Mitä se mieskin sanoo?

Opiskelukuvioni ja parisuhteeni tila on herättänyt jossain määrin kysymyksiä. Tosin nämä kysymykset, kuten että no mitäs se mieskin sanoo, ovat kuitenkin olleet sellaisia ihan hyväntahtoisen uteliaita. Ei tässä nyt sentään enää viiskytluvulla eletä, vaikka ymmärrän kyllä, jos hieman vanhemmassa polvessa meidän ratkaisut nostattavatkin kulmakarvoja ja aiheuttavat hienoista nikottelua.

En tässä nyt kuitenkaan pidä itseäni, tai suhdettamme, mitenkään uniikkina ja ratkaisua hurjan järisyttävänä. Ihmiset kun tuppaavat elämään elämiään hyvin eri tavoin. Jotkut seuraavat kaavaa yhteen muuttoineen, lapsineen ja papin aamenineen, jotkut taas eivät muuta missään vaiheessa saman katon alle. Myös elämä kuljettaa ja etenkin pitkissä parisuhteissa voi olla jos vaikka millaista muutosta – työkuviot noin niin kuin esimerkiksi voivat vaihdella siten,  että niitä on tai ei ole tai työt onkin toisella paikkakunnalla. Puhumattakaan kaikesta muusta mitä elämässä saattaa eteen tupsahtaa.

Uskallan kuitenkin väittää, että meidän valkkaama ratkaisu ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä kuitenkaan. Yli kymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen kai harvemmin laitetaan koko pakkaa sekaisin jos ei ole ihan pakko – ja meidän tilanteessahan pakkoa ei ole. Minä nyt vaan haluan opiskella ja tämä opiskelu nyt sattuu tapahtumaan toisella paikkakunnalla parinsadan kilometrin päässä. Kun yhtä hyvin voisin haluta jatkaa tätä mitä meillä on. Vakkariduunit paikoissa, joissa kuitenkin viihtyy, tasainen ja hyvä toimeentulo, ihana koti ja vuosien saatossa hyviksi hioutuneet rutiinit. Joten ymmärtäähän tuo, että kysymyksiä herää ja hieman erilainen, normista poikkeava tilanne, kiinnostaa.

Lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että no se sano: pitäähän tämä nyt loppuun asti katsoa kun olet jo niin ison työn tehnyt. Tämä taisi itse asiassa olla ensimmäinen vastaus jonka sain, kun syyskuussa orientaatioviikolta soittelin kotiin ja kerroin, että sisso, eipäs taidakaan etäopiskelut onnistua. Tällä ”isolla työllä” hän tarkoitti sitä, että olin jo paiskinut avoimessa yliopistossa kursseja sisään läjäpäin ja mennyt vielä ja päässyt Itä-Suomen yliopistoon sisään. Halustani jatkaa opintoja etäopintohaaveen kariuduttua ollaan totta kai keskusteltu enemmänkin kuin yhden ilmoitusluontoisen puhelun verran ja kahdesti, kerran minun aloitteestani ja toisen kerran hänen, on myös kohdattu aamuöinen oluen ja viinin siivittämä ahdistuskeskustelu valojen sammuessa ja mörköjen herätessä. Tuolloinkin tosin tultiin siihen tulokseen, että enhän minä tässä ole mihinkään katoamassa, vain rahat! Hahaa.

78213172_1001359343576710_2725862837640495104_n

Vaikka en mitään patriarkaalista meininkiä kannatakkaan enkä sellaista elä, niin pakko kuitenkin todeta, että kyllä mulla vaan on hyvä mies. Parisuhteessa kun eletään (ja ollaan naimisissa niin pankin kuin eläinten kanssa), niin omat valinnat vaikuttavat vääjäämättä toiseen, ja vaikka ei suoranaisesti luvan kysymisestä olekaan kyse, niin ei isoja elämän kokoisia päätöksiä vaan voi tehdä huomioimatta toista ja toisen mielipidettä asiaan. Tai no toki voi, mutta silloin ei pidä yllättyä jos niiden päätöstensä kanssa elääkin sitten jatkossa ihan keskenään. Minun onnekseni parisuhteen toinen osapuoli on tukenut minun opiskeluhaaveitani alusta alkaen ja vaikka se, kuitenkin loppujen lopuksi varsin lyhyeksi hetkeksi yhteisessä elämässä ja arjessa, vaatiikin uhrauksia etenkin häneltä, on molemmilla selkeänä päämääränä ja tavoitteena myös yhdessä jaettu tulevaisuus – ja tällä uhrauksella mahdollisesti vieläkin valoisampi ja antoisampi sellainen.

Tällaisista postauksista voi tulla lukijoille sellainen fiilis, että jaa jaa mitäs tää nyt tässä yrittää vakuutella itselleen tai muille ja että onkohan siellä paratiisissa nyt kuitenkaan kaikki ihan näin hyvin kuin annetaan ymmärtää. No, en yritä vakuutella ketään ja asiat ovat juuri näin kuin kerron. Tietenkään tällaisia päätöksiä ei tehdä yhdellä tai kahdellakaan keskustelulla, vaan asiaan palataan uudestaan ja uudestaan. Yhdessä tehtyä päätöstä nämä keskustelut eivät ole horjuttaneet eivätkä muuttaneet, mutta kääntelemällä ja vääntelemällä eri skenaarioita varmistetaan juuri se, että ollaanhan edelleen samalla kartalla ja sukset samaan suuntaan. Muutokset herättävät aina mitä pöljempiä ajatuskehriä ja mielen mörköjä, ja siitä syystä aiheeseen on aina hyvä palata. Jotta molemmilla on varmasti hyvä olla ja jotta mahdollisia tarvittavia korjausliikkeitä voi tehdä heti kun tilanne niin vaatii.

Ja totta kai tulevaisuus mietityttää, uusi rooli etäsuhteilijana jopa pelottaa ajoittain, riippumatta siitä tiedosta, että suhteen perustukset ovat kunnossa. Toisaalta taas tuossa kalenteria päivittäessäni huomasin, että kappaskippas näyttääkin siltä, että voin viettää alkuvuoden hyvinkin pitkälti kotosalla (vaikka kämppä Kuopiossa onkin jo olemassa)! Niinpä käytännössä tästä hurjan jännittävästä elämänmuutoksesta ei varsinaista – tai ainakaan kovin suureellista – elämänmuutosta kuitenkaan ensimmäisen lukuvuoden aikana tulekaan näkymään. Muutoin kuin toki taloudellisesti ja siten, että lähes kymmenen vuoden jälkeen minusta tulee päätoiminen opiskelija työssä käyvän statuksen sijaan. Whee!