Varastettu vapaapäivä

Kello piipitti ensimmäisen kerran kello viis viistoista aamulla. Torkkuu torkkuu torkkuuuurghhh, kunnes kello viisi kolmekymmentä pärähti samaan aikaan niin torkutettu puhelin kuin hätävaraksi ja viimeiseksi varoitukseksi asetettu kelloradio. Aamusäntäilyjen ohessa ehdin juoda puoli mukillista kahvia, kun jo tuli kiire kohti bussipysäkkiä. (Meinasin kirjoittaa asemaa, mutta tajusin, että nykyisin aukealla tontilla kököttävä yksinäinen katos penkkeineen ei ehkä täytä sitä määritelmää.)

88064642_546211662914641_7287746240664567808_n

87953128_234815260883726_7738746741939240960_n

Hyppäsin minibussiin keskellä pimeyttä ja sain seurata sen ikkunasta aamun kajastusta. Erittäin harvinaista minulle. Hyytävä, tai no en nyt tiedä oliko se nyt niin hyytävä vai ihan normaali helmikuinen ilma, mutta hyytävältä se tämän ikuisen marraskuun keskellä tuntui, yö tiesi upeaa aamua. Aurinko leiskui taivaanrannassa oranssina ja taivas kaartui ylle pilvettömänä. Aamun lipuessa eteenpäin ja auringon noustessa ylemmäs saatoin seurata valkoista kuuraa hohtavia koivuja vaaleansinistä taivasta vasten bussin kiertäessä syrjäseutua, kulkien kautta jokaisen kuusen ja kannon nokan. Tämä oli se hauska bussivuoro, jolla olin aiemminkin kulkenut etukäteen reittiä ja niitä monia mutkia tietämättä. Aamujumivuoro, jolla taivallus päämäärään kestää puolitoista tuntia ja jossa kesken kaiken keskellä metsää vaihdetaan autoakin, kun normaalilla pikavuorolla matka taittuu neljässäkymmenessä minuutissa. Nojasin penkkiin enkä ajatellut mitään. (Paitsi vähän sitä, että olisi upeaa jos busseissa olisi kahviautomaatit.)

88183218_517107945574900_536852585374547968_n

88205490_591425065040982_2223296744261681152_n

Saavuin Kuopioon yhden yön reissulle vain ja ainoastaan siksi, että kipsin laitosta oli kulunut kolme viikkoa ja oli aika kontrollikäynnille. Lääkäri minulla on vasta huomenna aamulla, mutta tänään oli hoidettava röntgenkuvaukset alta pois ennen sitä. Päätin etsiytyä terkkarille ja röntgeniin suoraan bussilta, koska tiesin sen sijaitsevan jossain bussiaseman ja kämppäni välimaastossa. Löysin paikalle ja pääsin yllättävän inhimillisessä ajassa kuvattavaksikin (reipas puoli tuntia odottelua), vaikka etukäteen varattua aikaa minulla ei ollutkaan. Jokainen solu minussa kuitenkin kirkui kahvia jo tuossa vaiheessa, joten päätin vielä ennen kämppäytymistä pysähtyä vakkariksi muodostuneeseen Kahvila Kaneliin. No, sen on toki helppo olla vakkari ja suuri rakkauteni kohde, koska en sen enempää ole vielä ehtinyt Kuopion kahvilakulttuuriin tutustumaan. Niin tai näin, on se aivan äärimmäisen suloinen paikka ja vetoaa minun sisäiseen romukrääsärakastajaani. Sisustuksessa on yksityiskohtia niin huikeat määrät, että jokaisella käynnillä olen huomannut jotain aivan uutta ja ihanaa. Tällä kertaa pelkän kahvin lisäksi tutustuin myös lasivitriinissä lepäävien herkkujen tarjontaan, ja päädyin ottamaan aamupalaksi savukinkkupiirakkaa salaatilla. Joskus minun on aivan pakko piipahtaa myös viinilasillisella siellä – ja ottaa totta kai läppäri mukaan ja näyttää hirveän tyylikkään boheemilta ja aikaansaavalta laifstailerilta. Olen aina salaa kadehtinut sellaisia tyyppejä.

