajattelu herättää halun repiä naamansa irti.)

Viime päivinä olen ollut, ja tulen vielä olemaan, heitteille jätetty ja pääasiassa vapailla. Suurimmaksi osaksi aikaa olen rötväillyt miten sattuu. Syön mitä nyt kaapista sattuu löytymään (tai menen äidille…) vaikka ennakoin yksin jäämistä hamstraamalla ruuanlaittotarpeita, nukun ja valvon vääriin aikoihin, syön aamupalaksi suklaata ja iltapalaksi jäätelöä. Eilen poistuin kotoa jopa sen verran, että kävin hakemassa postista uudet talvipopot. Osallistuin siis Black Friday -hullutuksiin tsekkaamalla kenkien tarjonnan, kun sellaisille oli oikeastikin tarve. Tai no, eihän se nyt sitten kuitenkaan ihan niin mennyt. Minulla on todella hyvät ja siistit luottokengät, siis maiharit, mutta kaipasin niiden rinnalle jotain kevyempää ja pehmoisempaa ja helpommin jalkaan sujautettavaa (koska onhan ne nyt melko jäykät, niissä on satametriä kengännauhaa ja painoa tuhat kiloa). Sen sijaan, että olisin sitten tilannut ne kevyemmät, pehmoisemmat ja helpommat, klikkasinkin ostoskoriin kiilakorkokengät. Ehh. No, mutta ne on oikein söpöt ja sisätilatepsuttelun perusteella mukavan tuntuisetkin.

79687158_1491609754334078_7603037668150083584_n

Ja sitäpaitsi ne tulee olemaan minun kaupunkikengät. Hörähtelin tuossa yksi ilta kaverille kun tajusin, että ensi vuodesta alkaen minulla tulee olemaan niin kaupunkikoti kuin maaseutukoti. Hän on mahdollisesti tulossa Kuopiossa käymään omilla asioillaan ja tiedusteli josko siinä samalla treffattas. Kerroin, että tottahan toki minä voin saapua kaupunkikotiini viinille kun niin sovitaan, vaikka pääasiassa alkuvuoden vietänkin täällä maaseuturesidenssiäni (ja lipitin samalla sitä alle kymmenen euron punkkuani pikkurilli pystyssä).

No, joka tapauksessa, tämä parin tunnin kotoa poistuminen (saatoin käydä myös samalla ostamassa lisää kynttilöitä ja tuikkukippoja ja jäätelöä) aiheutti tilanteen kotona. Ensinnäkin joku oli oksentanut olkkarin lattialla, toisekseen joku oli pieraissut hiekkikseen niin, että minulta meinasi lähteä taju kun avasin kotioven ja kolmanneksi henkilökunnan hetkittäinen poissaolo aiheutti nälänhädän. Lisäksi olen pistänyt merkille, että Riki on viime aikoina kunnostautunut oppimalla paljon kaikenlaista uutta (vaikka väittävät, että vanha koira ei muka uusia temppuja oppisi!). Se on muun muassa keksinyt pöydiltä varastelun jalon taidon uudestaan sitten kakaraiän. Sohvapöydällä nenän korkeudella olevat miun herkut ja ylipäänsä ihmisten ruuat saa olla rauhassa (kop kop), mut aa että kissanruuat on vissii liian kova vastus ja heti ku selkänsä kääntää käy keittiön tasoilla kuhina kilinkolinräksis. Sit se keksi, että kotonakin saa nukkua sängyn jalkopäässä. Mut ei kerrota Jerelle ja en mie nyt vaan mitenkään huomaa jos yks kolkyt kiloo hyppää sänkyyn heti kun aamuvuoroon menijä sulkee oven kiinni perässään…Sit hää hoksas kans, että osaa haukkua ja on siis, gasp, vahtikoira. Postipate pysähtyy lootalle VOUVOUVOU, Jere tulee kotiin VOUVOUVOU, lunta tippuu katolta VOUVOUVOU, vittu aura-auto VOUVOUVOU. Erityisen kivaa kesken unien korvan juuressa kajahtava maailmanlopun metakka jostain hiton oravasta. Että juu, kyllä on tämä arki ja kotielämä välillä niin glamourin täyteistä ja seesteistä, että se kaupunkikoti kuulostelee ajoittain oikein kiehtovalta ja houkuttelevalta (ihan kaikella rakkaudella).

