Kaksi pulloa viiniä ja yksi suhdedraama

Entä jos meillekin käy niin, että viihdytään liian hyvin yksin?

Pieni ja viaton kysymys, joka käsiteltiin välittömästi kysymishetkellä. Naurahdettiin ensin, höpöhöpö, mutta pysähdyttiin siihen. Käännettiin ympäri, miksi muka niin voisi, perusteltiin lujasti ja aukottomasti miksi niin ei voisi.

Muutama viikko sen jälkeen elämä oli muodostunut kiireeksi. Näkymättömyydeksi. Talon ovi kävi jatkuvasti, mutta ei samaan aikaan, ei samaan suuntaan kahden kulkijan välillä. Reppuja ja laukkuja pakattiin, purettiin, pakattiin uudestaan. Iltasuukot, heippasuukot, tykkään susta, nopea hymy, halaus, jossa vain toinen käsi kietoutui kaulaan, kun toinen piti jo ovea auki tai matkalaukkua valmiina rullaamaan kohti seuraava etappia. Päivät muuttuivat viikoksi, viikko kahdeksi eikä toinen ollut kuin käypäläinen sen toisen elämässä, piippaus puhelimessa.

87031085_1604069119740076_8742026316028575744_n

Kahdensadan kilometrin päässä aukeaa viinipullo ja loputon puheensorina. Tytöt pitää hauskaa. Syödään viinirypäleitä, ruissipsejä ja brietä, avataan viinipullon tyhjettyä olut. Harjataan hiukset ja puetaan mekko, myöhästytään melkein elokuvista, vaikka vastahan sen alkuun oli kaksi tuntia. Tilataan baarissa ensin oluet ja sitten se kympin viinipullo puokkiin, nauretaan posket ja vatsat kipeiksi, puhutaan syviä. Sovitaan, että viini riittää ja sitten kotiin. Sovittu muuttuu vielä kahdeksi tuopiksi. Lähes kolmeksi, mutta kello oli huomaamatta hiipinyt valomerkkiin.

Tiet eroavat ja nainen kulkee hiljaisen kaupungin halki kämpälleen päässä iloisesti kuplien. Riisuu kengät ja mekon, painaa huoneen oven perässään kiinni ja silloin se iskee. Epävarmuus ja ikävä. Huomionkipeys ja loukattu itsetunto. Nainen tajuaa, että mies ei ole laittanut viestiä koko iltana eikä yönä, ei ole varmistanut onhan kaikki hyvin. Ei niitä kyllä normaalistikaan laiteta, huudella toisen perään ja hössötetä, mutta juuri siinä hetkessä siitä nousee kynnyskysymys. Kuplivassa päässä alkaa aukoton ja looginen johtopäätösten virta:

Se ei ole laittanut viestiä. Sitä ei siis kiinnosta minun asiani. Eli se ei oikeastaan edes tykkää musta. Se varmasti hautoo eroa, mutta ei ole vaan raaskinut kertoa sitä minulle vielä.

Seuraa dramaattisten ja syyllistävien messengerviestien naputtelu viideltä aamuyöllä (yllättäin niihin ei vastata) ja nukahtaminen omaan itkuun.

Seuraavana päivänä humalan hälvettyä korjaamme vahingot. Tämä ei ollut parisuhdedraama, tämä oli yksi suhdedraama. Tämä draama tapahtui vain minun omassa päässäni. Ikävä ja kauan jatkunut yhteisen ajan vähyys purkautui minusta aivan hullulla tavalla ja laukaisevana tekijänä oli se yksi viaton pieni kysymys, joka oli jäänyt kummittelemaan mieleen. Kehittelin teorian tyhjästä, loikin johtopäätöksestä toiseen, olin aivan varma tilanteen todenperäisyydestä vaivautumatta edes tiedustelemaan asiaa suhteen toiselta osapuolelta ja kaadoin tämän likasankollisen mörköjä toisen päälle ilman, että hänellä oli aavistustakaan mitä helvettiä tapahtui ja miten tähän oli päädytty.

87274768_1603938473086474_9115082846032101376_n

Parisuhde on edelleen mallillaan (eihän se varsinaisesti epäkunnossa missään vaiheessa ollutkaan), ja niin on taas minun päänikin. Jälkeenpäin oma käytös huvittaa, mutta myös hävettää. Se siitä keskustelevasta, aikuisesta parisuhteellisuudesta. Mutta ehkä sen ymmärtää, että yksin pimeässä, vieraassa kaupungissa ja humalassa toiminta ja ajatustenkulku ei aina ole ihan sitä rationaalisinta. Tapahtuneen jälkeen elämänmeno on onneksi taas hieman tasaantunut ja olemme löytäneet aikaa toisillemme.

Älä kehittele mörköjä, minulle sanottiin. Ja minä uskon, että mörköjä ne vain.