87817444_818784121939257_3755504010459611136_n

87559314_650967295667821_3572401785035292672_n

Kuljeskelin kohti kämppää ihan muina turreina napsien kuvia kulkiessani. Tällä kertaa jopa jotenkin luonnostaan hiimailin suht hissukseen, kun normaali kävelyvauhtini on varsin lennokas ja eteneminen putkikatseista. Ehkä jo tuossa vaiheessa alitajuntani viestitti, että tänään ollaan vapaalla. Viimeistään kämpälle saavuttua se konkretisoitui. Asetin kyllä läppärin hetimmiten paikalleen ja nettipiuhaan, selkeänä päämääränä käydä esseen kimppuun aiempien suunnitelmieni mukaisesti. Todellisuudessa word ei auennut missään vaiheessa. Näpräsin puhelinta, katselin ikkunasta ulos ja haaveilin, keitin kahvia, ravasin katselemassa keittiönkin ikkunasta ulos ja napsimassa kuvia vastapäisestä auringon herkulliseksi värittämästä vaaleanpunaisesta rakennuksesta. Levottomuus kupli minussa. Aurinkoenergia. Aikani tuijoteltuani huonettani totesin, että motivaatio jäi pakkaamatta ja olkoon sitten niin. Vedin takin niskaan ja lähdin ulos.

88143745_496835997874454_2000176852546617344_n

88079453_2803376296383494_1524647084374884352_n

Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut tai päämäärää, mutta satamaa kohti jalat automaattisesti vei. Siellä oli aurinko ja huumaava sinisyys. Ihmiset luistelivat ja aikaisemmalla käynnilläni kiinni ollut laivaravintola oli avannut ovensa. Sieltä kantautui vaimeaa musiikkia. En ollut varustautunut tälle reissulle sitä silmällä pitäen, että haluaisin ulkoilla. Niinpä pyörin ihan vaan tuossa lähialueella ja nautiskelin upeasta säästä. Varjoisalla puolella liikkuessa alkoi viluttaa, mutta istuessani penkille aurinkoon saattoi piponkin riisua pois. Ihmisiä oli liikenteessä paljon ja kaikki näyttivät hymyilevän.

87860372_154055465619194_2570850772073840640_n

88017884_246389693022293_130434634906337280_n

87539954_2243903492585687_6190850054698303488_n

Tästä muodostui varastettu vapaapäivä. Minulle hurjana ajatuksena vielä kytee, että kävisin illemmalla tuopilla jossain kuppilassa. En ole sellaista koskaan tehnyt Suomessa, ja jostain syystä se jännittää, vaikka yksin matkaillessani Riikassa joskus silloin vuosia sitten yksin syöminen ja oluella käyminen oli ihanaa. En minä nyt herrajumala sentään tästä aio tuonne kaupungin sykkeeseen lähteä, mutta ehkä tuohon läheiseen baariin, jonka ohi olen monta kertaa kulkenut ja sisään kurkistellut. Ehkä.

Kaksi pulloa viiniä ja yksi suhdedraama

Entä jos meillekin käy niin, että viihdytään liian hyvin yksin?

Pieni ja viaton kysymys, joka käsiteltiin välittömästi kysymishetkellä. Naurahdettiin ensin, höpöhöpö, mutta pysähdyttiin siihen. Käännettiin ympäri, miksi muka niin voisi, perusteltiin lujasti ja aukottomasti miksi niin ei voisi.