79838519_2631500566928692_7314759918509096960_n

Kaikenlaista pientä, ja vähän isompaakin, on onneksi tullut tehtyä ja havainnoitua. Mutta jotenkin olen nyt tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minulla on ehkä liikaa vapaata enkä osaa hyödyntää vapaa-aikaani oikeastaan mitenkään. Näin niin kuin pitemmän päälle kukkasohvalla löhöily ja loputon Netflix-virta alkaa käydä jo varsin puuduttavaksi – ja uskomatonta että oikeasti sanon tämän ääneen – minulla on tylsää. Mutta sitten taas toisaalta minussa myös asuu tämä loputon velttous enkä tylsyydestä huolimatta saa kuitenkaan aikaiseksi oikein mitään, jolla itseään piristäisi. Tässähän kun voisi esimerkiksi aloittaa tammikuisiin tentteihin valmistautumisen, kaivaa joulukoristeita esiin, leipoa, lenkkeillä, tehdä lumitöitä (haHAHAHAH no ei oikeesti, kyllä ne huhtikuussa sulaa), lukea kirjoja tai tavata ihmisiä. Kaikenlaista sitä voiskii jos vain viittis.

 

Mitä se mieskin sanoo?

Opiskelukuvioni ja parisuhteeni tila on herättänyt jossain määrin kysymyksiä. Tosin nämä kysymykset, kuten että no mitäs se mieskin sanoo, ovat kuitenkin olleet sellaisia ihan hyväntahtoisen uteliaita. Ei tässä nyt sentään enää viiskytluvulla eletä, vaikka ymmärrän kyllä, jos hieman vanhemmassa polvessa meidän ratkaisut nostattavatkin kulmakarvoja ja aiheuttavat hienoista nikottelua.

En tässä nyt kuitenkaan pidä itseäni, tai suhdettamme, mitenkään uniikkina ja ratkaisua hurjan järisyttävänä. Ihmiset kun tuppaavat elämään elämiään hyvin eri tavoin. Jotkut seuraavat kaavaa yhteen muuttoineen, lapsineen ja papin aamenineen, jotkut taas eivät muuta missään vaiheessa saman katon alle. Myös elämä kuljettaa ja etenkin pitkissä parisuhteissa voi olla jos vaikka millaista muutosta – työkuviot noin niin kuin esimerkiksi voivat vaihdella siten,  että niitä on tai ei ole tai työt onkin toisella paikkakunnalla. Puhumattakaan kaikesta muusta mitä elämässä saattaa eteen tupsahtaa.

Uskallan kuitenkin väittää, että meidän valkkaama ratkaisu ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä kuitenkaan. Yli kymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen kai harvemmin laitetaan koko pakkaa sekaisin jos ei ole ihan pakko – ja meidän tilanteessahan pakkoa ei ole. Minä nyt vaan haluan opiskella ja tämä opiskelu nyt sattuu tapahtumaan toisella paikkakunnalla parinsadan kilometrin päässä. Kun yhtä hyvin voisin haluta jatkaa tätä mitä meillä on. Vakkariduunit paikoissa, joissa kuitenkin viihtyy, tasainen ja hyvä toimeentulo, ihana koti ja vuosien saatossa hyviksi hioutuneet rutiinit. Joten ymmärtäähän tuo, että kysymyksiä herää ja hieman erilainen, normista poikkeava tilanne, kiinnostaa.

