”My day”

Vetelehdin päivät pitkät uusissa suosikeissa, lerppamallisissa sulkakuvioisissa pöksyissä, villasukissa ja vanuneissa neuletakeissa. Valvon aamukahteen tai -kolmeen, venyttelen sängyssä puolille päivin. Juon pari mukillista aamukahvia, kun muilla on jo alkuiltapäivä, imuroin ja pesen pyykkiä kun muut rauhoittuvat iltaan ja yöunille. Syön aamupalaa päivällisaikaan, päivän lämpimän ruuan iltapala-aikaan. En edes yritä pitää ylla sitä niin sanottua normaalia vuorokausirytmiä. En välitä. Koska tämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

86171550_1593940554086266_1753096991849578496_n

Sarjapostaan instaan kuvia ja tarinoita siitä miten motivaatio esseen kirjoittamiseen on hukassa ja silti siinä huomaamatta saan joka päivä aikaiseksi paljon. Enemmänkin voisi, mutta olen tyytyväinen. Joka päivä koneen ja kirjojen äärellä hurahtaa monta tuntia, rytmitettynä toki installa facella netflixillä ruokaseurana, mutta aivoriiheily, lähteiden sisältöjen skannaus ja koonti, teksti wordissa, ymmärrys ja näkökulmat aiheeseen lisääntyvät ja hahmottuvat tasaiseen tahtiin. Olen edellä omia aikataulujani, mutta en silti voi antaa itselleni löysää – kevääseen mahtuu paljon työtä, paljon päällekkäisiä deadlineja ja muutama kurssi tehtävineen on vielä alkamattakin.

Minun oli tarkoitus osallistua tällä viikolla sosiaalityön tutkimuksen päiviin Kuopiossa. Päätin skipata sen. Ajattelin, että tehtävää on muutenkin riittämiin ja menettäisin siinä muutaman päivän hyvää läppärillä naputteluaikaa matkustamiseen ja päiville osallistumiseen. Opiskelijana pakko myös kurkata lompakkoon, ja todeta, että parin viikon päästä minun pitää jälleen matkustaa opiskelumielessä turhaan Kuopioon käden murtuma-asioissa. Se on viiskymppiä per käynti, joten tämän reissun skippasin siitäkin syystä. Lisäksi minkään ylimääräisen säätäminen tämän käden kanssa ei suoraan sanoen kiinnosta. Vähän harmittaa kyllä, mutta toisaalta ei. Eniten harmittaa mielenkiintoisten luentojen, osallistumisen ja illan opiskelijahäppeninkien missaaminen. Toiseksi eniten harmittaa kämpän jääkaappiin jätetyt kirsikkatomaatit. Aion kuitenkin osallistua maaliskuussa sosiaalipedagogiikan päiville. Ala ei ole oma, mutta aihe ekososiaalisesta sivistyksestä kiinnostaa.

84010891_1589488524531469_3099766056021917696_n

Elämäni tapahtuu jälleen sohvan nurkassa. Jossain vaiheessa väsyin siihen, lamaannuin ja tylsistyin. Tällä hetkellä tämä kuitenkin tuntuu taas ihan hyvältä. Vaikka elämäni ehkä näyttääkin varsin löysältä vetelehtimiseltä ja sisällöllisesti tylsältä, on minulla tässä kuitenkin olemassa oma rytminsä ja tietynlainen tavoitteellisuus. Päivät seuraavat suhteellisen samanlaisina toisiaan, mutta niissä on jokin järki. Heräämisen ensimmäiset tunnit kulutan kahvitteluun, puhelimen pläräämiseen, somettamiseen ja sähköposteihin tai niin kuin nyt, blogin kirjoittamiseen ja niiden lukemiseen. Ruokin ja hoidan eläimet, laitan tulet pönttöuuneihin. Olen täysin kiireetön ja hidastelen päivän aloitusta lähes loputtomiin. Lopulta avaan wordin, kerään kirjat ympärilleni, sutaisin hiukset suttunutturalle takaraivolle keikkumaan ja annan mennä. Uppoan opiskeluun niin, että unohdan pienentää pönttöuunien pellit (joka iltainen krhm keskustelu miehen kanssa, kuinka lämmöt meni taas harakoille), syödä järkeviin aikoihin, lähettää verokortin palkkoihin, vastata ystävälle, joka laittoi viestiä kolme tuntia sitten. Tauotan tupakalla ja somella, mutta ajatukset askartelevat koko ajan työn parissa. Iltapäivän ensin hämärtyessä ja lopulta illan pimentyessä havahdun joko oman vatsani tai kissan äkäiseen nälkämouraisuun, ja lopetan.

Ja viikonloppuisin olen sitten kuin ellun kanat.

 

Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?