Muutama viikko sen jälkeen elämä oli muodostunut kiireeksi. Näkymättömyydeksi. Talon ovi kävi jatkuvasti, mutta ei samaan aikaan, ei samaan suuntaan kahden kulkijan välillä. Reppuja ja laukkuja pakattiin, purettiin, pakattiin uudestaan. Iltasuukot, heippasuukot, tykkään susta, nopea hymy, halaus, jossa vain toinen käsi kietoutui kaulaan, kun toinen piti jo ovea auki tai matkalaukkua valmiina rullaamaan kohti seuraava etappia. Päivät muuttuivat viikoksi, viikko kahdeksi eikä toinen ollut kuin käypäläinen sen toisen elämässä, piippaus puhelimessa.

87031085_1604069119740076_8742026316028575744_n

Kahdensadan kilometrin päässä aukeaa viinipullo ja loputon puheensorina. Tytöt pitää hauskaa. Syödään viinirypäleitä, ruissipsejä ja brietä, avataan viinipullon tyhjettyä olut. Harjataan hiukset ja puetaan mekko, myöhästytään melkein elokuvista, vaikka vastahan sen alkuun oli kaksi tuntia. Tilataan baarissa ensin oluet ja sitten se kympin viinipullo puokkiin, nauretaan posket ja vatsat kipeiksi, puhutaan syviä. Sovitaan, että viini riittää ja sitten kotiin. Sovittu muuttuu vielä kahdeksi tuopiksi. Lähes kolmeksi, mutta kello oli huomaamatta hiipinyt valomerkkiin.

Tiet eroavat ja nainen kulkee hiljaisen kaupungin halki kämpälleen päässä iloisesti kuplien. Riisuu kengät ja mekon, painaa huoneen oven perässään kiinni ja silloin se iskee. Epävarmuus ja ikävä. Huomionkipeys ja loukattu itsetunto. Nainen tajuaa, että mies ei ole laittanut viestiä koko iltana eikä yönä, ei ole varmistanut onhan kaikki hyvin. Ei niitä kyllä normaalistikaan laiteta, huudella toisen perään ja hössötetä, mutta juuri siinä hetkessä siitä nousee kynnyskysymys. Kuplivassa päässä alkaa aukoton ja looginen johtopäätösten virta:

Se ei ole laittanut viestiä. Sitä ei siis kiinnosta minun asiani. Eli se ei oikeastaan edes tykkää musta. Se varmasti hautoo eroa, mutta ei ole vaan raaskinut kertoa sitä minulle vielä.

Seuraa dramaattisten ja syyllistävien messengerviestien naputtelu viideltä aamuyöllä (yllättäin niihin ei vastata) ja nukahtaminen omaan itkuun.

Seuraavana päivänä humalan hälvettyä korjaamme vahingot. Tämä ei ollut parisuhdedraama, tämä oli yksi suhdedraama. Tämä draama tapahtui vain minun omassa päässäni. Ikävä ja kauan jatkunut yhteisen ajan vähyys purkautui minusta aivan hullulla tavalla ja laukaisevana tekijänä oli se yksi viaton pieni kysymys, joka oli jäänyt kummittelemaan mieleen. Kehittelin teorian tyhjästä, loikin johtopäätöksestä toiseen, olin aivan varma tilanteen todenperäisyydestä vaivautumatta edes tiedustelemaan asiaa suhteen toiselta osapuolelta ja kaadoin tämän likasankollisen mörköjä toisen päälle ilman, että hänellä oli aavistustakaan mitä helvettiä tapahtui ja miten tähän oli päädytty.

87274768_1603938473086474_9115082846032101376_n

Parisuhde on edelleen mallillaan (eihän se varsinaisesti epäkunnossa missään vaiheessa ollutkaan), ja niin on taas minun päänikin. Jälkeenpäin oma käytös huvittaa, mutta myös hävettää. Se siitä keskustelevasta, aikuisesta parisuhteellisuudesta. Mutta ehkä sen ymmärtää, että yksin pimeässä, vieraassa kaupungissa ja humalassa toiminta ja ajatustenkulku ei aina ole ihan sitä rationaalisinta. Tapahtuneen jälkeen elämänmeno on onneksi taas hieman tasaantunut ja olemme löytäneet aikaa toisillemme.