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että no se sano: pitäähän tämä nyt loppuun asti katsoa kun olet jo niin ison työn tehnyt. Tämä taisi itse asiassa olla ensimmäinen vastaus jonka sain, kun syyskuussa orientaatioviikolta soittelin kotiin ja kerroin, että sisso, eipäs taidakaan etäopiskelut onnistua. Tällä ”isolla työllä” hän tarkoitti sitä, että olin jo paiskinut avoimessa yliopistossa kursseja sisään läjäpäin ja mennyt vielä ja päässyt Itä-Suomen yliopistoon sisään. Halustani jatkaa opintoja etäopintohaaveen kariuduttua ollaan totta kai keskusteltu enemmänkin kuin yhden ilmoitusluontoisen puhelun verran ja kahdesti, kerran minun aloitteestani ja toisen kerran hänen, on myös kohdattu aamuöinen oluen ja viinin siivittämä ahdistuskeskustelu valojen sammuessa ja mörköjen herätessä. Tuolloinkin tosin tultiin siihen tulokseen, että enhän minä tässä ole mihinkään katoamassa, vain rahat! Hahaa.

78213172_1001359343576710_2725862837640495104_n

Vaikka en mitään patriarkaalista meininkiä kannatakkaan enkä sellaista elä, niin pakko kuitenkin todeta, että kyllä mulla vaan on hyvä mies. Parisuhteessa kun eletään (ja ollaan naimisissa niin pankin kuin eläinten kanssa), niin omat valinnat vaikuttavat vääjäämättä toiseen, ja vaikka ei suoranaisesti luvan kysymisestä olekaan kyse, niin ei isoja elämän kokoisia päätöksiä vaan voi tehdä huomioimatta toista ja toisen mielipidettä asiaan. Tai no toki voi, mutta silloin ei pidä yllättyä jos niiden päätöstensä kanssa elääkin sitten jatkossa ihan keskenään. Minun onnekseni parisuhteen toinen osapuoli on tukenut minun opiskeluhaaveitani alusta alkaen ja vaikka se, kuitenkin loppujen lopuksi varsin lyhyeksi hetkeksi yhteisessä elämässä ja arjessa, vaatiikin uhrauksia etenkin häneltä, on molemmilla selkeänä päämääränä ja tavoitteena myös yhdessä jaettu tulevaisuus – ja tällä uhrauksella mahdollisesti vieläkin valoisampi ja antoisampi sellainen.

Tällaisista postauksista voi tulla lukijoille sellainen fiilis, että jaa jaa mitäs tää nyt tässä yrittää vakuutella itselleen tai muille ja että onkohan siellä paratiisissa nyt kuitenkaan kaikki ihan näin hyvin kuin annetaan ymmärtää. No, en yritä vakuutella ketään ja asiat ovat juuri näin kuin kerron. Tietenkään tällaisia päätöksiä ei tehdä yhdellä tai kahdellakaan keskustelulla, vaan asiaan palataan uudestaan ja uudestaan. Yhdessä tehtyä päätöstä nämä keskustelut eivät ole horjuttaneet eivätkä muuttaneet, mutta kääntelemällä ja vääntelemällä eri skenaarioita varmistetaan juuri se, että ollaanhan edelleen samalla kartalla ja sukset samaan suuntaan. Muutokset herättävät aina mitä pöljempiä ajatuskehriä ja mielen mörköjä, ja siitä syystä aiheeseen on aina hyvä palata. Jotta molemmilla on varmasti hyvä olla ja jotta mahdollisia tarvittavia korjausliikkeitä voi tehdä heti kun tilanne niin vaatii.

Ja totta kai tulevaisuus mietityttää, uusi rooli etäsuhteilijana jopa pelottaa ajoittain, riippumatta siitä tiedosta, että suhteen perustukset ovat kunnossa. Toisaalta taas tuossa kalenteria päivittäessäni huomasin, että kappaskippas näyttääkin siltä, että voin viettää alkuvuoden hyvinkin pitkälti kotosalla (vaikka kämppä Kuopiossa onkin jo olemassa)! Niinpä käytännössä tästä hurjan jännittävästä elämänmuutoksesta ei varsinaista – tai ainakaan kovin suureellista – elämänmuutosta kuitenkaan ensimmäisen lukuvuoden aikana tulekaan näkymään. Muutoin kuin toki taloudellisesti ja siten, että lähes kymmenen vuoden jälkeen minusta tulee päätoiminen opiskelija työssä käyvän statuksen sijaan. Whee!