Älä kehittele mörköjä, minulle sanottiin. Ja minä uskon, että mörköjä ne vain.

 

”My day”

Vetelehdin päivät pitkät uusissa suosikeissa, lerppamallisissa sulkakuvioisissa pöksyissä, villasukissa ja vanuneissa neuletakeissa. Valvon aamukahteen tai -kolmeen, venyttelen sängyssä puolille päivin. Juon pari mukillista aamukahvia, kun muilla on jo alkuiltapäivä, imuroin ja pesen pyykkiä kun muut rauhoittuvat iltaan ja yöunille. Syön aamupalaa päivällisaikaan, päivän lämpimän ruuan iltapala-aikaan. En edes yritä pitää ylla sitä niin sanottua normaalia vuorokausirytmiä. En välitä. Koska tämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

86171550_1593940554086266_1753096991849578496_n

Sarjapostaan instaan kuvia ja tarinoita siitä miten motivaatio esseen kirjoittamiseen on hukassa ja silti siinä huomaamatta saan joka päivä aikaiseksi paljon. Enemmänkin voisi, mutta olen tyytyväinen. Joka päivä koneen ja kirjojen äärellä hurahtaa monta tuntia, rytmitettynä toki installa facella netflixillä ruokaseurana, mutta aivoriiheily, lähteiden sisältöjen skannaus ja koonti, teksti wordissa, ymmärrys ja näkökulmat aiheeseen lisääntyvät ja hahmottuvat tasaiseen tahtiin. Olen edellä omia aikataulujani, mutta en silti voi antaa itselleni löysää – kevääseen mahtuu paljon työtä, paljon päällekkäisiä deadlineja ja muutama kurssi tehtävineen on vielä alkamattakin.

Minun oli tarkoitus osallistua tällä viikolla sosiaalityön tutkimuksen päiviin Kuopiossa. Päätin skipata sen. Ajattelin, että tehtävää on muutenkin riittämiin ja menettäisin siinä muutaman päivän hyvää läppärillä naputteluaikaa matkustamiseen ja päiville osallistumiseen. Opiskelijana pakko myös kurkata lompakkoon, ja todeta, että parin viikon päästä minun pitää jälleen matkustaa opiskelumielessä turhaan Kuopioon käden murtuma-asioissa. Se on viiskymppiä per käynti, joten tämän reissun skippasin siitäkin syystä. Lisäksi minkään ylimääräisen säätäminen tämän käden kanssa ei suoraan sanoen kiinnosta. Vähän harmittaa kyllä, mutta toisaalta ei. Eniten harmittaa mielenkiintoisten luentojen, osallistumisen ja illan opiskelijahäppeninkien missaaminen. Toiseksi eniten harmittaa kämpän jääkaappiin jätetyt kirsikkatomaatit. Aion kuitenkin osallistua maaliskuussa sosiaalipedagogiikan päiville. Ala ei ole oma, mutta aihe ekososiaalisesta sivistyksestä kiinnostaa.

84010891_1589488524531469_3099766056021917696_n

Elämäni tapahtuu jälleen sohvan nurkassa. Jossain vaiheessa väsyin siihen, lamaannuin ja tylsistyin. Tällä hetkellä tämä kuitenkin tuntuu taas ihan hyvältä. Vaikka elämäni ehkä näyttääkin varsin löysältä vetelehtimiseltä ja sisällöllisesti tylsältä, on minulla tässä kuitenkin olemassa oma rytminsä ja tietynlainen tavoitteellisuus. Päivät seuraavat suhteellisen samanlaisina toisiaan, mutta niissä on jokin järki. Heräämisen ensimmäiset tunnit kulutan kahvitteluun, puhelimen pläräämiseen, somettamiseen ja sähköposteihin tai niin kuin nyt, blogin kirjoittamiseen ja niiden lukemiseen. Ruokin ja hoidan eläimet, laitan tulet pönttöuuneihin. Olen täysin kiireetön ja hidastelen päivän aloitusta lähes loputtomiin. Lopulta avaan wordin, kerään kirjat ympärilleni, sutaisin hiukset suttunutturalle takaraivolle keikkumaan ja annan mennä. Uppoan opiskeluun niin, että unohdan pienentää pönttöuunien pellit (joka iltainen krhm keskustelu miehen kanssa, kuinka lämmöt meni taas harakoille), syödä järkeviin aikoihin, lähettää verokortin palkkoihin, vastata ystävälle, joka laittoi viestiä kolme tuntia sitten. Tauotan tupakalla ja somella, mutta ajatukset askartelevat koko ajan työn parissa. Iltapäivän ensin hämärtyessä ja lopulta illan pimentyessä havahdun joko oman vatsani tai kissan äkäiseen nälkämouraisuun, ja lopetan.

Ja viikonloppuisin olen sitten kuin ellun kanat.

 

Mikä on mun lokero? [+käsikuulumiset]

Viime viikon perjantaina minun oikeasta kädestä otettiin kontrollikuvat ja poistettiin kipsi. Kipsihän oli siis ollut vain viikon, ikään kuin varalta jos on murtuma ja toisaalta tukena, koska käsi oli niin älyttömän kipeä. Kuvistahan ei tuolloin mitään selkeää murtumaa näkynyt. Olin itsekin sitä mieltä, että njäähh tämä mitään murtunut ole, kun jo sen yhden viikon aikana toimintakyky oli parantunut huomattavasti. Perjantaisissa kuvissa oli edelleen ”jotain outoa”, mutta päädyttiin siis jatkamaan ihan vaan rannetuen kanssa.

Terveyskeskuksen lääkäreitä ja tk:sta saatavaa palvelua usein parjataan, mutta tässä kohtaa haluan sanoa olleeni ihan tyytyväinen täältä saamaani hoitoon. Vaikka radiologin mielestä kuvat olivatkin siistit, jäi lääkäriä kiinnostamaan se jokin outous ja hän oli varaamassa minulle kontrolliaikaa tälle viikolle. Eihän siinä muuten mitään, mutta olin autuaasti unohtanut olevani virallisesti kuopiolainen. Juu-u, ei ollut tämä tieto sisäistynyt minuun vielä ollenkaan enkä siis yhtään osannut ajatella, että no sinnehän minun pitää hakeutua hoitoon. Vain akuutit päivystysjutut hoidetaan vieraalla paikkakunnalla, ja näin tässä oli tehtykin.

Olen ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten itsensä määrittely joksikin toiseksi on jokseenkin hankalaa. Tätä hankaluutta ei myöskään helpota se, että todellisuudessa olen oikeastaan kaksoiskaupunkilainen eikä varsinkaan se, että varsinkin nyt alkuvuoden vietän pääasiassa täällä, jonka oikeaksi kunnakseni ja kodikseni miellän. Niinpä vääjäämättä törmäsin tällaiseen noloon tilanteeseen, jossa joku muu kertoo minulle statukseni ”sinähän asut Kuopiossa?” ja minä silmät pyöreänä suorastaan huudahtan, että ”ai niin, olinkin UNOHTANUT SEN!”. Päässäni myös kohisi, että älä nyt vaan mene kysymään kotiosoitettani ja määrääköhän tää täti mut nyt myös muistitesteihin.

No mutta, vääräpaikkaisuudesta huolimatta sain vielä täältä apuvälineyksiköstä rannetuen lainaan, joskin siitäkin soitettiin vielä perään, että muistathan varmasti myös palauttaa sen tänne (senkin kiero savolainen). Pari päivää rannetuen kanssa seikkailtuani tulin huomanneeksi, että käden ”parempi” toimintakyky ja ”vähäisemmät” kivut olivatkin sen kipsin tuomaa harhaa. Käsi kipeytyi ja lopulta jouduin käyttämään tukea myös öisin, tai en olisi saanut kivuilta nukuttua. Niinpä, kun olin muutenkin menossa Kuopioon tentteilemään, hakeuduin YTHS:n lääkärille ja sieltä minut lähetettiin suoraan KYSiin.

84635140_1012364165804590_6851051394984574976_n

KYSissä törmäsin jälleen määrittelyvaikeuksiin. Ensimmäisenä siellä tietenkin katsottiin minun perustiedot kuntoon ja kysyttiin mahdollista lähiomaista/yhteyshenkilöä. Mieheni totta kai siihen nimesin. Hän kysyi, kuka tämä henkilö on ja vastasin, että ”mun mies”. Jatkokysymys ”avio- vai avomies?” heitti mun ajatukset ja statuksen määrittelyt jälleen aivan sekaisin. Hän ollut avomieheni yksitoista vuotta, mutta nyt hän on…? Mikä? Etäavomies? Poikaystävä kolmekymppisestä jannusta, jonka kanssa on ollut sata vuotta, kuulostaa huvittavalta. Miesystävä puolestaan puolestaan joltain keski-ikäiseltä ja fiiniltä. Helvetti. En mä tiiä. Se on mun Jere. LAKATKAA LOKEROIMASTA MUA.

En tiedä mitä tätsä loppujen lopuksi lomakkeeseen kirjasi.

Loppujen lopuksi KYSissä vierähti neljä tuntia aikaa, ja jopa erikoislääkäri siellä oli hieman ymmyrkäisenä käteni kanssa (joten tässäkin kohtaa propseja tk:n lääkärille siitä jostain oudosta). Minulle puuhailtiin röntgenkuvat ja sen jälkeen vielä sain tunkea käteni putkeen kartiokeilakuvausta varten. Murtumatuomio sieltä tuli, tarkemmin sanottuna värttinäluussa on kuulema murtumia vähän siellä täällä. Lääkäri kuvaili murtumia epätyypillisiksi ja erikoisiksi. No kiva. Onnekseni murtumat ovat kuitenkin nättejä ja hyväasentoisia, joten kipsihoitoa enempiä operointeja ei ainakaan toistaiseksi tarvita. Kipsielämää saan nyt viettää kolme viikkoa, pitää sitten varailla poistoa ja kontrolikäyntiä Kuopion terveyskeskukseen. Ärrrsyttää, mutta toisaalta olo on huojentunut. Sain hyvää palvelua, käsi tutkittiin kunnolla eikä tarvitse enää arpoa. Lisäksi kipsi vähentää jälleen huomattavasti käden kipuilua, vaikka muutoin se elämää haittaakin.

85254613_493964884653627_9085276335638577152_n

Noin muuten kuopiointiin sisältyi ystävän näkemistä, burgeriöverit, leffailua, tenttimistä ja liikaa viiniä. Huomaan, että en sisäistä edelleenkään olevani myöskään opiskelija ja unohdan vilauttaa opiskelijakorttia ja missailen näin kukkaroystävällisempiä opiskelijahintoja. Ehkä tämä tilanne muuttuu viimeistään syksyllä? Oletan siis, että silloin läsnäoloani luennoilla ja siellä oikeassa opiskelijaelämässä vaaditaan enemmän. Ehkä minusta tulee silloin savolainenkin. Opiskelijafiilistä nostateltiin kuitenkin hakemalla kympin viini ja juomalla se kämpällä niistä kupeista, joita nyt sattuu kaapista löytymään. Ja sillä, että seuraavana päivänä bussimatka takaisin kotiin oli jokseenkin tuskainen.

Miltä sun lokero näyttää?